Kirkon penkistä moskeijan lattialle

Pekka Haavisto presidentiksi

2012-01-24T12:02:00.000+02:00

Presidentinvaalit ovat sytyttäneet minut toden teolla, sillä olen mielestäni löytänyt loistavan ehdokkaan: Pekka Haavisto. En pitkään aikaan ole käynyt blogia kirjoittamassa, mutta nyt ajattelin tehdä osani hänen vaalikampajansa hyväksi (repussa olevan Haavisto-pinssin lisäksi).

Tiedän sohaisevani muurahaispesää: monien muslimien mielestä avoimesti samaa sukupuolta olevan kanssa elävä henkilö ei voi olla kansan johtaja, eikä muslimin ole sopiva äänestää avoimesti homoseksuaalia. Ovathan homoseksuaaliset teot mainittu islamissa 11. suurimmaksi synniksi, ja synnin lisäksi sitä pidetään rikoksena Jumalan lakia vastaan.

Olen pohtinut tätä asiaa paljon: voiko muslimi äänestää homoseksuaalia presidenttiehdokasta? Samaa ovat miettineet monet tuntemani muslimit, ja he ovat päätyneet samaan vastaukseen kuin minä: kyllä voi. Monet muslimit ovat sanoneet, ettei uskontoa ja politiikkaa tule sekottaa. Olen tästä kyllä jokseenkin eri mieltä, sillä islamin pitäisi olla se mitta, jolla teemme valintoja myös politiikan suhteen. Mutta katson, ettei ihmisen seksuaalinen suuntaus voi olla ainoa asia, jonka perusteella ratkaisut tehdään.

Kaikista synneistä suurin on epäusko (Allahin kieltäminen tai jonkun asettaminen Hänen rinnalleen). Jos haluaisimme karsia ehdokkaita heidän syntiensä perusteella, kukaan heistä ei olisi kelvollinen äänestettäväksi, koska kukaan heistä ei ole muslimi. Jotkut muslimit jättävät äänestämättä juuri tästä syystä. Toiset, kuten minä, ajattelevat, että velvollisuutemme on vaikuttaa yhteiskunnan asioihin äänestämällä.

Homoseksuaalisia tekoja pahermpia syntejä ovat muun muassa murha, islamin viiden pilarin toteuttamatta jättäminen, epäkunnioittava suhtautuminen vanhempia kohtaan, sukulaisten hykääminen, esiaviollinen seksi ja aviorikos. Emme voi tietää, onko ehdokkailla joitain näistä synneistä. Voihan olla, että puhtoisemmaksi katsotulla ehdokkaalla on kaapissa omat luurankonsa ja suuret syntinsä.

Varmasti monet oppineet pitävät vääränä ratkaisua äänestää homoseksuaalia. Mutta me Haavistoa kannattavat muslimit jätämme asian Jumalalle. Hän tietää meidän aikomuksemme. Aikomuksena kun ei ole valita homoseksuaalia presidenttiä. Aikomuksena on valita paras presidentti. Se, kuka on paras, on jokaisen itse arvioitava.

Minua Haavistossa puhuttelee hänen persoonansa: hän on rauhallinen, kuunteleva herrasmies. Hän ei ole kampanjansa aikana sortunut tuomaan itseään esiin muiden syyttelyn tai vähättelyn kautta. Haavisto on siltojen rakentaja, ei rikkoja, ja se tiedetään jo hänen kansainvälisen sovittelijauransa kautta. Liioin Pekka Haavisto ei ole ylimielinen, vaan jalat ovat reilusti maassa. Toisaalta hänessä on idealismia, joka on vuosien aikana hioutunut kauniiksi humaaniudeksi.

On nostettu esiin, että Haavisto on sivari. Eihän sivari voi olla Suomen armeijan ylipäällikkö! Viimeiset 12 vuotta maan turvallisuuspolitiikkaa on johtanut nainen, joka hänkään ei ollut käynyt armeijaa. Miksi hän kelpasi? Onko siviilipalvelus joidenkin mielestä merkki siitä, ettei henkilöllä ole maan puolustustahtoa? Uskoakseni Haaviston nuoruusaikoina armeijasta kieltäytyminen on ollut huomattavasti nykyistä harvinaisempaa. Valinta kulkea valtavirran vastaisesti on varmasti vaatinut rohkeutta ja uskoa omiin arvoihin. Haavisto on itse sanonut, että tuolloin siviilipalvelus tuntui parhaalta ratkaisulta, mutta nyt hän voi suositella nuorille armeijaa. Esimerkiksi rauhanturvaajatehtävien kautta voi saada paljon sellaista arvokasta kokemusta, jota siviilipalvelussa ei saa. Haavisto ei kannata armeijan alasajamista, vaan sanoo, että Suomella on oltava uskottava puolustus.

Haavistossa on mielestäni arvokkuutta, jota presidentiltä vaaditaan. Lisäksi hänellä on monia sellaisia arvoja, joita minäkin ajan. Olen kallellaan punavihreisiin arvoihin, ja Haavisto on niitä lähempänä kuin Sauli Niinistö. Niinistö ei muutenkaan houkuttele minua: minun silmissäni hän on äksy ja jäyhä oikeistolainen pankkiiri, joka aiemmin on ollut kovin Nato-myönteinen. Maailman johtajista hän muistuttaa mielestäni aikalailla Nicolas Sarkozya.

Voi hyvinkin olla, että mielikuvani presidenttiehdokkaista eivät pidä paikkaansa. Mutta niiden perusteella kansalaiset tekevät valintansa. Imago on se, joka näkyy myös maailmalle. Haluan, että Suomen tuleva presidentti on humaani, osaa kuunnella ja on keskustelussa vakuuttava. Se, mitä hän tekee makuuhuoneessaan, ei kuulu minulle.

Näissä vaaleissa minua harmittavat automaattivastaukset. Eniten se, että äänestetään Niinistöä vain, koska niin tekevät muutkin. "Kun se kumminkin voittaa." Sellainen on henkistä velttoutta. Suosittelen henkistä ja moraalista voimistelua. Valinnan vaaleissa ei tulisi mielestäni perustua yleiseen tapaan tai tottumukseen. Ehdokkaan ominaisuudet, kuten arvot, persoona ja poliittiset meriitit ovat mielestäni ratkaisevia.

Suosittelen henkistä voimistelua myös niille, jotka kamppailevat sen kanssa, voiko Mäntyniemessä asua miespari. Oli vastaus mikä tahansa, se on oikea vasta sitten, kun sitä on harkiten punninnut ja ratkaisun pystyy perustelemaan itselleen. Minä olen oman vastaukseni kanssa pähkäillyt tovin ja toisenkin, ja tullut siihen tulokseen, että muut ominaisuudet menevät nyt seksuaalisen suuntauksen edelle.

Kirja: Rasistinen Suomi

2011-05-17T20:14:00.001+03:00

Vesa Puurosen kirjoittama Rasistinen Suomi on tieteelliseen tutkimukseen perustuva kirja rasismista, maahanmuuttopolitiikasta ja monikulttuurisuudesta. Se kuvaa rasismin eri muotoja ja esiintymistä Suomessa. Tarkastelun kohteena ovat esimerkiksi venäläisviha, saamelaisten asema alkuperäiskansanamme, rasismi politiikassa ja maahanmuuttokeskustelussa sekä suomalaisen poliisin ja oikeuslaitoksen suhtautuminen rasismiin ja rasistisiin rikoksiin. Kirjan lopussa tarkastellaan vielä erilaisia monikulttuurisuuden malleja ja pohditaan, onko Suomi todellakin ollut yksikulttuurinen maa.

Rasistinen Suomi on ajankohtainen teos, joka antoi ainakin minulle paljon työkaluja rasismin havaitsemiseen paitsi ympäristössäni, myös itsessäni. Kynä ja paperi kädessä luin kirjaa ja kirjoittelin ylös muistiinpanoja. Satunnaisesta kielellisestä ja käsitteiden monimutkaisuudesta huolimatta kirja oli pääosin helppolukuinen ja mukaansatempaava. Kirjan suurin heikkous - tai ehkä juuri sen etu - oli, että kirja tuntui jäävän kesken. Niin mielenkiintoinen se oli. Mieleen nousi useita aiheita, joista olisin halunnut lukea enemmänkin. Oman lukunsa olisivat mielestäni ansainneet esimerkiksi romanien kohtelu, uskontoon perustuva rasismi sekä rasismi mediassa. Kirjassa niihin viitattiin vain lyhyesti. Lisäksi pohdintaa monikulttuurisesta yhteiskunnasta ja sitä vastaan esitetystä kritiikistä olisi voinut olla enemmänkin.

Tärkein, mitä sanottiin, tuli mielestäni esiin jo aivan kirjan alussa: rasismin määrittely. Perinteisesti rasismin on nähty olevan esimerkiksi ihmisen ihonväriin tai rotuun perustuvaa ihmisten luokittelemista ja syrjintää. Tätä tieteellisessä tutkimuksessa kutsutaan biologiseksi rasismiksi. Suurin osa nykyään esiintyvästä rasismista ei kuitenkaan ole biologista, tai "vanhaa" rasismia. Rasismin käsite täytyy määritellä laajemmin.

Rasismiin liittyy oleellisesti rodullistamisen käsite. Rodullistamisessa ihmisen tai ihmisryhmän piirteistä tulee yhteiskunnallisesti tärkeitä, ja ihmiset luokitellaan näiden piirteiden mukaan arvojärjestykseen. Piirteiden ei tarvitse olla fyysisiä. Ihmisiä voidaan luokitella ja arvottaa myös esimerkiksi etnisen taustan, kansallisuuden, ideologian tai uskonnon mukaan.

Rodullistaminen tuottaa rotuja (joilla ei tässä tarkoiteta biologisia, vaan sosiaalisia ryhmiä), jotka ovat hierarkisessa järjestelmässä. Tätä rotujen arvojärjestelmää kutsutaan rotujärjestelmäksi. Rasismi voidaan nähdä tämän rotujärjestelmän tuottamiseksi ja ylläpitämiseksi. Toisin sanoen kaikki toiminta (tai toimimatta jättäminen), joka ryhmittelee ihmisiä ryhmiin ja asettaa heidät arvojärjestyksen ja joka pitää tätä järjestelmää yllä, on rasismia. Siispä syrjintä, joka perustuu syrjittävän rotuun, etniseen alkuperään, rodullistettuun kulttuuriin tai rodullistettuun uskontoon, ON rasismia. Esimerkiksi islamofobia ja antisemitismi ovat osa laajempaa rasismin kirjoa.

Uusrasismi eli kulttuurirasismi on rasismia, jossa ihmiset luokitellaan ja arvotetaan kulttuuristen ominaisuuksien mukaan. Näihin ominaisuuksiin liitetään negatiivisia piirteitä, joita myös usein liioitellaan. Nämä ominaisuudet esitetään ryhmän luonnollisiksi ominaisuuksi. Esimerkiksi somalien kutsuminen raiskaajiksi, elintasopakolaisiksi, loisiksi, rikollisiksi ja niin edelleen on rodullistamista: nämä negatiiviset piirteet liitetään vahvasti koko ryhmään kuuluviksi. Lisäksi uusrasismiin liittyy hierarkisoiminen: valtaväestön kulttuuri esitetään kehittyneimpänä. Suomessa rasistiset ryhmät edustavat pääasiassa uusrasismia, joskin ryhmien retoriikassa on myös piirteitä biologisesta rasismista (esim. retoriikka valkoisen kulttuurin puolustamisesta mustia vastaan).

