Itsensäpaljastelua

Joku on moittinut, että nykyinen sukupolvi on ekshibitionistien sukupolvena. Meillä on blogit, naamakirjat, twitterit sun muut, joissa voimme kuuluttaa muille ajatuksiamme ja kokemuksiamme reaaliaikaisesti. Sairasta.

Onko se todellakin sairasta tai epänormaalia? Ei mielestäni. Meillä kaikilla on tarve jakaa ajatuksiamme ja tunteitamme muiden kanssa. On kiva seurata oman blogin käyntitilastoja ja todeta, että joku on kiinnostunut minunkin ajatuksistani. Vielä mukavampaa on, kun joku painaa Facebookin tilasi tykkää -nappia tai jopa lähettää hymiön. Silloin tulee tunne, että joku kuuntelee.

Emme me ole mitään itsensäpaljastelijoita. Me olemme yksinäisiä. Jos tänään bussibysäkillä minulla olisi ollut kaveri rinnalla, olisin voinut sanoa hänelle, että onpa kova pakkanen. Ei olisi tarvinut harmitella, etten osaa kännykällä postata tätä asiaa Facebookiin tai Twitteriin. Jos tänään olisin tavannut yhdenkin minulle aidosti tärkeän ihmisen, olisin voinut sanoa, että olen alakuloinen. Mutta kun en ole tavannut, kerron sen sitten koko kylmälle ja kasvottomalle internet-maailmalle ja voin vain toivoa, että joku jossain lukee ja välittää.

Useimmat asiat, joita haluaisimme sanoa, ovat pieniä ja arkipäiväisiä, kuten:"Minulla on maha vähän kipeä", "Ajattelin käydä lenkillä", "Tänään oli mukava päivä" tai "Menemme saunaan klo 18". Niille ei vain enää ole tilaa tässä kiireisessä maailmassa. Kun ei ole aikaa pysähtyä juttelemaan, vaihtaa kuulumisia ja tapaamaan ystäviä, täytyy näistä asioista kertoa sähköisesti. Tekstiviestit, blogit, naamakirjat tai twitterit eivät vain kanna samalla tavalla merkityksiä kuin sanoja sävyttävät eleet, ilmeet ja äänenpainot. Tekstari ei kerro, että viestin lähettäjälle oli pahoitteleva ilme. Ja kun ihminen kirjoitti Facebookiin:"Olipa ihana päivä", ei viestistä kuulunut se ironinen ja pettynyt äänensävy, joka kirjoittajalla olisi ollut, jos hän olisi saanut kertoa tämän asian suoraan toiselle ihmiselle, kasvotusten. Keskustelupalstalla keskustelija suuttuu, koska ei kuullut toisen sanoissa sitä huumoria, joka niissä oikeasti oli.

Ymmärrämme toisiamme yhä useammin väärin tai epätäydellisesti.

Jos emme tavoita toisiamme pienissä asioissa, miten käy sitten merkittävimpien asioiden, kuten:"Olen rakastunut", "Olen niin vihainen" tai "En ole viime aikoina voinut oikein hyvin". Onko meillä oikeasti aikaa sanoa näitä asioita toisillemme? Kenelle ne sanomme, ja miten? Miehet kosivat naisia tekstiviestiste ja naiset lopettavat suhteen sähköpostilla. Pariskunta ilmoittaa lapsen odottamisesta Messengerillä ja rakkaan lemmikin kuolema on yhden tilapäivityksen arvoinen. Ystävä saa kylmän e-kortin, jossa sanotaan:"Olet raksu" Eihän sitä korttia voi edes koskettaa.

Niin yksinäisiä me olemme.

Minun Paratiisini

Muslimien käsitystä Paratiisista moititaan joskus lihalliseksi. Paratiisissa on hedelmiä, silkkivaatteita, varjoja ja putouksia, viiniä sekä kauniita miehiä ja naisia. Suomalaisten, tai ehkä yleensäkin länsimaalaisten, on vaikea hyväksyä, että Paratiisissa voisi toteuttaa "lihan himoja". Tällainen ajatus johtunee kristillisestä perinteestä, jonka mukaan ruumiillisuus on jotenkin alhaista, ehkä hävettävääkin. Ruumiin nautinnot johtavat vain kadotukseen, eikä niille ole sijaa Taivaassa. Hyi olkoon, nuoria poikia tai tummasilmäisiä neitsyitä muka Paratiisin varjoissa!

Islamissa ruumiin ilot eivät ole häpeä. Tässä elämässä saa nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta, hyvästä talosta, hienosta kulkuvälineestä ja kauniista vaimosta tai komeasta aviomiehestä. Tällaisissa nautinnoissa ei ole mitään väärää, kunhan maalliset nautinnot eivät mene hengellisen elämän edelle ja kunhan niitä toteutetaan laillisin keinoin ja kohtuudella.

Kun vasta tutustuin islamiin, minua kiehtoi erityisesti Koraanin ja perimätiedon kuvaukset Paratiisista. Islamin Paratiisi vaikuttaa kristillistä Taivasta paljon mielenkiintoisemmalta. Mielikuvissani Taivas on jonkinlainen epämääräinen kultakaupunki, jossa valkoisiin kaapuihin pukeutuneet ihmiset laulaa loilottavat 24/7 (mikäli siellä varsinaista aikaa on) hallelujaa ja muita ylistyksiä enkeleiden kanssa. Kaikki ovat autuaita, mutta ehkä sittenkin hieman pitkästyneitä?

Paratiisi on aika rock Taivaaseen verrattuna. Vaihteleva, monipuolinen ja tarjoaa iloa paitsi sielulle, myös ruumiille. Onko itsekästä tavoitella tällaista jopa lihallista hyvää itselleen? Ehdottomasti. Siksi se onkin niin motivoivaa. Islamin Paratiisi on erinomaisen kannustava. Se kannustaa hyviin tekoihin ja uskossa kilvoittelemiseen. Aina muslimia ei tarvitse pelotella Helvetillä, riittää kun vilauttaa Paratiisi-korttia.

Vaikken hyväksykään terroristitekoja, joissa tapetaan viattomia siviilejä, ymmärrän kyllä, että terroristeja on helppo motivoida esimerkiksi itsemurhaiskuihin lupaamalla heille Paratiisiin huikeita palatseja, kauniita ja puhtaita neitoja, hedelmäpuita ja viiniä, johon tässä elämässä ei saa koskeakaan. Mieluummin sitä itsensä tällaisen lupauksen vuoksi räjäyttää kuin toiveesta seistä rivissä laulamassa ylistyslauluja Herralle. Neitsyet ovat konkreettisempia, helpompia ymmärtää. Tyhmäkin tajuaa Paratiisin ihanaksi paikaksi, vaan Taivaan ilojen ymmärtämisen kanssa viisaammallakin on ongelmia.

Millainen on oikeasti Paratiisi? Sitä emme tiedä. Koraani ja hadithit kertovat meille jotain tuosta ihmeellisestä paikasta. Kuitenkin rajallinen ihmismieli ei voi tavoittaa Paratiisia täydelliseti. Esimerkiksi viini, jota Paratiisissa juodaan, ei ole kuten tämän maailman viini. Hedelmät, joita siellä saa syötäväksi, ovat erilaisia. Kaikki on parempaa kuin mitä voimme kuvitella.

