Ruosteinen miekka

Ei ole sanan säilä viuhunut tässä blogissa pitkiin pitkiin aikoihin. Tekisi mieli syyttää opiskelukiireitä, vauva-arjen haasteita ja ties mitä. Mutta hiljaisuus on vallinnut jo pitempään. Viimeiset pari vuotta blogin ylläpito on tuntunut raskaalta, joskus jopa vastenmieliseltä tehtävältä.

Syitä on monia. Aloin pitää blogia ehkä kaikkein eniten oman itseni takia. Tekstien kirjoittaminen on ollut loistava tapa jäsennellä mielessä liikkuvia ajatuksia, purkaa kokemuksiaan ja muodostaa ja muokata omaa muslimi-identiteettiä. Ehkä mukana on ollut myös pieni ripaus halua todistella muille, että olen edelleenkin ihan järkevä ihminen, vaikka muslimi olenkin. Haaveissa on ollut myös kertoa muille, että islam voi olla ihan jees juttu, ja paljon enemmänkin.

Mielessä on edelleenkin mielenkiintoisia ja haastavia aiheita, joista voisi kirjoittaa. Mutta sen suurempaa motivaatiota niiden käsittelemiseen ei ole. Asiat ovat alkaneet omassa mielessä jo selvitä. Lisäksi ne, jotka eniten tahtoisin vakuuttaa, eivät sanojani kuuntele. Olen väsynyt vastailemaan blogissani kriitikoiden ja erityisesti "kriitikoiden" kommentteihin ja käymään iän ikuisia väittelyitä muun muassa Aishan, Profeetan vaimon nuoresta iästä, sodan ja terrorismin osasta islamissa, naisten asemasta ja niin edelleen. Kriitikkojen kommentteihin vielä jaksan vastata, koska he ovat kuitenkin avoimemmin mielin liikkeellä ja ovat myös valmiita kuuntelemaan minua. Heidän kanssaan keskustelu kehittää, jos ei muuta niin ainakin ajattelua ja taitoa muokata ajatuksia ja mielipiteitä sanalliseen muotoon.  "Kriitikot" taas pyrkivät lähinnä provosoimaan, vähättelemään, arvostelemaan ja suorastaan haukkumaan. He tietävät (tai paremminkin luulevat) jo etukäteen olevansa oikeassa, eikä heillä ole mitään tarvetta käydä oikeaa, vilpitöntä keskustelua. Heidän kanssaan keskustelu lähinnä masentaa.

Yksi syy mielenkiintoisten mutta haastavien aiheiden välttelemiseen on, etten haluaisi tuoda esille keskeneräisiä ajatuksia. Haluaisin viimeistellä tekstejäni loputtomiin, miettiä sanavalintoja ja tapaani ilmaista asioita. Aikaa siihen vain ei ole. En kuitenkaan tahtoisi tulla väärin ymmärretyksi. Useilla palstoilla ja etenkin tässä blogissa olen saanut huomautuksia siitä, että minun pitäisi miettiä tarkemmin sanomisiani  ja joskus jopa aiheita, joista kirjoitan. Rakastan provosoida ja pidän poleemisista kirjoituksista, mutta toisaalta saamissani varoituksissa on viisauttakin. Koska korostan nimenomaan uskontoani, monet näkevät minut kaikkien muslimien, ehkä jollain tapaa myös islamin edustajana. En tahtoisi antaa huonoa kuvaa samoin uskovista ja uskonnostani. Jotkut ymmärtävät tekstejäni vahingossa väärin, toiset tahallaan. Etenkin jälkimmäisiä täytyy varoa, sillä heillä on tapana irrottaa lauseita yhteyksistään, vääristellä sanottua ja käyttää sitä muslimeja vastaan. Pitäisi siis miettiä, miten mielipiteitään ilmaisee.

Kirjoitan monesti ihan vain kirjoittamisen ilosta. Äidinkieli oli jo alaluokilla lempiaineeni, ja muistelen lämmöllä niitä hyviä äidinkielen aineiden arvosanoja, joita sain läpi peruskoulum ja lukion. Hellimmin vaalin myös mielessä proffani kehuja siitä, kuinka hyvä kirjoittaja olen. Mutta viime aikoina on tuntunut siltä, etten ole edes mitenkään mainittava kirjoittaja - parhaimmillanikin vain hyvää keskitasoa. Ainakin kirjoituksieni aiheet, sisältö ja tyyli ovat olleet sellaisia, joita voi jokaisen iltapäivälehdin kolumnista löytää. Tekstini eivät säväytä enää edes minua. Taidot ovat ruosteessa liian vähästä kirjoittamisesta.

Välillä pyörittelin mielessäni koko blogin pitämisen lopettamista. Ajattelin, että poistaisin koko blogin bittiavaruudesta ja hävittäisin tekstini niin hyvin kuin osaisin. Monissa kirjoituksissa on sellaisia piirteitä ja elementtejä, joita en enää kirjoittaisi. On ajatuksia, joista en ole enää samaa mieltä, ja aiheita, joissa hyvän maun raja on ylittynyt. Tuntuisi kuitenkin surulliselta antaa blogille kuoliniskua. Edustaahan se minulle sitä aikaa, kun kamppailin voimakkaimmin sen kanssa, kuka ja millainen olen, mihin kuulun ja miten islam näkyy minun elämässäni.

Mutta onhan niitä juttuja vieläkin kerrottavana. Ehkä olisi vain aika muuttaa suuntaa. Ehkä muutan blogini ulkoasua ja samalla sisältökin on jatkossa erilaista. Keskittyisin siihen, millaista tämä muslimin arki oikein on. Sillä vaikka olen mielestäni melko tavallinen suomalainen nainen, sekä islam että monikulttuurisuus näkyy arjessani. Sitä ei vain itse aina enää tiedosta, koska ne ovat nimenomaan arkea.

Voisin laskea rimaa - vaikka vauva-arkeen vedoten - ja kirjoittaa lyhyempiä ja yksinkertaisempia juttuja. Lyhyys tarkoittaa mielestäni vähän samaa kuin yksipuolisuus (sillä miten lyhyessä tekstissä pystyisi punnitsemaan erilaisia näkökulmia?), mutta väliäkö sillä. Ehkä pohdiskelevien, ajattelemaan haastavien, hauskojen ja ärsyttävien juttujen aika on sitten myöhemmin, jos Jumala niin tahtoo.

Katsotaan, tuleeko tästä mitään. Ensimmäiseksi alankin säätää blogini ulkoasua uudeksi. Siihenkin voi mennä jonkin aikaa, koska jaloissa pyörii pikkuvauva ja seuraavat puolitoista kuukautta ollaan reissussa siellä sun täällä.