Kun rasismi määritellään uudella tavalla, voidaan nähdä, että esimerkiksi monissa nettikeskusteluissa muslimeita rodullistetaan ja heihin suhtaudutaan rasistisesti. Muslimeita saatetaan kutsua muun muassa barbaarisiksi, tyhmiksi, väkivaltaisiksi, homojen murhaajiksi ja naisten silpojiksi. Näin koko ryhmään liitetään negatiivisia piirteitä, ikään kuin ne automaattisesti liittyisivät kaikkiin muslimeihin. Monet antavat myös ymmärtää, että arabialainen tai islamilainen kulttuuri on takapajuista tai keskiaikasta, siis alempiarvoinen suomalaiseen kulttuuriin verrattuna. Kyseessä on uusrasismi.

Uusrasistisia ajatuksia kannattavat puolustautuvat sillä, että he eivät syrji tai väheksy ketään biologisten ominaisuuksien perusteella, eli eivät ole siis rasisteja. Kysehän on vain "islamkritiikistä" tai "maahanmuuttokritiikistä", ei kenenkään ihonväriin tai muihin ulkoisiin piirteisiin perustuvasta väheksynnästä.

Maahanmuuttokritiikki yrittää siis välttää syytökset rasismista, mutta sen puhetapoihin liittyy usein kätkettyä rasismia. Tyypillistä tälle puhetavalla on, että keskustelussa tuodaan esille negatiivisia esimerkkejä maahanmuuttajista. Netistä on löydettävissä esimerkisi blogeja, jotka ilmoittavat tehtäväkseen uutisoida tapauksia, joita valtavirran mediassa ei kerrota. Tarinoissa kerrotaan usein muslimien tai muiden maahanmuuttajien tekemistä rikoksista, esimerkiksi ryöstöistä, väkivallanteoista, raiskauksista tai talousrikoksista. Näitä tapauksia ei käsitellä erillisinä, eikä niiden yhteydessä pohdita, mitkä ovat johtaneet tekoihin. Sarjana jutuista muodostuu sellainen kuva, että esimerkiksi rikollisuus on maahanmuuttajien luonnollinen ominaisuus, joka ei riipu maahanmuuttajan omista taustoista, työllisyystilanteesta tai asemasta yhteiskunnassa.

Samanlaista puhetapaa käyttää Puurosen mukaan myös kansanedustaja Jussi Halla-aho Scripta-blogissaan, ja samaa puhetapaa toisintavat hänen kannattajansa Hommafoorumilla. Puhetavan taustalla on yhteisiä, todennäköisesti tiedostamattomia "esisopimuksia". Esisopimusten nojalla jotkin asiat voidaan esittää annettuina ja ongelmattomina tai niitä ei tarvitse tuoda julki, koska keskustelijoilla on niistä yhteinen käsitys. Tämä hiljainen tieto antaa mahdollisuuden rasististen mielipiteiden esille tuomiseen ja vahvistamiseen ilman, että niitä sanotaan suoraan. Lukijoilla ja kirjoittajilla voi olla esimerkiksi yhteinen näkemys siitä, että maahanmuutto on lähtökohtaisesti ongelma, joka tuottaa rikollisuutta. Näin ollen uutinen maahanmuuttajan tekemästä rikoksesta vahvistaa tätä oletusta: maahanmuuttajat ovat rikollisia ja tuovat lisää rikollisuutta Suomeen. Mikäli tätä yhteistä oletusta ei olisi taustalla, yksittäisestä uutisesta ei voitaisi vetää johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen.

Rasismia käytetään myös poliittisesti hyväksi. Sosiaalisia ongelmia voidaan rodullistaa, eli esimerkiksi viitata venäläisiin huumerikollisina tai mustiin maahanmuuttajamiehiin raiskaajina. Tällöin huomio siirtyy yhteiskunnan rakenteista ja valtaväestön syrjinnästä vähemmistöön, ja selitystä ongelmiin etsitään vähemmistöstä. Rodullistaminen estää siis poliittisten ja sosiaalisten syiden havaitsemista ja niihin puuttumista. Esimerkiksi kun pakolaiset leimataan laiskoiksi elintasopakolaisiksi, ei tarvitse miettiä enempää, miksi monien maahanmuuttajien on niin vaikea työllistyä. Syytä ei tarvitse etsiä esimerkiksi epäonnistuneesta kotouttamispolitiikasta tai työnantajien suhtautumisesta maahanmuuttajiin, kun syyn voidaan nähdä olevan maahanmuuttajissa itsessään. Tällainen puhetapa ja selitysmalli näyttää saavan jatkuvasti lisää suosiota.

Tällaisia selitysmalleja käyttää Puurosen mukaan myös Jussi Halla-aho. Halla-aho esittää hänen mukaansa monet ongelmat liian yksinkertaistetusti, yksilön ominaisuuksista johtuviksi. Mutta mikäli yhteiskunnalliset ongelmat johtuvat yksinomaan yksilön ominaisuuksita, mistä esimerkiksi valtaväestöön kuuluvan henkilön työttömyys johtuu? Onko niin, että työttömyys on työttömän oma vika, hänen haluttomuuttaan tai kyvyttömyyttään löytää työtä? Jos kaikkia sosiaalisia ongelmia ei valtaväestön kohdalla voida osoittaa yksilön syyksi, miksi näin voitaisiin tehdä maahanmuuttajien kohdalla?

Halla-ahon teksteistä löytyy yksi selitys: syy ei ole välttämättä niinkään maahanmuuttajissa yksilöinä (eikä ilmeisesti aina ryhmänäkään), vaan punavihreässä politiikassa, joka on ajanut löyhää maahanmuuttopolitiikka. Ajatusta jatketaan ja paisutellaan uusrasistien sivustoilla: vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat ovat milloin kukkahattutätejä, kommunisteja, feministilesboja, sivarihomoja, pilvenpolttajahippejä tai monikulttuurifanaatikkoja. Alan jo miettiä: voiko myös vihreitä tai vasemmistolaisia kohtaan ilmetä rasismia? Ainakin heihin kohdistuu paljon vihamielistä, yleistävää ja halventavaa puhetta. (Tässä kohtaa täytyy myös tunnustaa, että samalla tavalla alentavasti puhutaan välillä myös esim. perussuomalaisista.)

Puuronen nostaa esille myös median ongelman: mediassa painotetaan maahanmuuton ongelmia ja uhkakuvia, eivätkä maahanmuuttajat ja heidän järjestönsä pääse riittävästi osallistumaan keskusteluun. Usein maahanmuuttokriitikot ovat hyvin valmistautuneita ja omaavat runsaasti esimerkkejä näkemystensä tueksi. Toimittajat, jotka eivät tunne maahanmuuttokriitikoiden ajattelutapaa ja mitä heidän käyttämien käsitteiden ja puhetapojen takana piilee, eivät kykene esittämään vastakritiikkiä. Näin maahanmuuttokriitikoiden ja uusrasistien viesti jää kirkkaana esille. Syntyy kuva siitä, että he tietävät, mistä puhuvat (ja usein he tietävätkin) ja ovat tehneet oikeat johtopäätökset (usein eivät ole). Tämä lisää Puurosen mukaan rodullistavan ja rasistisen puhetavan hyväksyntää.

Puurosen kirjassa tuodaan esille myös rasismin juuria Suomessa. Esimerkiksi venäläisten rodullistaminen, venäläisviha sekä saamelaisten ja romanien kohtelu osoittavat, että Suomessa on ollut rasismia jo ennen maahanmuuton lisääntymistä 1990-luvulla. Puuronen esittää, että rasismi ja muukalaisviha ovat syntyneet suomalaisen yhteiskunnan historiallisen kehityksen seurauksena. Nationalismin herätessä Suomessa oli tärkeää nähdä suomalaiset kulttuurisesti yhtenäisenä kansana, jonka jäsenillä oli yhteinen tavoite: oma kansallisvaltio. Tämän seurauksena vähemmistöjen asema heikkeni. Vähemmistöjen asema on ajan kuluessa vaihdellut, mutta yksi on varmaa: rasismi ei ole Suomessakaan uusi ilmiö.

Puuronen tuo kirjassaan esille - joskin vähäisissä määrin - myös rasismin uhrien näkökulman. Ensinnäkin hän korostaa, että jos henkilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kyseessä on rasismi, riippumatta tekijän aikeista. Hän tuo myös esille tutkimukset, joiden mukaan maahanmuuttajien ja muiden vähemmistöjen kokemukset rasismista ovat yleisiä. Lisäksi maahanmuuttajien rasistiset kokemukset ovat omiaan heikentämään heidän sopeutumistaan ja kotoutumistaan Suomeen. Uusrasistit, jotka syyttävät maahanmuuttajia haluttomuudesta sopeutua, itse asiassa lisäävät sopeutumisvaikeuksia rasistisella käyttäytymisellään. Toisin sanoen he itse ovat ainakin osasyy ilmiöön, josta maahanmuuttajia syyttävät.

Uusrasismiin liittyy myös se piirre, että maahanmuuttajien "luonnollisen" kulttuurisen kodin nähdään olevan jossain muualla kuin Suomessa. Maahanmuuttajat eivät voi jo kulttuuristen ominaisuuksiensa takia sopeutua Suomeen. Monesti ajattelutapaan liittyy myös idea siitä, että kaksi erilaista ryhmää eivät voi elää rinnakkain, ilman että tapahtuisi ei-toivottavaa kulttuurien sekoittumista. Olen itsekin törmännyt monissa paikoissa (lähinnä netissä) sellaisiin perusteluihin, että muualta tulevien kulttuurit jollain tavalla sotkevat ja tuhoavat suomalaisen kulttuurin. Näin puhuvat ajattelevat ilmeisesti, että suomalainen kulttuuri on jollain tapaa puhdasta tai ylempiarvoista, johon ei saa sekoittua muualta tulevia vaikutteita. Kulttuurivaihto sotkee kulttuurien luonnollista järjestystä. Maahanmuuttajat eivät yksinkertaisesti kuulu tänne.

Puurosen kirjan lopussa pohditaan vielä erilaisia monikulttuurisuudeen malleja ja eri maiden kotouttamisopoliitiikkaa. Assimilaatio, jota olen pitänyt itse pelkästään negatiivisena ilmiönä, tuodaan esille uudessa valossa: sen lisäksi, että maahanmuuttajat sopeutuvat ja sulautuvat suomalaiseen kulttuuriin, myös suomalaiset väistämättä sopeutuvat uusien tulijoiden kulttuuriin. Sulautuminen on siis parhaillaan (tai uusrasistien mielestä pahimmillaan) molemminpuoleista.

Se, että maahanmuuttajat omaksuisivat suomalaisen elämäntavan, on kuitenkin Puurosen mukaan mahdoton vaatimus: eihän ole olemassa yhtä ja ainoaa suomalaista elämäntapaa. Tässä hän on oikeassa. Eri puolilla maata, eri sosiaalisissa ja etnisissä ryhmissä on olemassa erilaisia elämäntapoja. Ne, jotka muuta väittävät, ovat pitäneet visusti silmänsä ummessa ja korvansa tukossa.

Tähän loppuun täytyy vielä lisätä, että kirjan kirjoittaja Vesa Puuronen on vasemmistolainen. Se, että hän on poliittisesti aktiivinen, vähentää eräiden mielestä hänen uskottavuuttaan tutkijana. Niinpä, mikäli tarpeen, voit hylätä edellä esitetyt ajatukset ja nukkua yösi rauhallisesti.

Suuria lupauksia

2011-05-16T23:52:00.000+03:00

Sain ystävältäni kolme sitaattia puheista, jotka on pidetty eri aikakausina: Napoleonin ajalta, ensimmäisen maailmansodan aikana sekä vuonna 2003. Näin ne kuuluvat

"Egyptians, they may say to you that I have made this expedition to abolish your religion, but tell the slanders that I have come with the only purpose of restoring your rights from the hands of the oppressors." (Napoleon, 1798.)