Sanotaan, että Paratiisissa kaikki toiveemme toteutuvat, siellä on juuri sellaista, kuin haluamme. Tämä innostaa ajattelemaan, että Paratiisi voi olla juuri minua varten, juuri minulle tehty, mittatilauksena. Millainen olisi sitten minun Paratiisini? Mitä siellä olisi?

Minun Paratiisissani olisi vihreä ja vehmas ruohikko, sellainen pehmeä ja jalkapohjia kutittava. Siellä olisi laaja niitty, jolla voisin juosta perhosten kanssa. Paratiisissa ei tarvitsisi käyttää huivia, joten tuuli tuivertaisi tukkaani. Kukkien värittämään ruohikkoon olisi hyvä heittäytyä selälleen ihailemaan pilvetöntä taivasta.

Niityn takana alkaisi tuoksuva havumetsä, jonka viileään ja kosteaan sammaleen olisi hyvä laskea poski. Metsässä olisi siilejä ja oravia, jotka olisivat ystäviäni. Saisin halailla puita, jotka puhuisivat minulle viisaita sanoja. Linnut laulaisivat Jumalan hyvyydestä.



Metsän takaa alkaisi korkea vuori, jonka huipulla olisi lunta. Vuori olisi jyrkkä, mutta sinne kiipeäminen olisi kuitenkin helppoa ja kevyttä. Vain vähän hengästyisi, niin että posket saisivat kauniin punan. Vuoren huipulla voisi istuskella, syödä kolmiovoileipiä ja katsella edessä aukeavaa maisemaa, joka olisi täynnä niittyjä, metsiä ja keltaisia rypsipeltoja. Jokia ja järviä, muttei yhtään taloa tai tietä tai muutakaan rakennettua. Vuoren huipulta olisi mukava katsella, kun laskeva aurinko värjää taivaanrannan leiskuvan punaiseksi.

Paratiisissa olisi paljon eläimiä. Siellä olisi hevosia, joilla osaisin ratsastaa. Siellä olisi delfiinejä, joiden selässä voisin ratsastaa meren aaltoihin. Siellä olisi susia, jotka olisivat ystäviäni. Osaisin juosta lujaa, niiden rinnalla metsien halki. Juoksisin aina avojaloin, eivätkä kivet tai neulaset pistelisi minua eikä maa olisi kylmä. Yläpuolellani lentäisi musta varis, uskollinen seuralaiseni.

Paratiisissa tärkein eläin olisi Lemmikkini, jota kaipaan niin kovasti, että sydämeen pistää. Lemmikki tulisi minua vastaan Paratiisin portilla. Se tuntisi minut heti ja minä sen. Se kulkisi joka paikkaan kanssani, kulkisi vierelläni tai istuskelisi olallani. Kuumina päivinä se istuskelisi sylissäni suuren puun alla. Silittelisin sitä tuntikausia, ja se nuolisi minun sormeani vastapalvelukseksi. Opettaisin sille temppuja, joiden harjoitteleminen meiltä jäi kesken tässä maailmassa. Lemmikki olisi nuori ja terve, eikä minun tarvitsisi enää pelätä sen menettämistä.

Totta kai mieheni olisi myös Paratiisissa. Hänen kanssaan chillailisin jossain kuumalla hiekkarannalla. Illalla tanssisimme rannalla, ja kerrankin askeleemme eivät sotkeentuisi. Ehkä saisin hänet joskus kanssani metsiini tai vuorelleni, toisin kuin nyt. Hänen ei tarvisi pelätä petoja, hyttysiä tai eksymistä, ja hän retkeilisi kanssani mieluusti. Kuumana päivänä pulahtaisimme viileään jokeen ja leikkisimme vedessä. Viileinä iltoina lämmittäisimme toisiamme sylityksin. Päivän valkeuteen voisi herätä yhdessä, ilman kiirettä mihinkään. Sitä voisi vain todeta, että tässä on hyvä olla eikä tarvitse nousta. Puhuisimme tuntikausia.

Olisi Paratiisissa muitakin ihmisiä. Toivottavasti perheeni ja ystäväni. Ajatuksen voimalla siirtyisin omasta koskemattomasta maastani heidän luokse johonkin hienoon taloon tai palatsiin. Pitäisimme hämärissä illoissa grillijuhlia. Pimeyttä valaisisivat värikkäät lyhdyt ja iloinen musiikki. Pelaisin sisarusteni ja mieheni kanssa potkupalloa tai Twisteriä. Kavereiden kanssa voisi mennä myöhemmin bilettämään ja tanssimaan tai järjestää saunaillan. Heidän kanssaan voisi puhua mistä vain.

Paratiisissa olisi myös Profeetta, rauha hänelle. Saisin tavata hänet ja esittäytyä. Saisin kulkea hänen seurassaan ja tavata myös kaikki hänen seuralaisensa. Seuraavalla tapaamisella hän muistaisi nimeni, mikä olisi valtava kunnia minulle, sillä Paratiisissa olisi miljoonia muitakin.

Kaikkein parasta Paratiisissa olisi Jumala, jonka saisin kohdata. Kiittäisin nöyrästi kutsusta ja lupaisin käyttäytyä siivosti. Jumala olisi hurja. Mitään muuta sanaa en keksi kuvaamaan Häntä. Hän olisi hurjan hieno, hurjan suuri, hurjan hyvä, hurjan viisas, vain yliveto huippu super mahtava Herra. Hän olisi myös hurjan lempeä ja ottaisi minut hurjan suureen syliinsä, halaisi lämpimästi ja pitäisi minua siinä niin, että päässä pyörisi.

Tämä kaikki voi olla vain mielikuvitusta, yhden ihmisen henkilökohtainen satu. Mutta on se kyllä äärettömän hyvä ja kaunis satu. Onko väärin tavoitella sellaista? Onko siinä jotain hävettävää tai säälittävää? Ehkä jonkun mielestä.

Ehkä jonkun mielestä ruumiin ilot, kuten tukkaa tuivertava tuuli, oman miehen iholta huokuva lämpö, lemmikin pehmeä turkki tai mehevä grillipihvi, eivät kuulu tuonpuoleisen palkkioihin. Mutta minäpä sanon, että jos ihminen haluaa juuri tätä ja nauttii näistä asioista suuresti, niin eivätkö ne ole oikeudenmukainen palkkio hänelle? Eikö hän ansaitse niitä, jos niiden toivossa pysyi kaidalla tiellä?


Ehkäpä jonkun toisen mielestä kannattaisi tavoitella hyvää tässä elämässä ja unohtaa tuonpuoleinen, josta ei kuitenkaan ole varmuutta. Miksi tavoitella jotain, joka on mitä suuremmissa määrin epätodennäköistä, täyttä uhkapeliä? Mutta minäpä sanon sille ihmiselle, että minulla on jotain, mitä hänellä ei ole. Minulla on suuri unelma, jota kukaan ei voi vielä minulta. Jo pelkästään tämän unelman omistaminen on suurempi ilo ja lahja kuin tämän maailman kaikki nautinnot yhteensä. Olen siis väistämättä tämän uhkapelin voittaja. Kuinka suurta sitten olisikaan, jos unelmani Paratiisista toteutuisi? Silloin minulla olisi kaikkea, ihan kaikkea mitä voisin toivoa, ja äärettömästi enemmänkin.

