Allahin palvonta yöllä - kauhean vaarallista?

Islamissa yö- ja aamunsarastuksen rukous ovat pakollisia. Yöllisiä rukouksia pidetään suurena hyveenä, samoin Koraanin lukemista ja muuta hartautta yöaikaan. Olen saanut usein kommentteja, että tällainen uskonnon harjoittaminen on vaarallista ihmisen terveydelle - katkeileva uni on haitaksi. Tänään törmäsin kuitenkin ajatuksia herättävään artikkeliin nimeltä The myth of the eight-hour sleep.

Historijoitsija Robert Ekirhc on tutkinut vanhoja lähteitä ihmisten nukkumistavoista. Historiassa on paljon viitteitä siitä, etteivät ihmiset ole aina nukkuneet kahdeksaa tuntia yhtä mittaan. Sen sijaan on näyttänyt olevan tavallista, että ihmiset ovat heränneet keskellä yötä, ja kuluttaneet yön tunnit esimerkiksi seurusteluun, lukemiseen, seksiin tai - rukoilemiseen. Toisin kuin nykyään, yöllisiä heräämisiä ei näytetty pidettävän minään unihäiriöinä. Päinvastoin, se oli aivan tavallinen ilmiö.

Psykiatri Thomas Wehr on tutkinut ihmisten unirytmiä. Jos ihmistä pidetään tarpeeksi pitkään ympäristössä, jossa on 14 tuntia vuorokaudesta hämärää tai pimeää, ihmisen rytmi alkaa muuttua: tyypillisesti hän nukkuu  noin 4 tuntia, herää sitten tunniksi ja nukkuu tämän jälkeen taas 4 tuntia. Kaksiosaiset yöunet näyttävät olevan luonnollinen osa ihmisen fysiologiaa, sanoo unitutkija Gregg Jacobs. Yöllä herääminen voi jopa vähentää stressiä.

Nykyajan yhteiskunnan vaatimukset ja nukkumiseen liittyvät arvot (yöllä valvomista pidetään turhana ajanhukkana, haahuilemisena) sekä keinovalaistus ovat muuttaneet ihmisen unirytmiä. Se ei välttämättä ole ihmiselle hyväksi.

Ehkäpä muslimit vuosisatojen ajan pitivät aivan normaalina nousta yöllä ylös rukoilemaan, lukemaan Koraania ja harjoittamaan islamia. Nykymuslimille, joka valvoo valaistussa kodissaan myöhään katsellen televisiota tai surffaillen netissä, ja jonka pitäisi nousta aamulla töihin, yöllä herääminen voi olla huomattavasti vaikeampaa. Minäkin vihaan heräämistä aika usein. Mutta kun illalla laittankin vain hämärän valaistuksen, vältän television katselemista ja tietokoneen käyttöä (sen sijaan voin vaikkapa lukea kirjaa) ja menen aikaisin nukkumaan, saatan aamuyöllä herätä aivan itsekseen. Silloin on virkeä olo ja haluan jaloitella vähän aikaa. Mahtava hetki rukoilla ja mietiskellä. Joskus napostelen myös "aamupalaa" ja luen postiluukusta pudonneen painotuoreen lehden. Sitten voi kömpiä takaisin lämpimään vuoteeseen.

Kiintoisan tästä tekee myös se, kuinka monet ihmiset ajattelevat uskontojen sisältävän kummallisia sääntöjä tai tapoja, jotka ovat vain haitaksi. Monissa tavoissa ja säännöissä voi kuitenkin piillä jotain paljon luonnollisempaa ja ihmiselle terveellisempää kuin nykyihmisen elämäntavassa. Ehkäpä Allah ei vain kiusakseen kehottanut ihmisiä heräämään yöllä - me itse olemme tehneet siitä vaikeampaa, kuin mitä se oikeasti on.  