"Our armies do not come into your cities and lands as conquerors or enemies, but as liberators. It is the hope and desire of the British people and the nations in alliance with them that the Arab race may rise once more to greatness and renown among the peoples of the earth." (British General Maude, 1917, Baghdad.)

"Unlike many armies in the world, we came not to conquer, not to occupy, but to liberate, and the Iraqi people know this." (Donald Rumsfeld, 2003, Baghdad.)

Tämä vapauttamisen retoriikka jatkuu edelleen. Tällä vuosituhannella ollaan vapautettu paitsi Irakia, myös Afganistania, ja nyt myös Libyaa. Tähän mennessä Irakin tai Afganistanin vapauttaminen ovat olleet aikamoisia farsseja: naurattaisi, jos ei itkettäisi. Kuinkahan käy Libyassa? Lyhyeksi luvattu apu on jo kääntynyt pitkäksi projektiksi. Mikä tässä on lopputulos: uusi Irak tai Afganistan, jossa käydään katkeria taisteluja vielä vuosien päästä?

Monet muslimit ovat epäluuloisia Yhdysvaltojen tarjoamaa apua kohtaan. Kuten Venäjän pääministeri Putin taannoin totesi, Yhdysvalloille on tullut tavaksi puuttua muiden asioihin. Jää epäselväksi, onko kyse todellakin vilpittömästä halusta vapauttaa ahdingossa elävät kansat, vai onko näiden "tutkimusretkien" takana muunlaisia motiiveja.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole, mitä ovat ne auttamisen todelliset motiivit, vaan miten muslimit kokevat nämä puuttumiset muiden maiden tilanteisiin. Joukossa on varmasti niitä, jotka kokevat kaikenlaisen puuttumisen taisteluna muslimeita ja islamia vastaan. Monikohan äärimuslimi saa näistä vapautusretkistä lisää vettä myllyynsä?

Mielestäni kaikenlaisissa puuttumissa muiden maiden tilanteisiin on se ongelma, että tällä tavalla Yhdysvallat ja länsimaat yleensäkin ovat määrittelemässä, ketkä ovat sopivia johtajia ja millainen on hyvä hallinto. Kuka pitäisi siitä, jos vaikka Ruotsi tai Venäjä olisi sanelemassa meille suomalaisille, miten meidän tulee hoitaa asiamme? Jos vaikkapa Venäjä tulisi kertomaan meille sananvapaudesta, saattaisimme jättää puheet omaan arvoonsa. Myös Yhdysvalloilla olisi paljon tekemistä omien kansalaistensa oikeuksien ja aseman parantamisessa.

Olen vuosi vuodelta tullut yhä kielteisemmäksi Yhdysvaltoja kohtaan. Olen monesti puolustanut ja perustellut Yhdysvaltojen muslimiystävilleni, muslimien keskustelupalstoilla ja niin edelleen. Enää en jaksa sitä. Mitä enemmän paneutuu lähihistoriaan ja Yhdysvaltojen nykytilanteeseenkin, sen kiukkuisemmaksi tulen. Mainittakoon vaikka ensimmäisen Irakin sota, jonka aikana tavallinen kansa kärsi eniten Yhdysvaltojen toiminnasta. Esimerkiksi suomalaisen Eine Al-Sadoonin kirja Elämäni Irakissa - Aavikkomyrskystä Bagdadin valtaukseen kertoo, millaista oli elää pommikoneiden alla, nälässä ja puutteessa.

Viimeisin minua raivostuttanut kirja on Guantanamon päiväkirja. Satoja isiä, veljiä, poikia on viety vankilaan ilman minkäänlaista näyttöä osallisuudesta Yhdysvaltojen vastaiseen sotaan. Heitä on kidutettu fyysisesti ja psyykkisesti, heiltä on riistetty ihmisoikeudet ja ihmisarvo. Guantanamon politiikka on myös Yhdysvaltojen omaa perustuslakia vastaan - suurimmalle osalle vangeista ei ole järjestetty edes oikeudenkäyntiä. Oikeuden kuulemiset taas ovat olleet pelkkää huonoa näytelmää. Vaikka Obama lupasi, hän ei ole saanut tätä vankileiriä suljettua. Kuka vastustaa oikeudenmukaisuutta ja ihmisten inhimillistä kohtelua?

Guantanamon päiväkirjassa monet entiset vangit kuitenkin toteavat, etteivät he ole katkeria Yhdysvaltain kansalaisille eivätkä he vihaa amerikkalaisia. Eiväthän siviilit ole heidän oikeuksiaan rikkoneet, vaan johtajat. Minullakaan ei ole mitään amerikkalaisia vastaan yksilöinä. Toki toivon, että he avaisivat silmänsä ja näkisivät, millaista politiikkaa heidän johtajansa harjoittavat niin omalla maaperällään kuin muuallakin - ja puuttuisivat tilanteeseen.

Historia on näyttänyt, että suuret sivilisaatiot ja etenkin sotilasvaltiot hajoavat (tai kutistuvat) aikanaan. Egypti, Rooma, Etelä-Amerikan intiaanikulttuurit, Brittiläinen imperiumi... Myös islamilainen korkeakulttuuri, joka kukoisti keskiajalla, rappeutui. Ajat ovat toki voineet muuttua, mutta saman toivoisin tapahtuvat Yhdysvalloille niin sotilaallisena kuin taloudellisenakin mahtina. Sen valta on tullut liian suureksi. Emme tarvitse maailmanpoliisia. Tarvitsemme uuden, maailmanlaajuisen yhteisön, jossa ongelmia ei ratkota voimalla ja vallalla, tarjoamalla keppiä tai porkkanaa, vaan toimimalla yhdessä paremman maailman puolesta.

Non-Muslim Woman: Should You Marry a Muslim Man?

2011-05-07T11:26:00.000+03:00

Tässäpä mielenkiintoinen juttu luettavaksi niille naisille, jotka eivät ole muslimeita, mutta aikovat mennä naimisiin muslimimiehen kanssa. Minulle ei tullut liitossa yllätyksiä, koska ehdin tutustua islamiin ennen naimisiin menoa. Itse asiassa naimisiin mentiin, kun olin lausunut uskontunnustuksen ja sanoin, ettei avoliitto käy enää päinsä.

Moni suomalainen nainen kuitenkin yllättyy, kuinka paljon islamilla on vaikutusta puolison elämään, vaikka aluksi puoliso vaikuttaisikin maallistuneelta. Iän, vakiintumisen ja lasten myötä uskonto näyttää muuttuvan yhä tärkeämmäksi muslimimiehille. Joskus muutos on vain hyväksi: aikaisemmin juhlia rellästänyt mies saattaa lopettaa alkoholinkäytön, viihtyy entistä paremmin kotona ja pyrkii olemaan avioliitossaan uskollinen ja hyvä mies. Toisaalta mies saattaa alkaa vaatia myös vaimoltaa uudenlaista käytöstä, esimerkiksi muuttamaan ruokavaliota, lopettamaan alkoholinkäytön, pukeutumaan aiempaa peittävämmin ja niin edelleen. Joskus kipupisteeksi voi muodostua sellainenkin asia, ettei mies suostu ottamaan taloon koiraa, vaikka vaimo sellaisesta haaveilisi. (Itsekin surin oman aikani sitä, ettei meille tule koiraa, vaikka päätös oli myös minun.)

Yksi asia tuossa, jota tuossa artikkelissa ei mainita - josta ei "varoiteta" - on naisen oma kääntyminen islamiin. Vaikka moni nainen vannoo, että aikoo pitää oman uskontonsa, toisin käy. Kyse ei ole siitä, että muslimimies pakottaisi naisen kääntymään. Monesti nainen tahtoo kääntyä islamiin, koska se tuntuu helpoimmalta ratkaisulta. Silloinhan molemmilla on sama arvomaailma ja käytännöt, eikö niin? Ongelma tästä tulee silloin, kun kääntyminen on vain näennäistä, eikä usko oikeasti ole sydämessä eikä arvomaailma sittenkään muutu. Miten sitten voisi muuttaa ulkoista elämäänsä, jos sisäinen maailma jatkaa tuttuja ratoja? Puolison voi olla vaikea ymmärtää, miten muslimiksi kääntynyt vaimo ei näytä tahtovan elää muslimin elämää, islamin sääntöjen mukaisesti. Mielestäni puolison tai avioliiton takia pidä kääntyä. Jos muutos ei ole aito, se on islamin kannalta turha. Eikä näennäinen muutos vaikuta avioliittoon ainakaan suotuisasti.

Voi käydä myös kuten minulle, että "hurahtaa" oikeasti islamiin. Tämä voi olla tietenkin onnellisin ratkaisu, jos uskon harjoittamisen taso on puolisoilla samanlainen tai molemmilta löytyy joustoa ja ymmärrystä. On kuitenkin sellaisia tapauksia, joissa islamiin palannut nainen pettyy, kun huomaa, ettei aviomies harjoita uskontoa, kuten islam edellyttää. Mitä uskonnollisemmaksi nainen tulee, sen enemmän puolison heikko usko ärsyttää. Joskus tällaiset liitot hajoavat.

Joskus yhteisestä uskosta tulee kuitenkin kantava voima. Minulle muslimimiehen naiminen ja islamiin palaaminen ovat olleet oikeita ratkaisuja. Ihmisinä olemme hyvin erilaisia - haasteita liitolle asettavat toki kulttuurierot, mutta vielä enemmän persoonallisuuserot. Jos vielä riitelisimme uskonnosta, olisi liittomme pulassa. Nyt yhteinen usko on kuin liima, joka vahvistaa välejämme. Tuntuu, että olemme samassa veneessä. Kun iltaisin luemme lapsellemme yhteen ääneen Avauksen suuran ja Koraanin pienimpia suuria iltarukoukseksi, tuntuu, että asiat ovat kuten pitääkin. Meille islam on ollut siunaus. Toivon, että se olisi sitä muillekin pareille.

Oikeistopopulistiset perussuomalaiset

2011-04-20T20:58:00.000+03:00

Facebookissa verkkolehti Vaalipettymys julkaisi Tuukka Ylä-Anttilan kirjoituksen siitä, mihin Perussuomalaiset sijoittuvat poliittisessa kentässä. Tässä teksti niidenkin luettavaksi, jotka eivät ole Facebookissa. Lopussa on myös linkki vuonna 2000 julkaistuun Maikkarin uutiseen, jossa Timo Soini kertoo kokoavansa oikeistopopulistista puoluetta.

Perussuomalaisia on vaalien jälkeen kutsuttu kansainvälisessä mediassa ”nationalistiseksi”, ”populistiseksi” ja jopa ”äärioikeistolaiseksi” puolueeksi. Yhteyksiä on luotu mm. Perussuomalaisten ja Ruotsidemokraattien välille. Maahanmuutto- ja EU-kriittisten puolueiden kannatuksen nousu ympäri 2000-luvun Eurooppaa on tosiasia. Puolueiden välillä on kuitenkin eroja. Onko kyseessä äärioikeistolainen liikehdintä? Vertaamalla Perussuomalaisia muihin uusiin eurooppalaisiin puolueisiin huomataan kyseessä olevan kiista kansasta. Osuvampi nimi olisikin nationalistipuolue.

Vasemmisto-oikeisto –akselille näitä puolueita on vaikea asettaa, sillä ne usein yhdistävät oikeistolaista arvopolitiikkaa vasemmistolaiseen talouspolitiikkaan. Näin Perussuomalaisetkin, jonka asialistalla hyvinvointivaltio on korkealla. Muunkinlaisia nationalistipuolueita kuitenkin on. Norjan Edistyspuolue (Fremskrittspartiet) nousi 2009 Norjan toiseksi suurimmaksi puolueeksi maahanmuutto- ja Islam-kriittisellä ohjelmalla, mutta puolueen talouspolitiikka on oikeistoliberaalia ja vahvan hyvinvointivaltiokriittistä.