Pohdintaa ihmisenä kasvamisesta

Tällä hetkellä mielessä pyörii kovasti ihmisenä kasvaminen. Islamissa on paljon monia ihanteita, joita tulisi tavoitella. Tulisi olla rehellinen, kiitollinen, aina vaikeuksien kohdatessa kärsivällinen, oikeudenmukainen, rohkea ja tinkimätön uskossaan, myötätuntoinen, rauhallinen, harkitsevainen, nöyrä, vaatimaton ja vaikka mitä muuta hienoa ja ylevää.

Mutta kuinka moni meistä oikeasti kykenee tuollaiseen? Joskus tuntuu, että olen tällaisena huono muslimi ja ihminen. Olen kärsimätön, joskus epäkiitollinen, usein aika äkkipikainen ja harkitsematon, monessa suhteessa kaikkea muuta kuin nöyrä ja vaatimaton. Uskossanikaan en aina osaa olla rohkea ja tinkimätön. Kelpaanko tällaisena? Pitääkö minun jatkuvasti yrittää valmentaa itseäni, olla jotain muuta kuin mitä olen? Sellaisen kuvan saa aika usein, kun lukee oppineiden tai maallikkomuslimeiden mielipiteistä. Sellaisen kuvan saa jopa joskus, kun lukee Profeetan, rauha hänelle, sanoista ja teoista. En tiedä, vaatiko hän todellakin meiltä lähes täydellisyyttä ja oliko hän joskus tiukka ja jopa julma heikompia uskovia kohtaan, vai onko tämä vain minun ja muiden muslimien tulkintaa.

Henkilökohtainen kasvu ei voi lähteä pakosta. En voi kehittyä paremmaksi ihmiseksi, koska joku käskee, en vaikka se joku olisi Profeetta, rauha hänelle, tai itse Jumala. Kasvun täytyy lähteä omasta itsestä, aidosta halusta. Luulen, että se vaatii myös oman ongelman myöntämistä ja jonkin tason hyväksyntää. Jos vain häpeän ja inhoan itsessäni jotain piirrettä, en ainakaan pääse siitä eroon. Olen silloin kuin kärpänen, joka yrittää pyristelemällä päästä hämähäkin verkosta, mutta joka vain kietoutuu verkkoon entistä tiukemmin.

Oman kasvun pitäisi lähteä itsensä hyväksymisestä. En tarkoita, että minun pitäisi olla mielissäni monista puutteistani. Mutta vasta kun omat heikkoudet tuntee läpikotaisin, kun niiden kanssa on oppinut elämään ja kun niissä näkee jopa siunausta ja mahdollisuuden oppia, niistä voi päästää irti. On tärkeä oppia rakastamaan itseään, koska kasvu ja kehitys lähtee rakkaudesta, ei vihasta, inhosta tai häpeästä. Rakkaus ja itsensä hyväksyntä on kuin Auringon valo, joka saa pienen verson kurottamaan korkeammalle. Jos sen kasvua pyrkii nopeuttamaan sitä väkisin vetämällä, se vain katkeaa tai irtoaa maasta juurineen. Lempeä rakkaus, itsensä hyväksyminen ja aika kasvattavat kauneimmat ruusupuut.

Seestyvä muslima?

Viime aikoina on tullut kirjoiteltua todella vähän. Ne harvat jutut, jotka olen jaksanut tehdä, ovat olleet mielestäni usein pintapuolisia tai väkinäisiä. Tekstiarkisto on täynnä puoliksi väkerrettyjä juttuja, joissa on kyllä hyvä idea, mutta ei tarpeeksi sisältöä tai joiden kieliasu on surkea. Sähköposteista ja kommenteista on tullut esiin on pitkä jono islamia koskevia kysymyksiä, joihin lukijani toivovat minun vastaavan. Niihinkin pitäisi kai tarttua.

Mutta mitään en tunnu saavan aikaan.

Olen jo pitkään yrittänyt selittää itselleni, etten yksinkertaisesti ehdi kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa pitkiä ja syväänluotaavia juttuja, joissa voisi hartaasti punnita erilaisia näkökulmia, en lyhyitä ja pinnallisia tekstinpätkiä. Haluaisin myös kirjoittaa erilaisia juttusarjoja tai pitkiä tarinoita, jotka valottaisivat erilaisia näkökulmia muslimeihin, islamiin ja hengellisyyteen yleensäkin. Mutta mistä löytää sitä aikaa?

Jotkut aiheet ovat jo vaikeustasoltaan sellaisia, ettei minulla ole niistä sellaista varmaa tietoa, jota voisin jakaa muillekin. Olen esimerkiksi saanut useita pyyntöjä vastata islamia vastaan esitettyyn kritiikkiin. Vastaukset voivat olla mielessäni selviä, mutta miten tuoda ne paperille, varsinkin kun en voi varmasti sanoa olevani oikeassa. Kritiikkiin vastaaminen vaatii useimmiten aika paljon taustatyötä, mikä vie aikaa.

Ajan puute on yksi niistä asioista, jotka vaikeuttavat blogin pitämistä. Mutta ehkä suurempi syy on sittenkin se, ettei minua tällä hetkellä yksinkertaisesti kiinnosta aktiivinen kirjoittelu vaikeista tai vakavista aiheista. Kyllä aikaa olisi, jos sen vain järjestäisi toisin. On minulla aikaa pelata vaikkapa Mafia Warsia tai käydä muslimien keskustelupalstoilla. Kyse on siitä, että aika menee kaikkeen kiinnostavampaan kuin blogiin kirjoittamiseen.

Kun aloitin blogin, minulla oli hirveä halu kertoa suomalaisille islamista ja osoittaa, että monet heidän muslimeja koskevista käsityksistään ovat joko puutteellisia tai vääriä. Ajattelin taistelevani islamin puolesta sanan asetta käyttäen. Ehkä se oli pitkälti uuden muslimin epävarmuutta ja palavaa halua osoittaa olevansa oikeassa, perustella omaa ratkaisuaan.

Nyt sellainen into on hiipunut. Minä olen muslimi ja sillä hyvä, enkä paljoakaan välitä mitä muut luulevat tai ajattelevat minusta. Todellisuudessa aika harvaa kiinnostaa minun elämäni ja ajatukseni. Aika harvaa kiinnostaa edes koko islam. Henkilökohtaisesti se on minulle yksi ja sama. Toki uskonnollisesti ajateltuna sen pitäisi kiinnostaa, mutta käytännössä en yöuniani haaskaa sille ajatukselle, että joku ihminen toisella puolella Suomea ei tunne islamia. Miten se minua koskettaa, miten he elävät tämän tai tuonpuoleisen elämänsä? Miksi minun pitäisi perustella uskoani koko maailmalle?