Omien tottumusten muokkaaminen ei tietenkään ole aina helppoa. Tämä koskee niin päivärytmiä kuin sosiaalisia suhteita, ulkoilua ja liikkumista tai ravintoakin. Mutta pyrkimys kohti luonnollisempaa, ihmislajille sopivampaa elämäntapaa on kyllä palkitsevaa. Siitä hyötyvät varmasti muutkin kuin yöllistä palvomista harjoittavat muslimit.

Pekka Haavisto presidentiksi

 Presidentinvaalit ovat sytyttäneet minut toden teolla, sillä olen mielestäni löytänyt loistavan ehdokkaan: Pekka Haavisto. En pitkään aikaan ole käynyt blogia kirjoittamassa, mutta nyt ajattelin tehdä osani hänen vaalikampajansa hyväksi (repussa olevan Haavisto-pinssin lisäksi).

Tiedän sohaisevani muurahaispesää: monien muslimien mielestä avoimesti samaa sukupuolta olevan kanssa elävä henkilö ei voi olla kansan johtaja, eikä muslimin ole sopiva äänestää avoimesti homoseksuaalia. Ovathan homoseksuaaliset teot mainittu islamissa 11. suurimmaksi synniksi, ja synnin lisäksi sitä pidetään rikoksena Jumalan lakia vastaan.

Olen pohtinut tätä asiaa paljon: voiko muslimi äänestää homoseksuaalia presidenttiehdokasta? Samaa ovat miettineet monet tuntemani muslimit, ja he ovat päätyneet samaan vastaukseen kuin minä: kyllä voi. Monet muslimit ovat sanoneet, ettei uskontoa ja politiikkaa tule sekottaa. Olen tästä kyllä jokseenkin eri mieltä, sillä islamin pitäisi olla se mitta, jolla teemme valintoja myös politiikan suhteen. Mutta katson, ettei ihmisen seksuaalinen suuntaus voi olla ainoa asia, jonka perusteella ratkaisut tehdään.

Kaikista synneistä suurin on epäusko (Allahin kieltäminen tai jonkun asettaminen Hänen rinnalleen). Jos haluaisimme karsia ehdokkaita heidän syntiensä perusteella, kukaan heistä ei olisi kelvollinen äänestettäväksi, koska kukaan heistä ei ole muslimi. Jotkut muslimit jättävät äänestämättä juuri tästä syystä. Toiset, kuten minä, ajattelevat, että velvollisuutemme on vaikuttaa yhteiskunnan asioihin äänestämällä.

Homoseksuaalisia tekoja pahermpia syntejä ovat muun muassa murha, islamin viiden pilarin toteuttamatta jättäminen, epäkunnioittava suhtautuminen vanhempia kohtaan, sukulaisten hykääminen, esiaviollinen seksi ja aviorikos. Emme voi tietää, onko ehdokkailla joitain näistä synneistä. Voihan olla, että puhtoisemmaksi katsotulla ehdokkaalla on kaapissa omat luurankonsa ja suuret syntinsä.

Varmasti monet oppineet pitävät  vääränä ratkaisua äänestää homoseksuaalia. Mutta me Haavistoa kannattavat muslimit jätämme asian Jumalalle. Hän tietää meidän aikomuksemme. Aikomuksena kun ei ole valita homoseksuaalia presidenttiä. Aikomuksena on valita paras presidentti. Se, kuka on paras, on jokaisen itse arvioitava.

Minua Haavistossa puhuttelee hänen persoonansa: hän on rauhallinen, kuunteleva herrasmies. Hän ei ole kampanjansa aikana sortunut tuomaan itseään esiin muiden syyttelyn tai vähättelyn kautta.  Haavisto on siltojen rakentaja, ei rikkoja, ja se tiedetään jo hänen kansainvälisen sovittelijauransa kautta. Liioin Pekka Haavisto ei ole ylimielinen, vaan jalat ovat reilusti maassa. Toisaalta hänessä on idealismia, joka on vuosien aikana hioutunut kauniiksi humaaniudeksi.

