Suuria lupauksia

Sain ystävältäni kolme sitaattia puheista, jotka on pidetty eri aikakausina: Napoleonin ajalta, ensimmäisen maailmansodan aikana sekä vuonna 2003. Näin ne kuuluvat

"Egyptians, they may say to you that I have made this expedition to abolish your religion, but tell the slanders that I have come with the only purpose of restoring your rights from the hands of the oppressors." (Napoleon, 1798.)

"Our armies do not come into your cities and lands as conquerors or enemies, but as liberators. It is the hope and desire of the British people and the nations in alliance with them that the Arab race may rise once more to greatness and renown among the peoples of the earth." (British General Maude, 1917, Baghdad.)

"Unlike many armies in the world, we came not to conquer, not to occupy, but to liberate, and the Iraqi people know this." (Donald Rumsfeld, 2003, Baghdad.)

Tämä vapauttamisen retoriikka jatkuu edelleen. Tällä vuosituhannella ollaan vapautettu paitsi Irakia, myös Afganistania, ja nyt myös Libyaa. Tähän mennessä Irakin tai Afganistanin vapauttaminen ovat olleet aikamoisia farsseja: naurattaisi, jos ei itkettäisi. Kuinkahan käy Libyassa? Lyhyeksi luvattu apu on jo kääntynyt pitkäksi projektiksi. Mikä tässä on lopputulos: uusi Irak tai Afganistan, jossa käydään katkeria taisteluja vielä vuosien päästä?

Monet muslimit ovat epäluuloisia Yhdysvaltojen tarjoamaa apua kohtaan. Kuten Venäjän pääministeri Putin taannoin totesi, Yhdysvalloille on tullut tavaksi puuttua muiden asioihin. Jää epäselväksi, onko kyse todellakin vilpittömästä halusta vapauttaa ahdingossa elävät kansat, vai onko näiden "tutkimusretkien" takana muunlaisia motiiveja.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole, mitä ovat ne auttamisen todelliset motiivit, vaan miten muslimit kokevat nämä puuttumiset muiden maiden tilanteisiin. Joukossa on varmasti niitä, jotka kokevat kaikenlaisen puuttumisen taisteluna muslimeita ja islamia vastaan. Monikohan äärimuslimi saa näistä vapautusretkistä lisää vettä myllyynsä?

Mielestäni kaikenlaisissa puuttumissa muiden maiden tilanteisiin on se ongelma, että tällä tavalla Yhdysvallat ja länsimaat yleensäkin ovat määrittelemässä, ketkä ovat sopivia johtajia ja millainen on hyvä hallinto. Kuka pitäisi siitä, jos vaikka Ruotsi tai Venäjä olisi sanelemassa meille suomalaisille, miten meidän tulee hoitaa asiamme? Jos vaikkapa Venäjä tulisi kertomaan meille sananvapaudesta, saattaisimme jättää puheet omaan arvoonsa. Myös Yhdysvalloilla olisi paljon tekemistä omien kansalaistensa oikeuksien ja aseman parantamisessa.

Olen vuosi vuodelta tullut yhä kielteisemmäksi Yhdysvaltoja kohtaan. Olen monesti puolustanut ja perustellut Yhdysvaltojen muslimiystävilleni, muslimien keskustelupalstoilla ja niin edelleen. Enää en jaksa sitä. Mitä enemmän paneutuu lähihistoriaan ja Yhdysvaltojen nykytilanteeseenkin, sen kiukkuisemmaksi tulen. Mainittakoon vaikka ensimmäisen Irakin sota, jonka aikana tavallinen kansa kärsi eniten Yhdysvaltojen toiminnasta. Esimerkiksi suomalaisen Eine Al-Sadoonin kirja Elämäni Irakissa - Aavikkomyrskystä Bagdadin valtaukseen kertoo, millaista oli elää pommikoneiden alla, nälässä ja puutteessa.

Viimeisin minua raivostuttanut kirja on Guantanamon päiväkirja. Satoja isiä, veljiä, poikia on viety vankilaan ilman minkäänlaista näyttöä osallisuudesta Yhdysvaltojen vastaiseen sotaan. Heitä on kidutettu fyysisesti ja psyykkisesti, heiltä on riistetty ihmisoikeudet ja ihmisarvo. Guantanamon politiikka on myös Yhdysvaltojen omaa perustuslakia vastaan - suurimmalle osalle vangeista ei ole järjestetty edes oikeudenkäyntiä. Oikeuden kuulemiset taas ovat olleet pelkkää huonoa näytelmää. Vaikka Obama lupasi, hän ei ole saanut tätä vankileiriä suljettua. Kuka vastustaa oikeudenmukaisuutta ja ihmisten inhimillistä kohtelua?

Guantanamon päiväkirjassa monet entiset vangit kuitenkin toteavat, etteivät he ole katkeria Yhdysvaltain kansalaisille eivätkä he vihaa amerikkalaisia. Eiväthän siviilit ole heidän oikeuksiaan rikkoneet, vaan johtajat. Minullakaan ei ole mitään amerikkalaisia vastaan yksilöinä. Toki toivon, että he avaisivat silmänsä ja näkisivät, millaista politiikkaa heidän johtajansa harjoittavat niin omalla maaperällään kuin muuallakin - ja puuttuisivat tilanteeseen.

Historia on näyttänyt, että suuret sivilisaatiot ja etenkin sotilasvaltiot hajoavat (tai kutistuvat) aikanaan. Egypti, Rooma, Etelä-Amerikan intiaanikulttuurit, Brittiläinen imperiumi... Myös islamilainen korkeakulttuuri, joka kukoisti keskiajalla, rappeutui. Ajat ovat toki voineet muuttua, mutta saman toivoisin tapahtuvat Yhdysvalloille niin sotilaallisena kuin taloudellisenakin mahtina. Sen valta on tullut liian suureksi. Emme tarvitse maailmanpoliisia. Tarvitsemme uuden, maailmanlaajuisen yhteisön, jossa ongelmia ei ratkota voimalla ja vallalla, tarjoamalla keppiä tai porkkanaa, vaan toimimalla yhdessä paremman maailman puolesta.