Läheiset ihmiset ovat tietenkin eri asia, heidän ajatuksillaan ja tunteillaan on merkitystä minulle. Toki sitä toivoisi, että 1) läheiset ymmärtäisivät ratkaisuni ja hyväksyisivät minut tällaisena ja 2) hekin kulkisivat samaa tietä kuin minä. Mutta en minä heidänkään takia jaksa loputtomiin tuskailla ja ahdistua. Heillä on valintansa ja minulla omani.

Ehdin jo luulla, että kaikki uskonnollinen palo minusta on sammunut. Ilokseni huomasin hiljattain, että on minulla sentään joitain tunteita jäljellä. Ne suuntautuvat nyt vain eri suuntaan, nimittäin muslimiyhteisöön. Sen sijaan, että vaivautuisin ei-muslimien islam-kritiikistä (joka on joskus hyvää ja kunnolla perusteltua, mutta useimmiten ei), suutun suunnattomasti, kun näen muslimien tekevän vääryyttä toisilleen tai ei-muslimeille. Viimeisimmät hermostukseni olen hankkinut lukemalla siitä, että Hamas on kieltänyt naisilta moottoripyörän kyydissä istumisen, koska se uhkaa perinteisiä arvoja ja järjestystä. Mitä hemmetin perinteisiä - ja ennen kaikkea säilyttämisen arvoisia - arvoja se nyt muka uhkaa?

Toinen raivostuttava asia on ei-muslimien, etenkin juutalaisten ja amerikkalaisten syyttely muslimien ongelmista. Aiemmin kirjoitinkin pienen jutun tästä. Uusia kuulemiani juutalaisvastaisia väitteitä ovat esimerkiksi:"Turkki ei pääse koskaan Euroopan Uniooniin, koska juutalainen Sarkozy ja muut Ranskan juutalaiset vastustavat sitä" ja "On juutalaisten salaliitto tehdä saippuasarjoja, joita katsomalla muslimit ajautuvat kauemmaksi islamista". Niinpä. Onhan selvää, että Turkin EU-jäsenyydellä tai pikemminkin sen puutteella ei ole mitään tekemistä muun muassa maan ihmisoikeuksien kanssa. Ja totta kai se on juutalaisten vika, jos muslimit itse päättävät töllöttää telkusta huonoja saippuasarjoja.

Olen huolestunut oman kaupunkini, Suomen ja koko maailman muslimiyhteisön eli umman tilasta. Syyt ovat vain erit riippuen siitä, millä tasolla liikutaan. Omassa kaupungissani koen ongelmaksi muun muassa sen, että aktiiviset moskeijalla käyvät muslimit tuntuvat sulkevan muut muslimit piirin ulkopuolelle. Tiedottamisen taso on surkeaa, lähes olematonta. Esimerkiksi merkittävän luennoitsijan vierailusta saattaa kuulla vasta puoli tuntia ennen luennon alkua, jos silloinkaan. Moskeijan muuttamisesta uusiin tiloihin kuuli vain harva etukäteen. Minulla on omia pieniä suunnitelmia tilanteen parantamiseksi. Jos Jumala suo, suunnitelmat toteutuvat. Tällä hetkellä ne ovat vielä ajatuksen tasolla. Täytyisi saada voimia ja rohkeutta avata suunsa muidenkin kuullen.

Koko Suomen umman tilanteeseen en koe voivani vaikuttaa kovinkaan paljon. Eniten minua harmittaa se, että maassamme on pieni (ehkä pääosin islamiin palanneista koostuva) joukko, joka on ottanut sen tiukimman tulkinnan linjan. Heidän mukaansa äänestäminen on epäjumalanpalvelusta, tästä jumalattomasta maasta pitäisi muuttaa pois, muslimien pitää seurustella vain muslimien kanssa, jokaisen velvollisuus on rahoittaa aseellista jihadia ja ties mitä. Totta kai he saavat itse noudattaa sitä linjaa mitä haluavat, kunhan eivät tee muille pahaa. Mutta koen ongelmalliseksi sen, että he ovat niin kovin äänekkäitä ja usein valmiita tuomitsemaan toisin ajattelevat ja toimivat muslimit huonoiksi, epäjumalanpalvelusta harjoittaviksi tai jopa ei-muslimeiksi. Nämä ihmiset saavat monet maltillisempaa linjaa noudattavat, etenkin uudet muslimit hämmentymään ja pohtimaan, ovatko he tarpeeksi hyviä uskovia.

Itsekin olin aikoinani hämmennyksissä näiden ihmisten takia. Onneksi ymmärsin rajoittaa liikkumistani tietyillä nettisivuilla ja palstoilla, joissa nämä ihmiset omia mielipiteitään ovat innokkaasti kuulumassa. Sen jälkeen olen saanut kohtalaisen mielenrauhan niiltä epäilyksiltä, että olisin maailman surkein muslimi. Ikävä kyllä mustavalkoiseen ajatteluun on vaikea vaikuttaa. Ainoa, mitä voin oikeastaan tehdä asialle, on lohduttaa niitä huolissaan olevia muslimeita, jotka ovat saaneet ikäviä kommentteja "tiukkiksilta", ja yrittää joskus tuoda keskusteluun mukaan vähän sallivampiakin näkökulmia.

Maailmassa on monenlaisia ihmisiä ja samoin monenlaisia muslimeita. Joskus uutiset maailmalta muslimien teoista saavat minut surulliseksi, jopa vihaiseksi. Talebanien terroriteot, eri ryhmien islaminvastaiset naisten oikeuksien rajoitukset ja moni muu uutinen on kovin surullista kuultavaa. "Ei islam ole tätä, eihän!" sydämeni huutaa ja olen varma, että se on oikeassa. Nämä asiat ovat niin suuria ja monimutkaisia, etten koe pystyväni vaikuttamaan niihin juuri lainkaan. Ehkei minun tarvitsekaan? Profeetta, rauha hänelle, sanoi, että jos et voi poistaa vääryyttä kädelläsi, tee se kielelläsi, ja jos et voi muuttaa sitä lainkaan, vihaa sitä sydämessäsi. Ja niin minä teen, jos Jumala suo.

Vaikka välillä nämä uskonnolliset asiat pyörivät mielessä, on valtaosa päivistäni tavallista suomalaisen arkea. Tällä hetkellä mielessä pyörii paljon esimerkiksi opiskelu, tarkemmin ottaen lähestyvä kirjatentti ja gradun teko. Päivittäinen elämä on täynnä suuria ratkaisuja, kuten: menenkö jumpalle kello 16 vai 17 ja: teenkö ruoaksi tänään riisipuuroa vai kaalilaatikkoa. Siinä sitä on pienellä ihmisellä paljon pohtimista ja pähkäilyä. Missä välissä sitä ehdisi filosofisoida ja miettiä syntyjä syviä?

Toki islam on tiiviisti mukana päivissäni esimerkiksi rukousten kautta. Kuitenkin koen, että se on mukana eniten pienissä jokapäiväisissä asioissa. Uskonto ei välttämättä näy ulospäin, mutta se on joka hetki sydämessäni. Huomaan sen niinä hetkinä, kun olen iloinen jostain asiasta. Silloin mielessäni on kiitollisuus ja varmuus Jumalan hyvyydestä. Huomaan uskonnon vaikutuksen, jos olen sanonut tai tehnyt jotain ikävää - silloin minua kaduttaa ja haen anteeksiantoa. Kun koen huolta tai hätää, sydämeni kääntyy Jumalan puoleen ja pyytää Häneltä apua. Uskonto tulee parhaiten esiin vakaana luottamuksena ja turvallisuudentunteena, jota en osaa sanoilla selittää.