On nostettu esiin, että Haavisto on sivari. Eihän sivari voi olla Suomen armeijan ylipäällikkö! Viimeiset 12 vuotta maan turvallisuuspolitiikkaa on johtanut nainen, joka hänkään ei ollut käynyt armeijaa. Miksi hän kelpasi? Onko siviilipalvelus joidenkin mielestä merkki siitä, ettei henkilöllä ole maan puolustustahtoa? Uskoakseni Haaviston nuoruusaikoina armeijasta kieltäytyminen on ollut huomattavasti nykyistä harvinaisempaa. Valinta kulkea valtavirran vastaisesti on varmasti vaatinut rohkeutta ja uskoa omiin arvoihin. Haavisto on itse sanonut, että tuolloin siviilipalvelus tuntui parhaalta ratkaisulta, mutta nyt hän voi suositella nuorille armeijaa. Esimerkiksi rauhanturvaajatehtävien kautta voi saada paljon sellaista arvokasta kokemusta, jota siviilipalvelussa ei saa. Haavisto ei kannata armeijan alasajamista, vaan sanoo, että Suomella on oltava uskottava puolustus.

Haavistossa on mielestäni arvokkuutta, jota presidentiltä vaaditaan. Lisäksi hänellä on monia sellaisia arvoja, joita minäkin ajan. Olen kallellaan punavihreisiin arvoihin, ja Haavisto on niitä lähempänä kuin Sauli Niinistö. Niinistö ei muutenkaan houkuttele minua: minun silmissäni hän on  äksy ja jäyhä oikeistolainen pankkiiri, joka aiemmin on ollut kovin Nato-myönteinen. Maailman johtajista hän muistuttaa mielestäni aikalailla Nicolas Sarkozya.

Voi hyvinkin olla, että mielikuvani presidenttiehdokkaista eivät pidä paikkaansa. Mutta niiden perusteella kansalaiset tekevät valintansa. Imago on se, joka näkyy myös maailmalle. Haluan, että Suomen tuleva presidentti on humaani, osaa kuunnella ja on keskustelussa vakuuttava. Se, mitä hän tekee makuuhuoneessaan, ei kuulu minulle.

Näissä vaaleissa minua harmittavat automaattivastaukset. Eniten se, että äänestetään Niinistöä vain, koska niin tekevät muutkin. "Kun se kumminkin voittaa." Sellainen on henkistä velttoutta. Suosittelen henkistä ja moraalista voimistelua. Valinnan vaaleissa ei tulisi mielestäni perustua yleiseen tapaan tai tottumukseen. Ehdokkaan ominaisuudet, kuten arvot, persoona ja poliittiset meriitit ovat mielestäni ratkaisevia.

Suosittelen henkistä voimistelua myös niille, jotka kamppailevat sen kanssa, voiko Mäntyniemessä asua miespari. Oli vastaus mikä tahansa, se on oikea vasta sitten, kun sitä on harkiten punninnut ja ratkaisun pystyy perustelemaan itselleen. Minä olen oman vastaukseni kanssa pähkäillyt tovin ja toisenkin, ja tullut siihen tulokseen, että muut ominaisuudet menevät nyt seksuaalisen suuntauksen edelle.

Kirja: Rasistinen Suomi

Vesa Puurosen kirjoittama Rasistinen Suomi on tieteelliseen tutkimukseen perustuva kirja rasismista, maahanmuuttopolitiikasta ja monikulttuurisuudesta. Se kuvaa rasismin eri muotoja ja esiintymistä Suomessa. Tarkastelun kohteena ovat esimerkiksi venäläisviha, saamelaisten asema alkuperäiskansanamme, rasismi politiikassa ja maahanmuuttokeskustelussa sekä suomalaisen poliisin ja oikeuslaitoksen suhtautuminen rasismiin ja rasistisiin rikoksiin. Kirjan lopussa tarkastellaan vielä erilaisia monikulttuurisuuden malleja ja pohditaan, onko Suomi todellakin ollut yksikulttuurinen maa.