Liberaalissa Hollannissa on nähty maahanmuutto- ja Islam-kriittistä liikehdintää liberaalein perusteluin. Toisaalta Ruotsidemokraatit ovat arvokonservatiiveja ja perustelevat maahanmuuttokritiikkinsä hyvinvointivaltion etuuksien ylläpidolla: Ruotsidemokraattien mukaan valtiolla ei yksinkertaisesti ole varaa tarjota hyvinvointivaltion etuuksia maahanmuuttajille. Tätä linjaa noudattelee Perussuomalaisetkin.

Oikeastaan ainoat Länsi-Euroopan maat, joissa maahanmuuttokriittisen puolueen ”yllättävää” nousua ei 2000-luvulla ole nähty, ovat Saksa ja Espanja, joissa historiallisista syistä millekään äärioikeistoon vivahtavalle ollaan yliherkkiä, ja Iso-Britannia, jossa British National Party on tuhonnut kaiken uskottavuutensa sotkeutumalla fasistiseen rotusyrjintään ja kiihkoiluun.

Yhteistä mainituille puolueille on niiden peruskivi, nationalismi. Kansakunta nähdään yksilön määrittäjänä, ja kunkin valtion velvollisuus on huolehtia ”vain omistaan”. Nationalismista johdetaan toinen peruspilari, populismi, ”kyllä kansa tietää”. Kolmas yhdistävä tekijä on maahanmuuttokritiikki. Jotkut puolueet korostavat islamilaisen kulttuurin epäsopivuutta länsimaihin, jotkut hyvinvointivaltion kestävyyttä. Perinteisen rasistisia nämä puolueet eivät pääsääntöisesti ole, maahanmuuttokritiikki perustellaan toisin.

Perussuomalaiset täyttää kaikki kolme uuden eurooppalaisen nationalisti-populistipuolueen peruskriteeriä. Tämä yhdistää sen sellaisiin puolueisiin ympäri Eurooppaa kuin Ruotsidemokraatit, Norjan Edistyspuolue, Tanskan Kansanpuolue, Ranskan Le Penin Front National ja Hollannin Wildersin Vapauspuolue. Kyseessä on Euroopan laajuinen ilmiö ja suuren mittakaavan poliittinen murros.

Maahanmuutto- ja EU-keskustelun taustalla on murroksessa oleva perustavanlaatuinen poliittinen käsite, kansakunta. Kuten uskonnon, puolueen ja yhteiskuntaluokan, kansakunnan merkitys identiteetin rakennuspalikkana on vähentynyt individualistisessa ja globalisoituvassa yhteiskunnassa.

Kaikille kansakunta ei kuitenkaan ole ”kuollut käsite”. Kansakuntaan uskoville Perussuomalaiset tarjoaa äänen. Perussuomalaisten vaatimus ”oman kansan asettamisesta etusijalle” tai ”kunkin (kansallis)valtion velvollisuudesta huolehtia omista ongelmistaan” kaikuu (post)modernien arvoliberaalien kuuroille korville. He kun eivät kelpuuta kansakuntaa poliittisten erontekojen välineeksi, eivätkä ymmärrä sitä perusteluna. Leirit puhuvat eri kieltä.

Kansakunnat ja kansallisvaltiot ovat murroksessa globalisaation aikakaudella. Tästä Perussuomalaisten nousussakin on kyse, ja siitä pitäisi ymmärtää keskustella. Nationalismista on tullut merkittävä poliittinen jakolinja.

Kirjoittaja opiskelee sosiologiaa Helsingin yliopistossa ja kansainvälistä politiikkaa University of the West of Englandissa.

Maikkarin juttu:
http://www.mtv3.fi/uutiset/arkisto.shtml/arkistot/kotimaa/2000/12/39154

Punainen viiva

2011-04-17T11:32:00.000+03:00

... on nyt sitten vedetty. Tänä vuonna oman ehdokkaan löytyminen meni viime tinkaan. Tai oikeastaan sitä ei löytynytkään. Seurasin melko ahkerasti vaalikeskusteluja ja pian kaksi puoluetta nousi yli muiden. Sopivia ehdokkaitakin löytyi. Sitten "erehdyin" uskonnonvapaus.fi:n vaalikoneeseen, jossa selvisi, että kaikki harkitsemani kansanedustajaehdokkaat olivat valmiita kieltämään uskonnollisista syistä tehtävän poikien ympärileikkauksen. Tästä tuli minulle jonkinlainen kynnyskysymys.

Moni muslimi on pitänyt ratkaisevana tekijänä ehdokkaiden suhtautumista sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Itse päätin, ettei se voi ratkaiseva tekijä minun valinnassani. Se, ovatko samaa sukupuolta edustavat henkilöt naimisissa vai elävätkö he avoliitossa, ei muuta mitään islamilaisesta näkökulmasta. Yhtälailla he ovat homoseksuaaleja ja toimivat Koraanin vastaisesti, ovatpa naimisissa tai eivät. Se ei kuitenkaan vaikuta minun elämääni. Jos ehdokas on muuten mielestäni hyvä, en tahdo jättää ääntäni antamatta vain siksi, että hän sallisi samat oikeudet homoseksuaaleille kuin heteroillekin.

Mutta se poikien ympärileikkaus. Sen kieltäminen vaikuttaisi suoraan monen suomalaisen muslimin elämään. Ehkä sillä voisi olla vaikutusta meidänkin perheessä. Itse olisin valmis jättämään poikani ympärileikkaamatta ja antaa hänen itse päättää asiasta isompana, mutta haluaisin, että hänellä kuitenkin olisi mahdollisuus tehdä myönteinen päätös. Periaatteestakaan en äänestäisi ehdokasta, joka on valmis rajoittamaan muslimien mahdollisuutta harjoittaa uskontoaan.

Niinpä minulle jäi vaihtoehdoiksi kaksi ehdokasta. Toinen oli "oikeaa" puoluetta, mutta en ollut hänen kanssaan monestakaan asiasta samoilla linjoilla. Paitsi siinä, että poikien ympärileikkaus tulee sallia. Toinen oli "väärää" puoluetta, enkä tiennyt hänen ajatuksistaan paljoakaan, mutta olin kuullut, että hän on sitoutunut ajamaan muslimien asiaa. Kuulemma moskeijallamme oli sovittu, että äänet keskitettäisiin tälle henkilölle.

Entten tentten teelikamentten. Mikä ratkaisee? Puolue, muslimien etu? Vielä äänestyspaikalle kävellessäni olin hieman epävarma, minkä numeron äänestyslappuun kirjoitan. Hieman omaksi yllätykseksenikin valitsin ehdokkaan, joka on luvannut ajaa muslimien asioita. Ei tämä ole tapaistani. Olen sen verran idealisti, että tahtoisin äänestää ihmistä, joka edustaa sopivaa puoluetta ja on kanssani pitkälti samaa mieltä monista asioista - myös muslimeita koskevista asioista. Nyt takerruinkin yhtäkkiä vain siihen, että voin antaa ääneni henkilölle, joka suhtautuu muslimeihin myönteisesti. Vaikka eihän ole lainkaan varmaa, että tämä henkilö edes pääsee eduskuntaan. Ja vaikka pääsisi, pitääkö hän sanansa ja puolustaa niitä, jotka ovat luvanneet häntä äänestää?

No, vaikka ehdokas ei pääsisikään läpi, ei ääni ainakaan mene sellaiselle puolueella, jota en missään nimessä ääneistäisi. Voisi jopa sanoa, että tämä puolue on mielestäni kolmanneksi paras. Ainakin suuret linjat ovat mielestäni kohdallaan. Jos ehdokas pääsee läpi, täytyy seurata hänen työskentelyään. Ainahan on mahdollista ottaa häneen yhteyttä ja yrittää siten vaikuttaa hänen toimintaansa. Sillä tavalla me tavalliset tallaajat voimme vaikuttaa, eikö niin?

Yle Teema: Islamin vieraana

2011-03-19T12:51:00.000+02:00

Teemalla alkoi tänään uusi kuusiosainen dokumenttisarja Islamin vieraana, joka tutustuttaa islamin maailmaan ja kulttuuriin. Ensimmäinen osa on katsottavissa vielä kuukauden verran Yle Areenassa.

Minä, persut ja se pieni ero

2011-03-18T15:16:00.000+02:00

Tein erään vaalikoneen testin. Tulos oli pettymys, vaan ei yllätys: kuudesta minulle parhaiten sopivasta ehdokkaasta kolme oli perussuomalaisia. Olenko siis 50 prosenttisesti persu?

Täytyy myöntää, minussa on paljon isänmaallista. Hiljalleen olen liukumassa ainakin pieneen EU-vastaisuuteen. Lisäksi olen sitä mieltä, että nykyisessä maahanmuuttopolitiikassa ja etenkin pakolaisten kotouttamisessa on paljon parantamisen varaa. Kuten ystäväni totesi, nykyään jo tämä riittää ollaakseen perussuomalaisten kannattaja. Tai demarien.

Minä en kuitenkaan ole maahanmuuttovastainen. Ei parane olla, onhan mieheni maahanmuuttaja. Ei tosin pakolainen, eikä edes elintasopakolainen, vaan pikemminkin sattuman oikusta - tai kohtalon määräämänä - tänne eksynyt ja jäänyt. Toisaalta juuri se, että puolisoni on maahanmuuttaja, on saanut minut kriittiseksi maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Olen nähnyt läheltä, kuinka hyvä kotouttaminen voi onnistua tai epäonnistua. Olen myös päässyt kokemaan maahanmuuttajan arkea lyhyen, mutta piinallisen ajanjakson Marokossa. Ymmärrän, ettei uuteen kulttuuriin joutuminen kielitaidottomana ole kenellekään mukavaa.

Perussuomalaisten ja näköjään demarienkin retoriikka perustuu suoranaiseen maahanmuuttovastaisuuteen, ehkäpä myös islamfobiaan ja sen levittämiseen. Epäkohdat tuodaan taitavasti esille. Persujen riveistä löytyy monenlaista tyyppiä, jotka hallitsevat kyllä arvostelun ja suoranaisen pilkan. Mutta mitä niille epäkohdille voitaisiin tehdä? Vastauksia ja etenkään vastaajia ei näytä löytyvän. Esimerkkinä voi lukea Helsingin piirin demarien ehdokkaan Tomi Sevanderin kirjoitus, jonka satuin lukemaan.

Persujen kannatusluvut nousevat hurjaa vauhtia, ja nyt pohditaan jo hyviä ministeriehdokkaita. Löytyyköhän niitä oikeasti? Ministerin salkun kantamiseen tarvitaan vähän muutakin kuin kärkäs kieli ja yksi kausi kaupunginvaltuuston varajäsenenä. Olisi kiva, jos tulevilla persujen kansanedustajilla olisi olemassa oikeita, rakentavia mielipiteitä ja ideoita ja halukkuutta niiden toteuttamiseen. Hyviä vastauksia maahanmuuton pulmiin en ainakaan minä ole heidän suustaan kuullut.

Aloin ihan omaksi ilokseni hahmotella uudenlaista maahanmuuttajien kotoutusprojektia. Tai mistäpä minä sen tiedän, onko tällaista jo kokeiltu. Lähtöajatuksenani oli, että maahanmuuttajat tarvitsevat tukea ja ymmärrystä, mutta eivät paapomista. Avainasemassa ovat kieli- kulttuuri- ja laillisuusopetus sekä vertaistuen ja uusien kontaktien löytyminen.