Nyt viime aikoina on vahvistunut se tunne, ettei minun tarvitse suorittaa uskonnossa. Kunhan perususko on olemassa ja suhde Jumalaan hyvä, pääsee jo pitkälle ja uskonnollisten velvollisuuksien hoitaminenkin on helpompaa. Kaikki ulkoiset uskonnolliset meriitit tai hyvät teot eivät ole välttämättä niitä parhaita tai tärkeitä asioita, joita muslimi voi tehdä. Tärkeämpää kuin parta tai huivi tai sata rukousta päivässä saattaa olla esimerkiksi kärsivällisyys, kiitollisuuden ja katumuksen osoittaminen ja nöyryys, joita ei välttämättä tarvitse tuoda muiden näkyville. Ne ovat sydämen asioita, muilta salattua jumalanpalvelusta, jota voi tehdä missä ja milloin vain. Minulta puuttuu vielä monia tärkeitä sisäisiä ominaisuuksia, mutta tässäkin luotan Jumalaan: ehkäpä minä vielä kehityn ihmisenä. Ja se missä tahdon kehittyä, on nimenomaan hengellisyys, sydämen viisaus ja luonne, ei tiedon tai tekojen määrä. Hmm, minussa taitaa olla hiukkasen suufin vikaa :)

Toisin kuin entisaikojen suufit, en tahdo kuitenkaan eristäytyä vuorille pohtimaan uskontoa ja hakemaan mystistä yhteyttä Jumalaan. Saan parhaan yhteyden Häneen rukousmatolla ja jokaisena arjen pienenä hetkenä, jolloin heitän ajatuksen Hänen puoleensa. Ajatuksen ei tarvitse olla suuri ja syvällinen, se voi olla vaikkapa tällainen:"Sinä olet siellä jossain ja kuulet minua varmasti. Olet minun kanssani. Kiitos siitä."

Parasta islamissa eivät ole sen moraaliset arvot, rukous, ruokailusäädökset, hijab, puhtaus tai mikään muu tällainen. Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita, mutta parasta on yksinkertaisesti se, että lause la ilaha illa Allah, ei ole muuta Jumalaa kuin Jumala, kulkee mukana jokaisessa päivän hetkessä. Islam on mukana kaikessa mitä teen, pienien ajatusten kautta. Kun otan käteeni vaikkapa tenttikirjan, mieleeni saattaa nousta rukouksenomainen ajatus:"Tätä pitäisi nyt taas jaksaa lukea. Anna voimia ja intoa tähän työhön, Jumala." Nämä ajatukset eivät välttämättä ehdi pukeutua sanoihin. Ne ovat vain sydämessä läikähtäviä tunteita, luottamus siihen että on olemassa jotain, mitä en näe, ja se näkymätön on jotain suurta ja hyvää. Sen tunteen varaan on hyvä jättäytyä, esimerkiksi tenttikirja kädessä. (Ja juuri niin aion nyt tehdä, jos Hän suo.)

Black Ribbons Campaign

Saudi Women’s Activists launch the “Black Ribbons Campaign” on November 6th



On November 6. 1990, 40 brave Saudi women drove their cars publicly in the capitol of Saudi Arabia, Riyadh, to demand their right to drive. They were subsequently detained, their passports were confiscated, and fired from their jobs.

On the 19th anniversary of this event, Saudi women’s activists, led by Wajeha al Huwaider, are launching the “Black Ribbons Campaign”, demanding that:

A) Saudi woman be treated as a citizen just like her male counterpart

B) Saudi woman enjoys her rights to marry, divorce, inherit, gain custody of children, travel, work, study, drive cars and live on an equal footing with man

C) Saudi woman gain the legal capacity to represent herself in official and government agencies without the need of a male guardian.

We, Saudi women activists appeal to all those who support Saudi women’s rights, inside and outside the Kingdom, to participate in the campaign by wearing a black ribbon on their wrists as a symbolic and peaceful gesture of their .advocacy to Saudi women’s rights.

This campaign is raising the motto: “we will not untie our ribbon until Saudi women enjoy their rights as adult citizens”.

Please make sure to wear a black ribbon on November 6th.

Wajeha al-Huwaider

Valistuksen lapset

Uskonnot ja usko kirvoittavat kärkeviä keskusteluja ja kommentteja, etenkin netissä. Ihmiset, jotka eivät itse ilmeisesti usko mihinkään, kokevat, että he ovat parhaita ihmisiä tuomitsemaan uskonnot. Aivan kuin he kokisivat olevansa uskovien ihmisten yläpuolella, parempaa rotua. He halveksuvat avoimesti uskontoja eivätkä näe niissä paljoakaan hyvää. Usein heidän ylimieliset kommenttinsa osoittavat kuitenkin enemmän tietämättömyyttä, sivistymättömyyttä ja kyvyttömyyttä myötätuntoon kuin todellista älykkyyttä ja valistuneisuutta.

He sanovat esimerkiksi:

1. "Uskonnot ovat heikkoja varten" halveksuen uskovia. Heille ei ehkä tule mieleen, että heikkous voi olla myös voimavara, ja toisaalta uskonnon avulla heikko voi nousta vahvojen yläpuolelle. Väitän, että uskonnoilla voi ainakin tiettyihin yksilöihin erittäin positiivinen vaikutus. Uskon voimalla jotkut pystyvät tekemään monia hyviä tekoja, joihin heillä ei olisi halua tai kykyä yksinään: taistelemaan oikeudenmukaisuuden puolesta, kokemaan syvää myötätuntoa ja auttamaan apua tarvitsevia. Usko antaa heille voimaa kokea vilua, nälkää ja vainoja tehdäkseen hyvää, samaan aikaa kun "vahva" nukkuu vatsa täynnä syvää unta muiden huolista välittämättä. Kumpi on tällöin todellinen ihminen ja kumpi eläimen kaltainen? Kumpi on kärsivällisempi, kestävämpi, tuntevampi ja välittävämpi olento?

2. "Uskonnot ovat aloittaneet kaikki sodat". He eivät ole tainneet lukea historiaa? Uskontoko aloitti maailmansodat - sodat, joissa on kuollut eniten ihmisiä? Luulenpa, että harvassa sodassa on ollut kyse ainakaan täysin uskonnoista. Ennemminkin uskonnoilla halutaan oikeuttaa sotia, joiden syyt ovat jossain muualla, kuten ahneudessa, kateudessa, katkeruudessa, vieraan pelossa tai erilaisuuden vihassa.