Rasistinen Suomi on ajankohtainen teos, joka antoi ainakin minulle paljon työkaluja rasismin havaitsemiseen paitsi ympäristössäni, myös itsessäni. Kynä ja paperi kädessä luin kirjaa ja kirjoittelin ylös muistiinpanoja. Satunnaisesta kielellisestä ja käsitteiden monimutkaisuudesta huolimatta kirja oli pääosin helppolukuinen ja mukaansatempaava. Kirjan suurin heikkous - tai ehkä juuri sen etu - oli, että kirja tuntui jäävän kesken. Niin mielenkiintoinen se oli. Mieleen nousi useita aiheita, joista olisin halunnut lukea enemmänkin. Oman lukunsa olisivat mielestäni ansainneet esimerkiksi romanien kohtelu, uskontoon perustuva rasismi sekä rasismi mediassa. Kirjassa niihin viitattiin vain lyhyesti. Lisäksi pohdintaa monikulttuurisesta yhteiskunnasta ja sitä vastaan esitetystä kritiikistä olisi voinut olla enemmänkin.

Tärkein, mitä sanottiin, tuli mielestäni esiin jo aivan kirjan alussa: rasismin määrittely. Perinteisesti rasismin on nähty olevan esimerkiksi ihmisen ihonväriin tai rotuun perustuvaa ihmisten luokittelemista ja syrjintää. Tätä tieteellisessä tutkimuksessa kutsutaan biologiseksi rasismiksi. Suurin osa nykyään esiintyvästä rasismista ei kuitenkaan ole biologista, tai "vanhaa" rasismia. Rasismin käsite täytyy määritellä laajemmin.

Rasismiin liittyy oleellisesti rodullistamisen käsite. Rodullistamisessa ihmisen tai ihmisryhmän piirteistä tulee yhteiskunnallisesti tärkeitä, ja ihmiset luokitellaan näiden piirteiden mukaan arvojärjestykseen. Piirteiden ei tarvitse olla fyysisiä. Ihmisiä voidaan luokitella ja arvottaa myös esimerkiksi etnisen taustan, kansallisuuden, ideologian tai uskonnon mukaan.

Rodullistaminen tuottaa rotuja (joilla ei tässä tarkoiteta biologisia, vaan sosiaalisia ryhmiä), jotka ovat hierarkisessa järjestelmässä. Tätä rotujen arvojärjestelmää kutsutaan rotujärjestelmäksi. Rasismi voidaan nähdä tämän rotujärjestelmän tuottamiseksi ja ylläpitämiseksi. Toisin sanoen kaikki toiminta (tai toimimatta jättäminen), joka ryhmittelee ihmisiä ryhmiin ja asettaa heidät arvojärjestyksen ja joka pitää tätä järjestelmää yllä, on rasismia. Siispä syrjintä, joka perustuu syrjittävän rotuun, etniseen alkuperään, rodullistettuun kulttuuriin tai rodullistettuun uskontoon, ON rasismia. Esimerkiksi islamofobia ja antisemitismi ovat osa laajempaa rasismin kirjoa.

Uusrasismi eli kulttuurirasismi on rasismia, jossa ihmiset luokitellaan ja arvotetaan kulttuuristen ominaisuuksien mukaan. Näihin ominaisuuksiin liitetään negatiivisia piirteitä, joita myös usein liioitellaan. Nämä ominaisuudet esitetään ryhmän luonnollisiksi ominaisuuksi. Esimerkiksi somalien kutsuminen raiskaajiksi, elintasopakolaisiksi, loisiksi, rikollisiksi ja niin edelleen on rodullistamista: nämä negatiiviset piirteet liitetään vahvasti koko ryhmään kuuluviksi. Lisäksi uusrasismiin liittyy hierarkisoiminen: valtaväestön kulttuuri esitetään kehittyneimpänä. Suomessa rasistiset ryhmät edustavat pääasiassa uusrasismia, joskin ryhmien retoriikassa on myös piirteitä biologisesta rasismista (esim. retoriikka valkoisen kulttuurin puolustamisesta mustia vastaan).