Hyvää kielitaitoa ei opita kursseilla istumalla. Mieheni, joka heti maahan tullessaan solmi ystävyyssuhteita suomalaisiin, puhuu sujuvaa suomea. Hänen yhtä kauan Suomessa asuneet ystävänsä, jotka hankkivat kielitaitonsa kirjoista, eivät yllä samalle tasolle. Sanasto on yksipuolisempaa, taivuttaminen varsin puutteellista, ymmärtäminen heikkoa. Jotkut jopa kieltäytyvät puhumasta suomea suomalaisten kanssa, vaikka ovat asuneet maassa toistakymmentä vuotta. Eräs jopa opetti puolisolleen oman äidinkielensä, jotta he voisivat kommunikoida! (Tämä henkilö on ranskalainen, joten ehkä tällaiset vaatimukset voi laittaa ranskalaisen nokkavuuden ja ylpeyden piikkiin?)

Kielitaito vaatii siis kehittyäkseen käytännön harjoituksia. Parhaiten kieli kehittyy aidossa vuorovaikutuksessa. Itse olen oppinut Marokon arabiaa siitä tarpeesta, että appivanhemmat ja talon toinen miniä eivät puhu muita kieliä. Tarve ja motivaatio ovatkin oppimisen kannalta oleellisia. Jos aina on saatavilla tulkki tai keskusteluun löytyy jokin yhteinen kieli, ei uusi kieli pääse kehittymään. Helpointa on lyöttäytyä muiden samasta kieli- ja kulttuuripiiristä tulevien ihmisen joukkoon ja luoda oma pikku-Somalia tai -Vietnam uuden kotimaan sisään. Silloin ei tarvitse opetella myöskään uusia tapoja ja käytänteitä.

Toisaalta kielettömyys tekee ihmisestä varsin avuttoman. Olen kokenut sen, miltä tuntuu olla kuin lapsi: pyytää aina toiselta apua asiointiin, keskusteluun tai yksinkertaisen tekstinpätkän lukemiseen. Itsenäisyyteen tottuneelle ihmiselle se on kova paikka ja vie helposti itsearvostukselta pohjan. Myös se, ettei tunne kulttuuria kunnolla ja tuntuu tekevän asiat aina väärin, on nöyryyttävää. Milloin ei osaa vastata tervehdykseen oikein, milloin puhuu liian paljon tai vähän. Joskus on tungetteleva, toisinaan taas liian etäinen.

Marokossa ollessani olen aina kaivannut vertaistukea: muita suomalaisia jotka asuvat paikanpäällä. Heidän kanssaan voisi keskustella niistä kieli- ja kulttuurimuureista, joihin törmää. Ei tarvitsisi miettiä, sanonko tai teenkö jotain epäsopivaa, ymmärränkö mitä muut sanovat ja ymmärtävätkö muut minua. Varmasti myös Suomeen tulevat maahanmuuttajat kaipaavat toistensa seuraa. Ihmisiä, joiden kanssa muistella omaa maata, puhua omaa kieltä ja joihin nojata vaikeina aikoina. Maahanmuuttajien kotouttamisen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että heidän kontaktejaan maanmiehiin ja -naisiin rajoitetaan.

Omassa kotouttamisfilosofiassani tärkeää on siis tasapaino uusien ja vanhojen taitojen ja ihmissuhteiden välillä. On tärkeää, että maahanmuuttajat saavat kontakteja suomalaisiin, mutta kontaktit muihin kotimaasta tulleisiin ovat myös keskeisiä. Vertaistukea maahanmuuttajat usein saavatkin - jopa liikaa - mutta kontakteja suomalaisiin on vaikea löytää. Suomalaiset ja maahanmuuttajat eivät helposti kohtaa.

Hahmottelinkin siis sellaista ideaa, jossa pienestä maahanmuuttajaryhmästä, esimerkiksi viidestä samasta maasta tulleesta henkilöstä, vastaisi yksi kotouttamistiimi. Tiimissä olisi yksi suomalainen ja yksi henkilö, joka tulisi samasta maasta kuin ryhmä jäsenet. Suomalaisen tehtävänä olisi tutustuttaa ryhmää suomalaiseen kulttuuriin ja kieleen sekä auttaa erilaisten asioiden hoitamisessa, esimerkiksi lupien ja hakemusten täyttämisessä. Ryhmän toinen jäsen toimisi tulkkina ja vertaistukena sekä (toivottavasti hyvänä) esimerkkinä siitä, että on kannattavaa opiskella kieltä ja pyrkiä sopeutumaan uuteen maahan. Hänen tehtävänään olisi myös auttaa suomalaista vetäjää ymmärtämään ja huomioimaan kulttuurieroja ja tasoittamaan niistä syntyviä ristiriitoja. Tiimin vetäjien vastuulla olisi toimia yhdessä ja yhteisvastuullisesti ryhmänsä ja niiden jäsenten eduksi.

Asiointitulkkeja, oman maalaisia kavereita ja kaikenlaisia esimerkkejä kyllä löytyy. Niin löytyy myös virkailijoita, opettajia ja suomalaisia tukihenkilöitä, jotka auttavat kotoutumiseen liittyvissä asioissa. Usein ongelmaksi näyttääkin muodostuvan se, että maahanmuuttajien ympärillä pyörii suuri joukko eri alan ihmisiä, eikä pitkäaikaisia, luottamuksellisia suhteita pääse syntymään. Kotouttamistiimin tehtävänä olisikin olla sellainen pitkäaikainen ankkuri, joka toimii tukipisteenä myös muutosvaiheissa: maahanmuuttokeskukseen tultaessa ja sieltä eteenpäin lähdettäessä, erilaisten kurssien aikana ja niiden loputtua, aina siihen saakka kunnes ryhmän jäsenten siivet kantavat. Ryhmän vetäjien tehtävänä ei ole siis olla minkään alan erityisasiantuntijoita. Suomalaisen vetäjän ei tarvitse hallita kielen taivutusmuotojen opettamista tai turvapaikkapaperien täyttämistä, eikä maahanmuuttajan toimia asiointitulkkina tai psykologina. Heidän tehtänään ei olisi korvata muita tahoja, jotka auttavat maahanmuuttajia kotoutumisprosessin aikana.

Mitä nämä ryhmät siis käytännössä tekisivät? Tärkeintä olisi olla ihminen ihmiselle. Olla yhdessä. Ryhmäläiset voisivat maanmiehensä avulla kertoa itsestään ja elämästään. Suomalainen vetäjä voisi viedä porukan tutustumaan kotikaupunkiin ja auttaa sopivien harrastusten löytymisessä. Vetäjät voisivat auttaa myös kieli- ja muilla kursseilla saatujen tehtävien teossa. Vetäjien tehtävä olisi siis hieman samanlainen kuin tutoreilla monissa yliopistoissa ja muissa opilaitoksissa: tutustuttaa uudenlaisiin toimintatapoihin ja auttaa uuden elämän opiskelun alkuvaiheessa. Tärkeää olisi motivoida ja kannustaa maahanmuuttajia omatoimisuuteen ja aktiivisuuteen, mitä tulee heidän omaan elämäänsä.

Luodaan tiimeille selkeät toimintatavoitteet ja -ohjelmat, ja kurssitetaan vetäjät. Jokainen ryhmä saisi kuitenkin olla vetäjiensä ja ryhmäläistensä näköinen. Projektien koordinaattorit seuraavat sitä, että toimintaohjelmaa noudatetaan. Yksityiskohtaiset suunnitelmat esimerkiksi työhön käytettävästä ajasta, palkkauksesta, projektin tavoitteista ja budjetista jätän viisammille.

Kuka tässä maassa enää haluaa olla ihminen ihmiselle? Kuka tällaiseen työhön tahtoisi ryhtyä? Ehdotukseni on myös työllisyyspoliittinen: palkataan pitkäaikaistyöttömiä, suomalaisia ja maahanmuuttajia, työhön. Voisimme aloittaa niistä perussuomalaisten kannattajista, joilla on kielteisimmät asenteet maahanmuuttajia kohtaan. Lupaan tulla yhdeksi tiiminvetäjäksi, jos valmistuttuani en jostain syystä löytäisikään alani töitä.

Ehkäpä minun pitäisi seuraavissa vaaleissa pyrkiä ehdolle? No, jätetään sellaiset viisaammille ja enemmän politiikasta kiinnostuneille. Minun ja persujen pieni ero tuli tässä ehkä kuitenkin esille. Toiset ovat halukkaita kierrättämään samoja retorisia lauseita yhä uudelleen, toiset edes yrittävät luoda jotain uutta.

Kysyntään vastataan

2011-03-10T20:07:00.000+02:00

Ilokseni huomasin maidonhakureissulla, että lähimarkettiimme on ilmestynyt erilaisia halal-makkaroita. Ensimmäisenä teki mieli pomppia ilosta, sen jälkeen tuli liikutuksen kyynel silmään.

Pienet ovat ihmisen ilot. Lähin halal-lihaan erikoistunut kauppa ei ole kuin muutaman kilometrin päässä, joten todellista tarvetta kaupasta saatavalle halal-lihalle ei ole. Mutta ajatus siitä, että meidät muslimit huomioidaan tavallisessa marketissa, lämmittää. Meitä on jo niin paljon, että muodostamme huomionarvoisen asiakasryhmän. Vaviskaa persut, me tulemme ja valloitamme kaupatkin!

Toivon kovasti, etteivät lähikaupan halal-makkarat jää lyhytaikaiseksi kokeiluksi. Tällä kertaa en ehtinyt tarkistaa, onko tarjolla muitakin halal-tuotteita kuin makkaroita. Itse yritän välttää erilaisten makkaroiden syömistä niiden rasvaisuuden ja suolaisuuden takia. Siksi asioimme jatkossakin myös tutussa halal-kaupassa, josta saa monipuolisesti pakastettua raakaa lihaa. Toivottavasti uusi halal-hylly otetaan kuitenkin lämpimästi vastaan ja tuotteiden tarjoaminen on kaupalle kannattavaa. Varmasti mekin vielä maistelemme uusia tuttavuuksia.

Syyllinen

2011-03-08T17:40:00.000+02:00

Olen viime aikoina lukenut paljon kasvatus-aiheisia kirjoja. Eri kirjoittajilta nousee esiin yksi yhteinen teema: kuinka nykyään kasvatusvastuuta ulkoistetaan kodeilta yhteiskunnan ja erilaisten ammattilaisten (lastentarhaopettajien, opettajien, sosiaalityöntekijöiden, psykologien ym.) tehtäväksi. Mutta kun vastuuta ollaan siirtämässä, kukaan ei enää ota vastuuta mahdollisista ongelmista, joita kasvattamisen ja rakastamisen ulkoistamisesta seuraa. Kukaan ei ole valmis tuntemaan syyllisyyttä.

Syyllisyys on venkula asia. Ikävältä tuntuva, mutta mielestäni kovin tärkeä ilmiö. Nykyään kukaan ei haluaisi tuntea syyllisyyttä. On helpompi syyttää muita tapahtuneista virheistä tai julistaa lehtien sivuilla:"Mitään en kadu." Syyllisyys on taakka, josta yritetään vapautua kieltämällä koko tunteen olemassaolo. On epämuodikasta hävetä, tuntea syyllisyyttä ja katua. Mutta syyllisyydestä voi vapautua vain tuntemalla syyllisyyttä.

Nykyajassa niin lapset kuin aikuisetkin ovat rajattomia. Jokaisella pitäisi olla oikeus määritellä, mikä on itselle oikein tai väärin ja miten haluaa elää. Ehkä juuri siksi islam herättää niin paljon pelkoa ja paheksuntaa. Islamissa kun oikean ja väärän raja on selvä. Allah vaatii ihmiseltä tietynlaista elämäntapaa ja myös vastuun kantamista tehdyistä valinnoista. Myös syyllisyyden tunne on islamissa tärkeä: se on askel kohti katumusta ja parannusta. Välillä tuntuukin, kuin islamissa olisi aivan tarkoituksella niin monia lakeja ja määräyksiä, ettei niitä kukaan voi noudattaa. Silloin on aivan pakko tuntea syyllisyyttä.