3. "Uskonnot eivät sovi ihmisille". Mikseivät sovi? Jotkut tutkijat ajattelevat, että usko tai uskonnot ovat yksi ihmislajille ominainen ja ainutlaatuinen piirre. Uskonnot ja erilaiset aatteet ovat osa luontoamme. Usko on yhtälailla osa ihmisyyttä kuin viha, itsekkyys ja pelko, mutta myös kuten rakkaus, epäitsekkyys ja rohkeus. Se että joku uskonnon nimissä käyttäytyy huonosti tai tekee jotain väärää, ei tarkoita, että vika olisi uskonnossa. Uskonto on kuin peili, joka heijastaa, mitä sisällämme on. Se paljastaa sekä parhaat että huonoimmat piirteemme.

4. "Uskonnon varjolla tehdään kaikenlaista". Niin tehdään, sekä hyvää että pahaa.

5. "Jos ihminen on koulunsa käynyt, hän ei voi uskoa mihinkään." Minä luin lukiossa pitkän matematiikan, fysiikan, kemian ja biologian ja luin samoja aineita myös yliopistossa, ja uskon silti. Juuri se, että tiedän asioista, saa minut näkemään entistä paremmin maailman ihmeellisyyden ja ymmärtämään, kuinka vähän me todellisuudessa tiedämmekään. Kouluja käynyt ihminen ei välttämättä usko mihinkään, mutta hän varmasti myöntää sen, että mikään tieto tai tiede ei ole vielä onnistunut osoittamaan, etteikö yliluonnollista (kuten Jumalaa) voisi olla olemassa. Mielestäni valistuneelle ihmiselle sopii olla agnostikko, mutta ei ateisti. Aivan kuten uskovakin, ateisti väittää sellaista, mistä hänellä ei ole varmaa tietoa. Uskovat sentään pystyvä useimmiten myöntämään, että kyse on vain uskosta ja luuloista, ei mistään todistetusta.

6. "Uskonnot ovat helppo ratkaisu, kun ei tahdo ajatella itse." Mielestäni uskovat jakautuvat karkeasti otettuna kahteen joukkoon: niihin jotka eivät ajattele ja niihin jotka ajattelevat enemmän kuin ihmiset keskimäärin. (Ja toivon kuuluvani jälkimmäisiin.) Toki on helppoa luovuttaa päätäntävalta omasta elämästä jollekin ulkopuoliselle auktoriteetille, mutta toisaalta etenkään nykymaailmassa siitä ei ole tehty kovinkaan helppoa. Ajatteleva uskova joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan uskon, oman järjen ja muiden ihmisten seuraamisen välillä. Usko pakottaa myös tarkkailemaan itseään uudella tavalla. Uskova joutuu vertaamaan itseään siihen uskovan ideaaliin, joka on useimmiten tavoittamattomissa. Uskoon liittyykin usein riittämättömyyden tunne: en ole niin hyvä ihminen kuin mitä minun pitäisi olla. Ei ole helppoa tunnustaa omia vikoja ja puutteita ja yrittää kehittää itseään ihmisenä. Itse olen kokenut, että uskominen ja uskon mukaan eläminen on äärettömän vaikeaa. Paljon helpompaa olisi olla uskomatta, välittämättä erilaisista laiesta tai ihanteista, elää vain tässä hetkessä kuten hyvältä tunuu, pitää itseään niin hemmetin hyvänä ja erityisen viisaana ja kulkea massan mukana ajattelematta sen enempää kipeitä ja vaikeita asioita.


Valistus on hieno asia, tiettyyn pisteeseen asti. Valistuksen aikakausi on tuonut meille paljon hyvää, muun muassa demokratian, tieteiden huiman kehityksen ja ihmisoikeudet. Valistus kuitenkin vaatii myös sisäistä valistuneisuutta, ja siinä on aatteen haaste. Valtaosa netissä seikkailevista "valistusajattelijoista" on kuitenkin ylimielisiä, he puhuvat usein vastoin parempaa tietoa eivätkä osoita minkäänlaista halua ymmärtää toisten ihmisten näkökantoja, koska omasta mielestään he kuitenkin ovat aina oikeassa.

Miten ihminen, joka ei itse ole koskaan uskonut, voi väittää, että uskonnoista on vain haittaa? Ei hän ole kokenut, mitä uskonto voi ihmiselle antaa: rauhaa, merkityksen ja tehtävän elämälle. Kokemuksen siitä, että joku kuulee ja välittää minustakin. Selityksen sille, miksi olemme täällä ja minne olemme menossa. Uskonto on yksi tapa asettaa oma elämä oikeaan mittakaavaan, nähdä se, että ihmiselämä on vähäinen ja merkityksetön ja silti suunnattoman tärkeä. Tästä huolimatta uskominen ei ole helppoa, koska se nostaa pintaan monenlaisia vaikeita kysymyksiä ja tunteita. Siinä onkin mielestäni yksi uskon hienoimpia asioita: se pakottaa ajattelemaan, käsittelemään omia kipupisteitä, pohtimaan omaa itseä ja kehittymään ihmisenä kohti parempaa.

Jostain muistelen lukeneeni, että Euroopassa uskonnot eivät ole kovinkaan in. Muualla maailmassa on toisin: uskonnot elävät yhä vahvoina ja niiden merkitys jopa voimistuu. Etenkin suurten maailmanuskontojen kannattajamäärät kasvavat jatkuvasti, eivätkä vain suuren syntyvyyden ansiosta. Ihmisillä on voimakas tarve uskoa johonkin. Muualla tähän tarpeeseen suhtaudutaan luontevasti ja sen merkitys tunnustetaan. Joskus tuntuu, että meilläpäin tärkeinä pidetään vain ruumiin tarpeita. Aivan kuin ihmisen kaipuu olla hyväksytty ja tulla kuulluksi olisi häpeä.

Osin ymmärrän kyllä, mistä syntyy negatiivinen kuva uskontoja ja uskovia kohtaan: siitä, millaisen kuvan me uskovat annamme itsestämme. Monien mielestä uskovat ovat niitä, jotka suu vaahdossa paasaavat aatteensa puolesta, mätkivät toisiaan ja ei-uskovia päähän pyhillä kirjoilla, ovat ahdasmielisiä ja kykenemättömiä keskustelemaan toisin uskovien kanssa. Jotkut uskovat pitävät kaikenlaista tiedettä ja valistusta vaarallisena Saatanan juonena. Luulenpa - tai ainakin toivon - että nämä uskovat ovat kuitenkin pienen pieni vähemmistö uskovien joukossa. Oma kokemukseni on, että valtaosa uskovista ihmisistä ei pidä melua uskostaan, syystä tai toisesta. Ehkä heille uskonto on yksityinen asia. Ehkä osa pelkää, etteivät muut uskovat hyväksy heidän ajatuksiaan.

Viime kesältä minulle jäi hauska muisto uskonnoista ja niistä keskustelemisesta. Olimme kaveriporukalla pienellä retkellä luonnossa. Samalle nuotiopaikalle sattui kaksi keski-ikäistä miestä, joille näytti olut maistuvan. Jossain vaiheessa siinä retkitulen äärellä tuli tietenkin puheeksi huivini, ja sitä kautta uskontoni. Kun sanoin olevani muslimi, meni toinen miehistä hiljaiseksi ja sanoi sitten:"Onnea vain valinnallesi." Kokemukseni on, että tuo onnen toivotus tarkoittaa samaa kuin "otan osaa". Ja niin tälläkin kertaa, sillä mies jatkoi:"Minun mielestäni uskonnot ovat turhia."