Kun rasismi määritellään uudella tavalla, voidaan nähdä, että esimerkiksi monissa nettikeskusteluissa muslimeita rodullistetaan ja heihin suhtaudutaan rasistisesti. Muslimeita saatetaan kutsua muun muassa barbaarisiksi, tyhmiksi, väkivaltaisiksi, homojen murhaajiksi ja naisten silpojiksi. Näin koko ryhmään liitetään negatiivisia piirteitä, ikään kuin ne automaattisesti liittyisivät kaikkiin muslimeihin. Monet antavat myös ymmärtää, että arabialainen tai islamilainen kulttuuri on takapajuista tai keskiaikasta, siis alempiarvoinen suomalaiseen kulttuuriin verrattuna. Kyseessä on uusrasismi.

Uusrasistisia ajatuksia kannattavat puolustautuvat sillä, että he eivät syrji tai väheksy ketään biologisten ominaisuuksien perusteella, eli eivät ole siis rasisteja. Kysehän on vain "islamkritiikistä" tai "maahanmuuttokritiikistä", ei kenenkään ihonväriin tai muihin ulkoisiin piirteisiin perustuvasta väheksynnästä.

Maahanmuuttokritiikki yrittää siis välttää syytökset rasismista, mutta sen puhetapoihin liittyy usein kätkettyä rasismia. Tyypillistä tälle puhetavalla on, että keskustelussa tuodaan esille negatiivisia esimerkkejä maahanmuuttajista. Netistä on löydettävissä esimerkisi blogeja, jotka ilmoittavat tehtäväkseen uutisoida tapauksia, joita valtavirran mediassa ei kerrota. Tarinoissa kerrotaan usein muslimien tai muiden maahanmuuttajien tekemistä rikoksista, esimerkiksi ryöstöistä, väkivallanteoista, raiskauksista tai talousrikoksista. Näitä tapauksia ei käsitellä erillisinä, eikä niiden yhteydessä pohdita, mitkä ovat johtaneet tekoihin. Sarjana jutuista muodostuu sellainen kuva, että esimerkiksi rikollisuus on maahanmuuttajien luonnollinen ominaisuus, joka ei riipu maahanmuuttajan omista taustoista, työllisyystilanteesta tai asemasta yhteiskunnassa.

Samanlaista puhetapaa käyttää Puurosen mukaan myös kansanedustaja Jussi Halla-aho Scripta-blogissaan, ja samaa puhetapaa toisintavat hänen kannattajansa Hommafoorumilla. Puhetavan taustalla on yhteisiä, todennäköisesti tiedostamattomia "esisopimuksia". Esisopimusten nojalla jotkin asiat voidaan esittää annettuina ja ongelmattomina tai niitä ei tarvitse tuoda julki, koska keskustelijoilla on niistä yhteinen käsitys. Tämä hiljainen tieto antaa mahdollisuuden rasististen mielipiteiden esille tuomiseen ja vahvistamiseen ilman, että niitä sanotaan suoraan. Lukijoilla ja kirjoittajilla voi olla esimerkiksi yhteinen näkemys siitä, että maahanmuutto on lähtökohtaisesti ongelma, joka tuottaa rikollisuutta. Näin ollen uutinen maahanmuuttajan tekemästä rikoksesta vahvistaa tätä oletusta: maahanmuuttajat ovat rikollisia ja tuovat lisää rikollisuutta Suomeen. Mikäli tätä yhteistä oletusta ei olisi taustalla, yksittäisestä uutisesta ei voitaisi vetää johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen.