Muslimina tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi. Ja kun suren sitä, etten jaksa, etten ehdi ja ettei minua edes huvita (paastota, rukoilla, lukea Koraania, muistella Jumalaa ja opiskella islamia), saan tuntea katumuksen tunteen. Katumus on hyvin ahdistava tunne, jos sitä ei seuraa vapautus ja anteeksianto. Muslimina saan kuitenkin uskoa Jumalan armoon ja anteeksiantavuuteen, ja siksi syyllisyys ja katumus eivät ole yksinomaan ikäviä tunteita. Niitä seuraa helpotus ja vapautus. Silloin ymmärtää, että vaikken itse ole tarpeeksi, niin Jumala on. Hän on riittävä: Hänestä riittää armoa, turvaa ja lepopaikkaa jokaiselle. On helpottavaa tietää ja tuntea, että vaikken olekaan syytön, minut on armahdettu ja vapautettu.

Eid al-Adhan odotus

2010-12-27T15:39:00.000+02:00

Nyt kerron, miten eid al-adhan odotus näkyi Marokossa mieheni perheessä ja kotikaupungissa. Aikaisemmin minulla ei ollut oikein minkäänlaista mielikuvaa siitä, miten eidiä valmistellaan. No, kotiin roudataan jostain lammas, joka jossain nurkassa pureksii heiniänsä kunnes sen viimeinen hetki koittaa. Mutta en osannut ajatella, kuinka iso business eid on.

Ensin se elukka pitää hankkia. Yli viiden miljoonan asukkaan kaupungissa todennäköisesti vain harva lähtee itse hakemaan lammasta maaseudulta. Miksi vaivautua merta edemmäs kalaan? Lampaita ja vuohia saa ainakin hypermarkettien pihalla olevista teltoista. Eräänä iltana kävimme ihmettelemässä yhtä sellaisista. Lampaat oli lajiteltu eri ryhmiin hinnan mukaan. Oli nuoria karitsoja, uuhia, uroslampaita (onko sille sanaa suomeksi?). Haju oli kuvottava. En tiennytkään, että niin söpö eläin kuin lammas voikin haista niin pahalta.

Lampaiden hinta nousi eidiä edeltävänä viikonloppuna kuulemma lähes kaksinkertaiseksi. Pari päivää ennen h-hetkeä niitä myytiin ainakin noin 3,5 e/kg hintaan. Onnekkaimmat - tai viisaimmat - ostivat lampaansa jo etukäteen vähän halvemmalla. Sellaisia varten joka kadun varressa on myyjiä myymässä heinää. Pitäähän niiden eläinten jotain syödäkin, jotta selviävät eid-päivään saakka terveinä.

Paljon muutakin muutakin myydään eidiä varten. Kadun varsilla oli veitsien myyntiä ja teroituspalvelua, hiiliä ja grillausastioita. Nahkojen käsittelyä varten nahkurit vuokrasivat autotalleja ja muita tiloja liiketiloiksi. Ilmeisesti nahkoja ei kuitenkaan käsitellä ihan missä tahansa, vaan nämä tilat olivat vain nahkojen vastaanottoa varten.

Toisin kuin luulin, eidin odotus ei näkynyt sen enempiä. Kaikki valmistelut keskittyivät eläinten hankintaan, teurastukseen ja ruoaksi valmisteluun. Meillä appiukko kävi edellisenä iltana ostamassa hiiliä, teetä, suolaa ja kuminaa. Siinäpä se. Ei suuria koristeluja, makeisten leivontaa, lahjoja. Siivotakaan ei kuulemma kannattanut, "koska ihmiset kuitenkin kävelevät sisällä kengät jalassa ja lattia likaantuu", kuten anoppi ilmoitti. Enpä äkkiseltään osaa nimetä ainoatakaan merkittävää suomalaisjuhlaa, jota valmisteltaisiin näin vähäisesti. Laskiainen? Mutta sehän ei olekaan mikään merkittävä juhla.

Olisi voinut luulla, että eid al-Adhaa olisi odotettu ja valmisteltu enemmän, koska islamissahan on vain kaksi suurta juhlaa (jos ei vietä myös Profeetan, rauha ja siunaukset hänelle, syntymäpäivää). Otetaan sitten kaikki irti niistä vähäisistä juhlista! Toisaalta Marokossa esimerkiksi häitä ja lapsen syntymää juhlitaan paljon suurellisemmin kuin Suomessa, ja juhlaillalliset sukulais- ja ystäväperheiden kesken ovat tavallisempia. Ehkä eid al-Adha ei sitten olekaan niin merkittävä juhla marokkolaisille? Tai sitten he ovat säilyttäneet sen sellaisena kuin sen pitääkin olla: sen ei pitäisi olla turhaa markkinahumua, vaan uskonnollisen velvollisuuden toteuttamista ja Jumalan käskyjen muistelemista.

Kotiinpaluu

2010-12-20T14:36:00.000+02:00

Marokon matkamme on nyt takana päin. Reissu meni hyvin, paljon paremmin kuin osasin odottaa. Kiitos siitä Jumalalle. Suvun pienin otettiin vastaan niin suurella innolla ja lämmöllä, etten sellaista ole ikinä Suomessa nähnyt: jopa 5- ja 7-vuotiaat serkukset tappelivat, kumpi saisi sylitellä ja pusutella vauvaa. Pikkuraukka ei aina saanut kunnolla nukuttuakaan, kun innokkaat sedät, tädit ja serkut olivat lapsen kimpussa.

Matkalla opin taas paljon uutta niin Marokosta, marokkolaisista, islamista kuin itsestänikin. Vieraan kulttuurin kohtaaminen on aina opetuksen paikka. Aina uusien asioiden oppiminen ei ole kivutonta, vaan voi aiheuttaa voimakkaan vastareaktion. Näin minullekin on käynyt joskus. Al-hamdulillaah, tällä kertaa pääsin vähemmällä. Opin paikat olivat ennemminkin sellaisia pieniä oivalluksia, joista saatoin iloita. Sain myös kokea "oikean" eid al-Adhan ja näin, miten Marokossa juhlitaan lapsen syntymää. Lapsemme kunniaksi muun muassa teurastettiin komeasarvinen nuori pässi.

Matkasta olisi paljon kirjoitettavaa. Marokko on ihana ja vähän kummallinenkin maa, ja haluaisin jakaa kokemuksiani niiden kanssa, jotka eivät itse voi kokea samoja asioita paikan päällä.

Mutta jostain syystä haluan kuitenkin aloittaa kotiin paluusta.

Toisin kuin aikaisemmilla kerroilla, nyt ei tullut sellaista tunnetta, että pääsisipä tästä maasta jo äkkiä pois. Vielä muutaman päivän olisin voinut olla lisää, tai vaikkapa viikon. Mutta toki minulla oli koti-ikävä. Kaipasin kodin rauhaa, järjestystä ja siisteyttä. Odotin näkeväni valkeat maisemat ja haikailin tuttujen makujen ja tuoksujen perään. Toisaalta mietin hieman huolestuneena, millaista on tupsahtaa Marokon leudosta ja sateisesta talvesta keskelle Suomen pakkasia ja pimeyttä. Kauhulla ajattelin, lyövätkö kaupoissa joulurenkutukset ja hössötys silmille, ja miten enää sopeudun hiljaiseen kotiimme.

Pariisin lentokentällä sain ensimmäisen jälleenkosketuksen suomalaisuuteen ja suomalaisiin. Se olikin sitten sellainen kosketus, jota en olisi kaivannut: viinapullot muovikassissa kilisten ja isoon ääneen yksityisasioitaan kailottaen joukko kanssamatkustajia saapui lähtöportille ja koneeseen. Marokossa näin tasan yhden humalaiselta vaikuttavan miehen ja yhden pensaaseen heitetyn kaljapullon. Viinavapaan loman jälkeen jouduin huokaisemaan:"Miksi tämä kansa ei osaa käyttää alkoholia järkevästi?"

Lentokoneessa meille jaettiin päivän lehdet. Kuukauden uutispimennon jälkeen lööpit iskivät päin kasvoja lujaa: terroristi-isku Tukholmassa! Mitä ihmettä?!? Ikävä lukea tuollaisesta. Onneksi kukaan muu kuin iskun tekijä ei kuollut. Vaikka en tällaista olisikaan toivonut, en pienen alkushokin jälkeen ollut kovinkaan yllättynyt. Iskuja voi sattua missä vain. Lehdessä suomalaispoliitikot ja asiantuntijat pohtivat, voisiko isku tapahtua myös Suomessa. Uskon presidentti Halosen sanoihin: isku Suomeen on vain ajankysymys. Tiedän jopa erään suomalaisen islamiin palanneen, jota on houkuteltu lähtemään opiskelemaan "islamia" Somaliaan ja jolle on puhuttu, että hänen pitäisi lähteä pyhään sotaan jonnekin päin maailmaa. Tämä veli raukka on sellainen hyväsydäminen ja myös hyväuskoisen oloinen, joten olen ollut huolissaan, mitä kaikkea puppua hänelle voidaan syöttää.

En väitä, että tämä veli olisi tuleva terroristi. Sanon vain, että kyllä Suomessakin on muslimeita, jotka houkuttelevat uskonveljiään väkivallan tielle islamin nimissä. Ja meilläkin on hyväuskoisia, vilpittömiä muslimeja, jotka tahtovat antaa kaikkensa Jumalan asian puolesta. Toivon kuitenkin, ettei täällä ole sellaisia taitavia manipuloijia, jotka saavat ihmisen pään niin sekaisin, että Tukholman tapahtumat toistuvat tai että sattuu jotain vielä kamalampaa.

Uskon, että tehokas ase väkivaltaa ihailevien ja siihen yllyttävien ihmisten juonia vastaan on hyvä rauhanomaisen islamin opetus moskeijoissa ja myös kouluissa. Väkivaltaan yllyttämistä ei tule suvaita edes puheissa. Muslimien tuleekin aktiivisesti tarkkailla, millaista sanomaa moskeijoilla ja uskovien keskuudessa muille kerrotaan, ja tarpeen tullen raportoida kuulemastaan ja näkemästään virkavallalle. Se ei ole vasikointia tai petturuutta, vaan meidän kaikkien suomalaisten (uskonnosta, ihonväristä, äidinkielestä tai kotimaasta riippumatta) turvallisuudesta huolehtimista ja myös islamin maineen suojelemista.

Vaikka terroristi-isku Suomeenkin on mahdollinen, en osaa pelätä. Muslimina ajattelen, että tämänpuoleinen elämä kuitenkin päättyy aikanaan ja on vain testi. Tuonpuoleisuus on ikuista. Jos minun jotain tulee pelätä, niin Jumalaa ja Hänen rangaistustaan. Haen turvaa Hänen rakkaudestaan ja armostaan hänen vihaansa vastaan.

Vain lapseni puolesta olen huolissani. Hänelle en tahtoisi sattuvan mitään pahaa, enkä tietenkään toivo hänen jäävän orvoksi tai puoliorvoksi. Sellaista se vanhemmuus on: ei niin itsellä väliä, kunhan lapsella on kaikki hyvin.

Nyt olemme siis turvallisesti kotona, vaikkei kotimaata tai kotia voikaan pitää aina ihmiselle turvallisimpana paikkana. Minulle Suomi ja oma koti on kuitenkin se paras paikka. Nyt pienokaiseni on heräämässä päiväuniltaan, joten on aika lopettaa matkan muisteleminen ja syvälliset pohdinnat, ja palata taas arkiaskareiden pariin. Jos Jumala suo, kirjoitan sitten myöhemmin lisää reissustamme!