Tästä lähti sitten käyntiin keskustelu uskonnoista ja uskomisesta. Toinen miehistä oli hiljaa (ehkäpä hän itse uskoi tavalla tai toisella?) kun onnea toivottanut/osaa ottanut mies jatkoi uskontojen väheksymistä. Hänen mielestään uskonnot ovat haitallisia, ne eivät sovi ihmisille, uskonnot eivät kuulu Suomeen ja tätä rataa. Kuitenkin hän alkoi selittää silmät kiiluen, kuinka itse uskoo suureen energiaan, joka antaa elämän kaikille elollisille ja joka virtaa myös elottomien esineiden, kuten kivien, lävitse. Kuollessamme tämä energia siirtyy miehen mukaan toisiin olentoihin ja näin olemme kaikki tavallaan kuolemattomia, jatkamme elämää uudessa muodossa. Sitten mies myönsi uskovansa tavallaan sielun vaellukseen. Lisäksi hän kertoi, että tämä energia kumpuaan hänen mielestään Maan ytimestä, "siitä kuumasta aineesta, mikä sen nimi nyt oli?", ja se energia virtaa jatkuvasti, loputtomiin ja katoamatta. Menivät mieheltä fysiikka ja uskomukset iloisesti sekaisin.

Aloin vain miettiä, että jos tämä mies väheksyy uskovia, niin mikä itse hän on, kun jauhaa tällaisista asioista. Toki humalalla saattoi olla osuutensa asiaan. Mutta kuten uskonto, ei alkoholikaan saa ihmisessä aikaan mitään uusia piirteitä tai ilmiöitä, vaan tuo esille sen, mitä ihmisen sisällä on. Tälläkin miehellä oli tarve uskoa johonkin yliluonnolliseen, vaikka hänen olikin vaikea tunnustaa sitä. Ehkei hän nähnyt omaa filosofiaansa uskona ollenkaan, vaikka sitä se minusta oli. Vaikka yritimme selittää hänelle, että elollinen saa energiansa lähinnä Auringosta, ei Maan magmasta, ja että energia ei suinkaan pysy maan pinnalla vaan karkaa avaruuteen, hän jatkoi ihmepuheitaan, yhä intoutuen selittämään uskomuksiaan, joita piti täytenä totena.

Mitä enemmän miehen kanssa väitteli hänen uskomuksistaan ja uskosta yleensäkin, sen enemmän hän alkoi vaikuttaa hihhulilta itse. Hänellä oli erikoisia käsityksiä eri tieteenaloista ja niiden teorioista, kuten evoluutioteoriasta ja geologiasta. Hän keitti kaikista hassuista ajatuksista mielenkiintoisen teorian ja maailmankuvan, joka oli itsensäkin kanssa ristiriitainen. Lopulta hän, joka yritti aluksi esittää sivistynyttä, maailmaa nähnyttä ja paljon kokenutta, olikin se, joka jäi naurunalaiseksi. Ei hänen kanssaan kyennyt pohtimaan asioita filosofisesti. Hän takertui omaan uskomukseensa niin tiukasti, ettei kyennyt edes pieneen ajatusleikkiin, tarkastelemaan uskontoja ja aatteita avaruusolennin silmin; mitä avaruusolento ajattelisi meistä ihmisistä ja meidän uskomuksistamme. Hän ei millään kyennyt myöntämään, että hänenkin filosofiansa on vain uskoa, jota ei voi todistaa todeksi, ja siten uskontojen veroista. Tämä omalla tavallaan uskova tuntui aluksi säälivän minua, koska olen uskova (tai koska olen muslimi), mutta lopussa minä säälin häntä, koska hän puhui itsensä täydellisesti pussiin ja osoitti itse sitä näköalattomuutta ja kapeakatseisuutta, jota hän minulta odotti.

Mitä tästä opimme? Anna pari kaljaa ihmiselle, joka väheksyy uskovia, ja kohta hän on kovan luokan uskova itsekin. Tai ehkemme opi tästä yhtään mitään. Minua tämä muisto vain naurattaa. Tässä oli niin loistava esimerkki siitä, että valistuksen lapsina itseään pitävät eivät ole välttämättä yhtään sen sivistyneempiä tai viisaampia kuin uskovat ihmiset. Päinvastoin: jos pitää uskontoja jotenkin huonona ja turhana asiana eikä näe niissä mitään positiivista, täytyy olla aika yksioikoinen ja mustavalkoinen ihminen itse. Sillä uskonnoissa, kuten elämässä muutenkin, on monen monta väriä: tummia ja synkkiä, mutta myös iloisen kirjavia ja hennon vaaleita. Ainakin minulle usko on ollut siunaus: se on haastanut, se on vaatinut, se on kasvattanut ja se on myös antanut paljon. Ja jos se on onnistunut kehittämään minua edes hitusen paremmaksi ihmiseksi, se ei ole ollut turhaa.

Olipa kerran...

...pienen pieni kameleontti. Vaikka se oli hyvin pieni, se oli todella taitava vaihtamaan väriään. Hetkessä se muuttui viidakon vihreästä tumman ruusun punaiseksi tai taivaansiniseksi, sitten auringonkeltaiseksi tai liekehtivän oranssiksi. Pieni kameleontti oli kovin ylpeä taidostaan muuttaa väriä. "Ei ole toista yhtä taitavaa kameleonttia kuin minä. Minä voin olla ihan minkä värinen vain tahdon!"

Pienen kameleontin mielestä kyky muuttaa väriään oli hyödyllinen. Vaihtamalla väriään se pystyi tutustumaan erilaisiin eläimiin ja olentoihin, pääsi juttelemaan niille ja tekemään ystävyyttä.

Kameleontin naapurissa asui niin musta lisko, että sen suomut kiiltelivät mustuutta. Kameleontti halusi tehdä tuttavuutta liskon kanssa, joten se päätti muuttaa väriään. Se ajatteli, että lisko pitäisi hänestä enemmän, kun se olisi musta. Niinpä kameleontti muuttui pikimustaksi ja meni sitten tapaamaan naapuriaan. Ja kävi kuten kameleontti oli ajatellut: lisko piti siitä. Niin kameleontti ajatteli:"Värin vaihtaminen on kätevä taito. Kun olen musta, minusta pidetään enemmän."

Kun pieni kameleontti tapasi leppäkertun, se ajatteli:"Onpa leppäkerttu kauniin punainen. Minäkin tahdon olla kuten hän. Musta on niin synkeä väri. Sitä paitsi en tahdo enää olla liskon ystävä, olen ennemmin punaisen leppäkertun kaveri." Ja niin kameleontti muutti väriään punaiseksi. Ja se jutteli iloisesti leppäkertulle:"Punainen on hyvä väri, se on niin kaunis."

Kun kameleontti kohtasi sademetsän kauneimman perhosen, keltasiipisen taitolentäjän, se totesi:"En minä tahdo olla punainen. Keltainen väri on paljon hienompi. Keltainen perhonen on minun paras ystäväni." Ja niin keltainen kameleontti tuli perhosen luokse, hymyili ja sanoi:"Katsos, me olemme molemmat keltaisia. Keltainen on maailman hienoin väri, eikö olekin?"