Rasismia käytetään myös poliittisesti hyväksi. Sosiaalisia ongelmia voidaan rodullistaa, eli esimerkiksi viitata venäläisiin huumerikollisina tai mustiin maahanmuuttajamiehiin raiskaajina. Tällöin huomio siirtyy yhteiskunnan rakenteista ja valtaväestön syrjinnästä vähemmistöön, ja selitystä ongelmiin etsitään vähemmistöstä. Rodullistaminen estää siis poliittisten ja sosiaalisten syiden havaitsemista ja niihin puuttumista. Esimerkiksi kun pakolaiset leimataan laiskoiksi elintasopakolaisiksi, ei tarvitse miettiä enempää, miksi monien maahanmuuttajien on niin vaikea työllistyä. Syytä ei tarvitse etsiä esimerkiksi epäonnistuneesta kotouttamispolitiikasta tai työnantajien suhtautumisesta maahanmuuttajiin, kun syyn voidaan nähdä olevan maahanmuuttajissa itsessään. Tällainen puhetapa ja selitysmalli näyttää saavan jatkuvasti lisää suosiota.

Tällaisia selitysmalleja käyttää Puurosen mukaan myös Jussi Halla-aho. Halla-aho esittää hänen mukaansa monet ongelmat liian yksinkertaistetusti, yksilön ominaisuuksista johtuviksi. Mutta mikäli yhteiskunnalliset ongelmat johtuvat yksinomaan yksilön ominaisuuksita, mistä esimerkiksi valtaväestöön kuuluvan henkilön työttömyys johtuu? Onko niin, että työttömyys on työttömän oma vika, hänen haluttomuuttaan tai kyvyttömyyttään löytää työtä? Jos kaikkia sosiaalisia ongelmia ei valtaväestön kohdalla voida osoittaa yksilön syyksi, miksi näin voitaisiin tehdä maahanmuuttajien kohdalla?

Halla-ahon teksteistä löytyy yksi selitys: syy ei ole välttämättä niinkään maahanmuuttajissa yksilöinä (eikä ilmeisesti aina ryhmänäkään), vaan punavihreässä politiikassa, joka on ajanut löyhää maahanmuuttopolitiikka. Ajatusta jatketaan ja paisutellaan uusrasistien sivustoilla:  vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat ovat milloin kukkahattutätejä, kommunisteja, feministilesboja, sivarihomoja, pilvenpolttajahippejä tai monikulttuurifanaatikkoja. Alan jo miettiä: voiko myös vihreitä tai vasemmistolaisia kohtaan ilmetä rasismia? Ainakin heihin kohdistuu paljon vihamielistä, yleistävää ja halventavaa puhetta. (Tässä kohtaa täytyy myös tunnustaa, että samalla tavalla alentavasti puhutaan välillä myös esim. perussuomalaisista.)

Puuronen nostaa esille myös median ongelman: mediassa painotetaan maahanmuuton ongelmia ja uhkakuvia, eivätkä maahanmuuttajat ja heidän järjestönsä pääse riittävästi osallistumaan keskusteluun. Usein maahanmuuttokriitikot ovat hyvin valmistautuneita ja omaavat runsaasti esimerkkejä näkemystensä tueksi. Toimittajat, jotka eivät tunne maahanmuuttokriitikoiden ajattelutapaa ja mitä heidän käyttämien käsitteiden ja puhetapojen takana piilee, eivät kykene esittämään vastakritiikkiä. Näin maahanmuuttokriitikoiden ja uusrasistien viesti jää kirkkaana esille. Syntyy kuva siitä, että he tietävät, mistä puhuvat (ja usein he tietävätkin) ja ovat tehneet oikeat johtopäätökset (usein eivät ole). Tämä lisää Puurosen mukaan rodullistavan ja rasistisen puhetavan hyväksyntää.