Matkaan!

2010-11-11T17:36:00.000+02:00

Laukku odottaa ovenpielessä pakattuna. Pian me mennään. Ylös pilviäkin korkeammalle, toiselle mantereelle, niin kauas vieraaseen maahan ja silti kotiin. Marokkoon. Mitähän matkasta tulee? Uutena jännitysmomenttina on pikkuvauvan kanssa matkustaminen.

Täytyy sanoa, että odotukset eivät ole olleet kovin korkealla. Hyvä niin, sillä pessimisti ei pety. Alussa minulla oli epäilykset kaikkea matkalla odottavaa kohtaan, paikallisesta hygieniasta omiin liikkumismahdollisuuksiin. Nyt luotan jo siihen, että pärjäämme kyllä. Aina pääsee kotiin, ja reissun jälkeen kotielämäkin maistuu varmasti entistä paremmin.

Hienointa matkassa on, että saan kokea Eid al-Adhan oikeassa muslimimaassa. Lammasta emme teurasta tällä kertaa, sillä isolla sakilla (miehen vanhemmat, kaksi veljeä puolisoineen ja me) voimme ostaa kokonaisen lehmän teurastettavaksi. Lapsen nimijuhlia kuitenkin vietämme, ja hänelle teurastetaan lammas.

En ole ikinä nähnyt eläimen teurastusta, ja minua vähän pelottaa. Voinkohan piileksiä sillä aikaa toisaalla? Videolta olen nähnyt pari kertaa lampaan teurastuksen, ja aina on tullut itku lampaan puolesta. Olen tyypillinen länsimainen ihminen, vieraantunut luonnosta. Minun lautaselle liha tulee siististi paloiteltuna ja paketoituna, ei elävästä Luojan luomasta. Muistan, kuinka lapsena meillä oli kesälampaita, ja aina syksyn tullen isä pisti ne lihoiksi. Se oli surullista, sillä lampaista oli tullut rakkaita leikkikavereita. Edelleen on kurja nähdä, kuinka söpön ja pörröisen lampaan täytyy kuolla ihmisen takia.

Toisaalta tämä ajatus ja tunne johdattavat muistelemaan, kuinka Aabraham oli valmis uhraamaan jopa oman poikansa Jumalan niin määrätessä. No, se tarina päättyi onnellisesti, sillä Jumala ei vaadi ihmisuhreja. Hän kuitenkin koettelee ihmisiä. Minä pystyn paljon vähempään kuin lapseni uhraamiseen. Tiedän, että voisin antaa Allahin palvontaan niin paljon enemmän: aikaani, rahaani, sydämeni, ajatukseni, käteni ja kieleni. Olen kuitenkin heikko, eikä minulla ainakaan juuri nyt riitä voimia suuriin tekoihin. Tällä hetkellä suurin "lahjani" Jumalalle on, että luotan Hänen hyvyyteensä ja armoonsa. Jos mikään muu minussa ei kestä, niin uskoni Häneen on horjumaton. Siksikin odotan innolla Marokon matkaa: tiedän, että siellä heikko uskoni, iman, saa taas uutta potkua ja jaksan taas vähän matkaa kulkea islamin tiellä reippaasti eteenpäin, en horjuen polun laidalta toiselle.

Suvaitsemattomuus leviää, mutta toivottavasti ei minun lapseeni

2010-11-09T20:02:00.000+02:00

Olen vaunulenkillä, työntelen vaunuja ajatuksiini vaipuneena. Katseeni nostaessani näen taas katuvaloon kiinnitetyn tarran, jossa avoimesti kansallissosialistinen (minun mielessäni siis natsistinen) ryhmä mainostaa omia näkemyksiään ja nettisivujaan. Ihan uteliaisuuttani olen käynytkin noilla sivuilla. Siellä varoitellaan maahanmuuttajista, monikulttuurisuudesta ja valkoisen rodun rappiosta, ja haaveillaan uudesta hallinnosta ja pohjoismaisesta suurvaltiosta. Väkivaltakin on näiden ihmisten mielestä tarpeen tullen sallittu keino estää monikulttuurisuuden leviäminen.

Ajatukset siirtyvät Malmön ampumatapauksiin, joista epäillään suomalaistaustaista miestä. Maahanmuuttaja tai maahanmuuttajien jälkeläinen itsekin, ja on niin huolissaan maahanmuuttajien kasvavasta määrästä, että on päättänyt tehdä osansa ja harventaa mamujen rivejä. Olisikohan rivien harventaminen pitänyt aloittaa hänestä?

Voisiko Suomessa tapahtua jotain vastaavaa kuin Malmössä? Ajattelen mielelläni eläväni turvallisessa lintukodossa. Mutta tulipa minunkin blogiini joitain vuosia sitten kommentti, jossa ehdotettiin maahanmuuttajien "likvidointia", jotta loput mamut säikähtäisivät ja tajuaisivat muuttaa pois. Hienosti kuvailtiin suunnitelmaa, jossa esimerkiksi somaliäiti ja hänen lapsensa voitaisiin ampua metsäpolulle. Karmaisevaa.

Tein aikanaan rikosilmoituksen tuosta kommentista. Ilmoitin poliisille tarkasti muun muassa viestin lähetysajan ja käytetyn koneen IP:n. Mitään poliisista ei kuulunut, kunnes noin vuoden päästä sain poliisilta kirjeen. Siinä sanottiin, että tutkinta on keskeytetty, koska asiassa ei ole ilmennyt mitään uutta. Olisi pitänyt soittaa ja kysyä, onko asiaa edes tutkittu. Minulle jäi sellainen kuva, ettei poliisia edes kiinnostanut, vaikka netissä yllytettiin tappamaan maahanmuuttajia.

Pieni mutta äänekäs vähemmistö mekkaloi netissä ja levittelee vaarallisia ajatuksiaan sananvapauden ja isänmaallisuuden nimissä. Riittää, että on yksikin hullu, joka ottaa viestit todesta ja on valmis toteuttamaan sairaita murhasuunnitelmia myös elävässä elämässä. Pelottaa, milloin luoti osuu omaan, miehen tai lapsen otsaan. Tiedän jo monia siskoja, jotka eivät liiku ulkona pimeään aikaan, koska he pelkäävät rasisteja, uusnatseja, nistejä ja muita hörhöjä. Mielestäni minulla on kuitenkin oikeus turvallisuuden tunteeseen ja mahdollisuuteen liikkua ulkona myös iltaisin tai aamuhämärissä. En halua pelätä itseni tai läheisteni puolesta nyt enkä tulevaisuudessakaan!

Katson vielä katuvaloon liimattua tarraa. Olen repinyt niitä irti jo useita kertoja eri paikoista ja soittanut myös kaupungin työmiehille, jotta tulisivat niitä poistamaan. Poistamaan katuvaloista, liikennevaloista, bussipysäkeiltä, roskapöntöistä. Ja teen niin vastaisuudessakin, jos Luoja suo, sillä en hyväksy niiden sanomaa. (Sitä paitsi katuvaloihin ja muuhun kaupungin omaisuuteen ei saa liimailla mitä tahansa ilman lupaa.) Ne kertovat, että monikulttuurisuus on haitallista lapsilleni ja lapsenlapsilleni.

Kurkistan vaunuissa tuhisevaa nyyttiä, puistelen päätäni ja jään miettimään: mikä ihme on se haitta, jonka aiheutan lapselleni sillä, että hänen isänsä tulee toisesta kulttuurista? Miksi se olisi syy syrjiä, kiusata, vihata ja halveksia ihmistä? Tiedän, että sellaisiakin ihmisiä on, jotka eivät lastani hyväksy. Sellaisia löytyy ihan läheltä. Esimerkiksi isovanhempieni kuullen minusta ja lapsestani ei saa puhua, koska olemme muslimeita ja mieheni on kotoisin muualta. Se heistä on häpeällistä. Minusta häpeällistä on heidän asenteensa, jos mikä.

Monikulttuurisuus ja vähemmistöuskonto voi toki olla haaste lapsen kasvattamisessa ja lapsen kehitykselle. Lapsen pitää muun muassa oppia sietämään erilaisuutta ja hyväksyä toiseudentunne. Uskon sen kuitenkin myös antavan lapselleni kaksin verroin enemmän - ellei enemmänkin - eväitä kehittää omaa luonnettaan, maailman- ja elämänkatsomustaan kuin mitä moni suomalaislapsi saa. Jos Luoja suo, hänestä kasvaa suvaitsevaisempi kuin niistä, jotka eivät häntä suvaitse.

Ruosteinen miekka

2010-11-04T15:57:00.000+02:00

Ei ole sanan säilä viuhunut tässä blogissa pitkiin pitkiin aikoihin. Tekisi mieli syyttää opiskelukiireitä, vauva-arjen haasteita ja ties mitä. Mutta hiljaisuus on vallinnut jo pitempään. Viimeiset pari vuotta blogin ylläpito on tuntunut raskaalta, joskus jopa vastenmieliseltä tehtävältä.

Syitä on monia. Aloin pitää blogia ehkä kaikkein eniten oman itseni takia. Tekstien kirjoittaminen on ollut loistava tapa jäsennellä mielessä liikkuvia ajatuksia, purkaa kokemuksiaan ja muodostaa ja muokata omaa muslimi-identiteettiä. Ehkä mukana on ollut myös pieni ripaus halua todistella muille, että olen edelleenkin ihan järkevä ihminen, vaikka muslimi olenkin. Haaveissa on ollut myös kertoa muille, että islam voi olla ihan jees juttu, ja paljon enemmänkin.

Mielessä on edelleenkin mielenkiintoisia ja haastavia aiheita, joista voisi kirjoittaa. Mutta sen suurempaa motivaatiota niiden käsittelemiseen ei ole. Asiat ovat alkaneet omassa mielessä jo selvitä. Lisäksi ne, jotka eniten tahtoisin vakuuttaa, eivät sanojani kuuntele. Olen väsynyt vastailemaan blogissani kriitikoiden ja erityisesti "kriitikoiden" kommentteihin ja käymään iän ikuisia väittelyitä muun muassa Aishan, Profeetan vaimon nuoresta iästä, sodan ja terrorismin osasta islamissa, naisten asemasta ja niin edelleen. Kriitikkojen kommentteihin vielä jaksan vastata, koska he ovat kuitenkin avoimemmin mielin liikkeellä ja ovat myös valmiita kuuntelemaan minua. Heidän kanssaan keskustelu kehittää, jos ei muuta niin ainakin ajattelua ja taitoa muokata ajatuksia ja mielipiteitä sanalliseen muotoon. "Kriitikot" taas pyrkivät lähinnä provosoimaan, vähättelemään, arvostelemaan ja suorastaan haukkumaan. He tietävät (tai paremminkin luulevat) jo etukäteen olevansa oikeassa, eikä heillä ole mitään tarvetta käydä oikeaa, vilpitöntä keskustelua. Heidän kanssaan keskustelu lähinnä masentaa.