Näin kameleontti eli elämäänsä. Yhtenä päivänä se oli musta, toisena punainen, sitten keltainen. Ja se oli hyvin tyytyväinen itseensä, siihen että se kykeni muuttamaan nahkansa väriä aina tarvittaessa. Ja omasta mielestään sillä oli maailman hienoimmat ystävät.

Eräänä päivänä kameleontti tapasi pienen välkkyväsiipisen kolibrin, jonka sulat sätelivät sinisen eri sävyjä. Kolibri sujahteli sukkelasti paikasta toiseen, lensi paikallaan ja pyörähti sitten ympäri niin, että sen koko sulkapuku loisti valoa. Kameleontti katseli kolibrin lentoa ihaillen, huokasi unelmoiden ja sanoi:"Kolibri on kaunein kaikista, sen värit ovat suorastaan kuninkaallisia. Minäkin tahdon olla kuninkaallinen. Mitä minä mustasta väristä, tai punaisesta ja keltaisesta? Ne ovat niin rumia värejäkin."

Ja niin pienen pieni kameleontti vaihtoi taas vikkelästi nahkansa väriä. Sitten se hiipi varovasti oksalla lähemmäksi kolibria, ettei olisi säikäyttänyt sitä. Mutta arka kolibri vetäytyi arkana kauemmaksi, peläten sinistä kameleonttia. "Miksi sinä väistät minua?" kameleontti kysyi. "Katso, minäkin olen sininen. Olemme samanlaisia."

"Et sinä ole samanlainen kuin minä", vastasi kolibri. "Olet ehkä sininen, mutta sinä et lennä. Sinulla ei ole siipiä, ei sulkia, et osaa pyöriä taidokkaasti ja saalistaa orkidean sisältä sen herkullista mettä. Sinä olet kameleontti, ehkä sininen, mutta sinulla on suomut, sinä ryömit puiden oksilla ja syöt kärpäsiä."

"Mutta minä tahdon olla kuten sinä! Minäkin tahdon välkehtiä valossa kuten sinä, lentää kuten sinä ja kieppua ilmassa!" pienen pieni kameleontti huudahti epätoivoisesti. "Miksi sitä tahdot?" uteli kolibri. "Lentäminen on raskasta työtä, ei minulla ole aikaa leikkiä ja huvitella. Minun täytyy jatkuvasti etsiä ravintoa, jotta jaksaisin lentää. Ja kirkkaan värini takia pedot löytävät minut ja keräilijät himoitsevat minua kokoelmiinsa. Paljon mieluummin matelisin kaikessa rauhassa puiden oksilla piilossa pedoilta ja metsästäjiltä, kuten sinä." Kolibri kääntyi lentääkseen pois. Vielä mennessään se huusi:"Pidä vain oma värisi, se on parasta sinulle!"

Pieni kameleontti jäi yksinään miettimään kolibrin sanoja. Se oli ymmällään. Minkä värinen sen olisi hyvä olla? Minkä värinen se oikeastaan edes oli? Kameleontti-raukka oli niin pitkään pukeutunut muiden viidakon eläinten väreihin, ettei se enää muistanut, minkä värinen se oli.

Kameleontti kulki murheissaan, vaelteli pitkään, kunnes se oli eksynyt. Se huomasi, ettei ollut enää omalla reviirillään. Se alkoi hätääntyä. Peloissaan se vaihteli väriään punaisesta siniseen, sitten keltaiseksi, sitten kirkkaan vihreäksi. Oliko pieni kameleontti koskaan ollut niin eksyksissä ja orpona, tietämättä missä se koti oli, tai edes kuka se itse oli?

Yhtäkkiä kameleontti näki lähellään liikettä. Silmät välähtivät valossa! Mikä se oli? Jokin vaarallinen peto? Vaikka kuinka kameleontti yritti nähdä, missä peto oli, se ei kyennyt löytämään vihollistaan. Hiljalleen se alkoi kuitenkin hahmottaa jotain puun rungonssa. Se oli lähes puun kaarnan värinen möykky, joka katseli kameleonttia uteliaana.

"Mikä sinä oikein olet?" kysyi pieni kameleontti arkana. "Mikäkö minä olen? Minähän olen kameleontti!" naurahti toinen. "Mikäs itse olet? Väriä vaihtava liikennevalo,joita on kaupungeissa, sirkuksen räikeä telttakangas?" "Minä olen... kameleontti minä olen", vastasi pieni ystävämme epävarmana. "Mutta oletko sinä todellakin kameleontti, noin ruman ruskea, tylsä ja mitätön?" se kysyi uudelta tuttavuudeltaan. Tylsän ruskea otus muutti hitusen sävyään punaisemmaksi, mutta vain vähän. Se taisi olla kiukustunut. "Ruskea ei ole mitätön väri! Se voi olla ehkä hieman arkinen ja tylsäkin, mutta se on erittäin hyödyllinen ja kaunis väri omalla tavallaan. Värini suojaa minua vaaroilta, kätkee minut turvaan oksien helmaan."

"En ole koskaan tavannut toista kameleonttia. En tiennyt, että kameleontit ovat ruskeita", pikkukameleontti totesi, ja jatkoi:"Mutta eivätkö muut kameleontit osaa sitten vaihtaa väriään?" Ruskea kameleontti vastasi:"Toki me osaamme. Mutta teemme sen vain silloin, kun se on todella tarpeen. Kun meidän tulee hiipiä lähemmäksi mehevää kärpästä ja tahdomme naamioitua lehtien vihreään. Tai kun piiloudumme nälkäisiltä pedoilta vaalenapunaiseen kukkaketoon. Värin vaihtaminen on hieno lahja, mutta sitä tulee käyttää oikein. Emme vaihda väriämme ylpeilläksemme taidollamme tai miellyyttäksemme muita. Olemme ylpeitä siitä, että olemme ruskeita kameleontteja."

Pieni kameleontti oli ihmeissään. Että ruskea väri oli ylpeyden aihe! Että olisi hienoa olla arkisen ruskea, sulautua puiden oksiin ja maahan pudonneisiin maatuviin lehtiin.

Yhtäkkiä pienen pieni kameleontti tiesi varmasti, että sekin oli perusväritykseltään ruskea. Ja siinä samassa se muuttui sellaiseksi, sulautui puun runkoon pieneksi ruskeaksi möykyksi. Ja kerrankin se koki olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi.

"Onpa ihanaa olla ruskea", se totesi, hieman jopa omaksi yllätyksekseen. Sitten se jatkoi rohkeasti:"Sillä musta kuuluu naapurilleni liskolle, punainen kuuluu leppäkertulle, keltainen perhoselle ja sininen kolibrille. Minä en ole kuten he, ei minun tarvitse muuttaa väriäni miellyyttääkseni heitä. Minä olen ruskea, sukulaiseni ovat ruskeita. Ruskea on sopiva väri juuri minulle. Siinä ei ole mitään hävettävää. Sillä sellaiseksi Jumala minut loi, ja juuri niin on hyvä olla."