Puurosen kirjassa tuodaan esille myös rasismin juuria Suomessa. Esimerkiksi venäläisten rodullistaminen, venäläisviha sekä saamelaisten ja romanien kohtelu osoittavat, että Suomessa on ollut rasismia jo ennen maahanmuuton lisääntymistä 1990-luvulla. Puuronen esittää, että rasismi ja muukalaisviha ovat syntyneet suomalaisen yhteiskunnan historiallisen kehityksen seurauksena. Nationalismin herätessä Suomessa oli tärkeää nähdä suomalaiset kulttuurisesti yhtenäisenä kansana, jonka jäsenillä oli yhteinen tavoite: oma kansallisvaltio. Tämän seurauksena vähemmistöjen asema heikkeni. Vähemmistöjen asema on ajan kuluessa vaihdellut, mutta yksi on varmaa: rasismi ei ole Suomessakaan uusi ilmiö.

Puuronen tuo kirjassaan esille - joskin vähäisissä määrin - myös rasismin uhrien näkökulman. Ensinnäkin hän korostaa, että jos henkilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kyseessä on rasismi, riippumatta tekijän aikeista. Hän tuo myös esille tutkimukset, joiden mukaan maahanmuuttajien ja muiden vähemmistöjen kokemukset rasismista ovat yleisiä. Lisäksi maahanmuuttajien rasistiset kokemukset ovat omiaan heikentämään heidän sopeutumistaan ja kotoutumistaan Suomeen. Uusrasistit, jotka syyttävät maahanmuuttajia haluttomuudesta sopeutua, itse asiassa lisäävät sopeutumisvaikeuksia rasistisella käyttäytymisellään. Toisin sanoen he itse ovat ainakin osasyy ilmiöön, josta maahanmuuttajia syyttävät.

Uusrasismiin liittyy myös se piirre, että maahanmuuttajien "luonnollisen" kulttuurisen kodin nähdään olevan jossain muualla kuin Suomessa. Maahanmuuttajat eivät voi jo kulttuuristen ominaisuuksiensa takia sopeutua Suomeen. Monesti ajattelutapaan liittyy myös idea siitä, että kaksi erilaista ryhmää eivät voi elää rinnakkain, ilman että tapahtuisi ei-toivottavaa kulttuurien sekoittumista. Olen itsekin törmännyt monissa paikoissa (lähinnä netissä) sellaisiin perusteluihin, että muualta tulevien kulttuurit jollain tavalla sotkevat ja tuhoavat suomalaisen kulttuurin. Näin puhuvat ajattelevat ilmeisesti, että suomalainen kulttuuri on jollain tapaa puhdasta tai ylempiarvoista, johon ei saa sekoittua muualta tulevia vaikutteita. Kulttuurivaihto sotkee kulttuurien luonnollista järjestystä. Maahanmuuttajat eivät yksinkertaisesti kuulu tänne.

Puurosen kirjan lopussa pohditaan vielä erilaisia monikulttuurisuudeen malleja ja eri maiden kotouttamisopoliitiikkaa. Assimilaatio, jota olen pitänyt itse pelkästään negatiivisena ilmiönä, tuodaan esille uudessa valossa: sen lisäksi, että maahanmuuttajat sopeutuvat ja sulautuvat suomalaiseen kulttuuriin, myös suomalaiset väistämättä sopeutuvat uusien tulijoiden kulttuuriin. Sulautuminen on siis parhaillaan (tai uusrasistien mielestä pahimmillaan) molemminpuoleista.

Se, että maahanmuuttajat omaksuisivat suomalaisen elämäntavan, on kuitenkin Puurosen mukaan mahdoton vaatimus: eihän ole olemassa yhtä ja ainoaa suomalaista elämäntapaa. Tässä hän on oikeassa. Eri puolilla maata, eri sosiaalisissa ja etnisissä ryhmissä on olemassa erilaisia elämäntapoja. Ne, jotka muuta väittävät, ovat pitäneet visusti silmänsä ummessa ja korvansa tukossa.

Tähän loppuun täytyy vielä lisätä, että kirjan kirjoittaja Vesa Puuronen on vasemmistolainen. Se, että hän on poliittisesti aktiivinen, vähentää eräiden mielestä hänen uskottavuuttaan tutkijana. Niinpä, mikäli tarpeen, voit hylätä edellä esitetyt ajatukset ja nukkua yösi rauhallisesti.