Yksi syy mielenkiintoisten mutta haastavien aiheiden välttelemiseen on, etten haluaisi tuoda esille keskeneräisiä ajatuksia. Haluaisin viimeistellä tekstejäni loputtomiin, miettiä sanavalintoja ja tapaani ilmaista asioita. Aikaa siihen vain ei ole. En kuitenkaan tahtoisi tulla väärin ymmärretyksi. Useilla palstoilla ja etenkin tässä blogissa olen saanut huomautuksia siitä, että minun pitäisi miettiä tarkemmin sanomisiani ja joskus jopa aiheita, joista kirjoitan. Rakastan provosoida ja pidän poleemisista kirjoituksista, mutta toisaalta saamissani varoituksissa on viisauttakin. Koska korostan nimenomaan uskontoani, monet näkevät minut kaikkien muslimien, ehkä jollain tapaa myös islamin edustajana. En tahtoisi antaa huonoa kuvaa samoin uskovista ja uskonnostani. Jotkut ymmärtävät tekstejäni vahingossa väärin, toiset tahallaan. Etenkin jälkimmäisiä täytyy varoa, sillä heillä on tapana irrottaa lauseita yhteyksistään, vääristellä sanottua ja käyttää sitä muslimeja vastaan. Pitäisi siis miettiä, miten mielipiteitään ilmaisee.

Kirjoitan monesti ihan vain kirjoittamisen ilosta. Äidinkieli oli jo alaluokilla lempiaineeni, ja muistelen lämmöllä niitä hyviä äidinkielen aineiden arvosanoja, joita sain läpi peruskoulum ja lukion. Hellimmin vaalin myös mielessä proffani kehuja siitä, kuinka hyvä kirjoittaja olen. Mutta viime aikoina on tuntunut siltä, etten ole edes mitenkään mainittava kirjoittaja - parhaimmillanikin vain hyvää keskitasoa. Ainakin kirjoituksieni aiheet, sisältö ja tyyli ovat olleet sellaisia, joita voi jokaisen iltapäivälehdin kolumnista löytää. Tekstini eivät säväytä enää edes minua. Taidot ovat ruosteessa liian vähästä kirjoittamisesta.

Välillä pyörittelin mielessäni koko blogin pitämisen lopettamista. Ajattelin, että poistaisin koko blogin bittiavaruudesta ja hävittäisin tekstini niin hyvin kuin osaisin. Monissa kirjoituksissa on sellaisia piirteitä ja elementtejä, joita en enää kirjoittaisi. On ajatuksia, joista en ole enää samaa mieltä, ja aiheita, joissa hyvän maun raja on ylittynyt. Tuntuisi kuitenkin surulliselta antaa blogille kuoliniskua. Edustaahan se minulle sitä aikaa, kun kamppailin voimakkaimmin sen kanssa, kuka ja millainen olen, mihin kuulun ja miten islam näkyy minun elämässäni.

Mutta onhan niitä juttuja vieläkin kerrottavana. Ehkä olisi vain aika muuttaa suuntaa. Ehkä muutan blogini ulkoasua ja samalla sisältökin on jatkossa erilaista. Keskittyisin siihen, millaista tämä muslimin arki oikein on. Sillä vaikka olen mielestäni melko tavallinen suomalainen nainen, sekä islam että monikulttuurisuus näkyy arjessani. Sitä ei vain itse aina enää tiedosta, koska ne ovat nimenomaan arkea.

Voisin laskea rimaa - vaikka vauva-arkeen vedoten - ja kirjoittaa lyhyempiä ja yksinkertaisempia juttuja. Lyhyys tarkoittaa mielestäni vähän samaa kuin yksipuolisuus (sillä miten lyhyessä tekstissä pystyisi punnitsemaan erilaisia näkökulmia?), mutta väliäkö sillä. Ehkä pohdiskelevien, ajattelemaan haastavien, hauskojen ja ärsyttävien juttujen aika on sitten myöhemmin, jos Jumala niin tahtoo.

Katsotaan, tuleeko tästä mitään. Ensimmäiseksi alankin säätää blogini ulkoasua uudeksi. Siihenkin voi mennä jonkin aikaa, koska jaloissa pyörii pikkuvauva ja seuraavat puolitoista kuukautta ollaan reissussa siellä sun täällä.

Missä mennään, luterilainen kirkko?

2010-10-24T11:46:00.000+03:00

En ole mitenkään muodikas ihminen, mutta puhutaanpa nyt kerrankin muodikkaista asioista: homoista ja kirkosta. Tai pikemminkin homokeskustelun aiheuttamasta kirkkokansan paosta. Voi olla, että tästä aiheesta on sanottu jo kaikki oleellinen ja enemmänkin, mutta haluan kuitenkin lyhyesti tuoda esille vielä omia ajatuksiani aiheesta.

Lyhyesti, ennen varsinaiseen asiaan ryhtymistä huomautan, etten aio nyt pohdiskella homoutta, homojen oikeuksia tai muuta vastaavaa. Islamin kanta homoseksuaalisuuteen tai ainakin homoseksuaalisiin seksisuhteisiin on selvä: se on syntiä. Sillä, onko se luonnollista tai luonnotonta, tervettä tai sairasta, ei ole tässä yhteydessä väliä. Synti mikä synti. Toisaalta minulla henkilökohtaisesti ei ole mitään homoja vastaan, kuten ei ole muitakaan ihmisryhmiä vastaan. Ihmiset luonteenpiirteineen, mieltymyksineen, uskomuksineen ja taipumuksineen ovat eri asia kuin itse teot.

Se, mitä olen viimeaikaisen homokestelun yhteydessä pohtinut, ovat kirkon piirissä nousseet reaktiot, erimielisyydet ja se, mikä onkaan kirkon tehtävä. Monet kirkon työtekijät piispoja myöten ovat ilmaisseet huolensa siitä, miten moni suomalainen on eronnut kirkosta. Toisaalta vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan vain puolet kirkon jäsenistä uskoo Jumalaan, ja vain kolmasosa nimenomaan kristinuskon opettamaan Jumalaan (kts. myös Hesarin juttu). Muun muassa Jeesuksen neitseellinen sikiäminen, Pyhä kolminaisuus ja Helvetti ovat asioita,joihin kaikki eivät usko.

Mistä kirkko on nyt siis huolissaan? Siitä, että sen jäsenmäärä - ja sen myötä myös verotulot - vähenee, vai ihmissielujen kohtalosta? Ehkä enemmän ensimmäisestä, sillä välillä tuntuu, etteivät papitkaan enää usko kristilliseen Jumalaan. Marian neitseellinen raskaus, kolminaisuus, helvetti ja taivas, ehkä ristinkuolema, nehän voidaan ottaa vaikkapa symbolisesti. Ei kaikkea Raamatusta tarvitse ottaa kirjaimellisesti, tietenkään. Mutta voiko koko Raamattua ja sen sisältöä pitää vain symbolisena diipadaapana?

Suomalaiset kuuluvat usein kirkkoon, koska heidät on sinne kasteessa satuttu liittämään, eikä sieltä jakseta erota. Hyväksi tai huonoksi onneksi eroakirkosta.fi -sivusto on tehnyt eroamisen helpommaksi. Silti uskonasioita ei jakseta sen vertaa ajatella, että mietittäisiin omaa suhdetta kirkkoon. Käyvätkö arvo- ja uskomaailmat yksiin? Näitä asioita herätään pohtimaan vasta kun puhutaan homoista.

Monet suomalaiset pitävät kirkkoa arvovaikuttajana ja hyväntekijänä. Kirkon pitäisi edustaa suvaitsevaisuutta, lähimmäisenrakkautta ja armoa kaikessa, missä sen jäsenet niin tahtovat. Toisin sanoen kirkon pitäisi olla hampaaton ja mielipiteetön instituutio, joka kumartelee joka suuntaan. Kun joku Räsänen sitten sanoo, että homous on väärin ja luonnotonta, ollaan kauhuissaan. "Minun jumalani ei opeta moista!", moni tuohtuneena huudahtaa. Silloin huomataan, että "minun jumalani" ja
kirkon opettama jumala ovat kaksi eri asiaa. Pitäisikö kirkon äkkiä ryhtyä homoystävällisemmäksi ja julistaa, että Jumala tykkää homoista ja on mahdollisesti homo itsekin? Ehkä silloin kansa palaisi takaisin homoystävällisen jumalan helmoihin.

Ikävää on, että kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää. Siinä missä kirkon maallistuneet jäsenet pitävät kirkkoa vanhanaikaisena ja suvaitsemattomana, monet sen uskovista jäsenistä pitävät sitä liian maallistuneena ja Raamatun opetuksista luopuneena. Väkeä pakenee siis molemmista ovista, edestä ja takaa. Kiinnostaisi tietää, minne vanhoilliset jäsenet lähtevät. Helluntaiseurakuntaan? Siellä ei vielä taideta pitää homojen siunaamista avioliittoon edes puhumisen arvoisena asiana.

Sinänsä minulle on yksi ja sama, eroaako kirkosta jäseniä ja kuinka paljon. Muslimina en usko, että johonkin uskonnolliseen yhteisöön eroamalla tai siihen liittymällä pelastuu tai joutuu kadotukseen. Usko ja teot ratkaisevat, pelastukseen ei tarvita jäsenyyksiä. Maallistunut ihminen, joka eroaa kirkosta, ei tule eroamisellaan sen pahemmaksi. Eikä hurskainkaan kristitty siitä korotu, että hän eroaa mielestään pahasti harhautuneesta kirkosta.

Mutta toki yhteisöillä ja niiden oppineilla on tehtävänsä: opettaa oikeaoppista uskontoa jäsenilleen. Niiden tulisi kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin, ja mikä on uskonnossa tärkeintä ja mikä vain sivujuonne. Sitä ei kirkko ole tainnut tehdä. Omilta seurakunta-ajoiltani lukuisista Jumalanpalveluksista muistan, että saarnat olivat kuin pyhäkoululaisille suunnattuja. Antakaa lasten tulla, Jeesus on hyvä ja leppoisa paimen, Taivaan Isi suojan antaa, Hän ei suutu synnintekijöillekään. Kirkoissa opetettiin ja ilmeisesti yhäkin opetetaan valikoivaa Raamatunlukutapaa. Samaan aikaan monet papit kuitenkin vastustavat sitä, että seurakunnan homovastaiset jäsenet lukevat Raamattua valikoiden ja poimivat sieltä homouden tuomitsevia jakeita. Kirkon sisällä ei ole enää yhtenäistä linjaa uskon asioista. Ehkei sitä ole koskaan ollutkaan.

Muslimina olen iloinen, ettei islamissa ole mitään kirkkoa vastaavaa instituutiota. Kun kenelläkään ihmisellä tai järjestöllä ei ole uskonnollisesti korkeaa asemaa, ei ole myöskään paineita pitää asemaa itsellään. Oppineet voivat opettaa sitä, minkä oikeaksi ja hyväksi katsovat, ja heillä on suurempi mahdollisuus myös tuomita tekoja, joita väärinä pitävät. Heille ei ole - tai ei ainakaan pitäisi olla - tärkeää se, kuinka monta kuulijaa perjantaisin istuu heitä kuuntelemassa. Tärkeämpää on, että paikalla olijat todellakin haluavat kuulla, kuunnella ja ottaa opikseen. Islamissa kun ei ole kyse jäsenmääristä tai verotuloista, vaan ihmisen pelastuksesta. Niin pitäisi kristinuskossakin olla. Mutta mistä Suomen evankelilaisluterilaisessa kirkossa on oikein kyse? Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ja kansankirkko kuuluu näihin.

2010-09-27T12:55:00.000+03:00

Seuraavassa Turun islamilaisen yhdyskunnan lausunto Turun buddhalaisten Lootuksen Sydämen temppelihankkeen puolesta:

Turun buddhalaisilla on jo vuosia ollut vireillä hanke rakentaa Turkuun oma temppeli. Lootuksen Sydämen temppelihanketta (Chùa Liên Tâm) on kuitenkin yritetty sabotoida yhtä pitkäjänteisesti. Viime viikonloppuna temppeli yritettiin jopa tuhopolttaa, mikä aiheutti suurta stressiä rauhanomaisille buddhalaisille ystävillemme Turussa. Se aiheutti tyrmistystä myös Turun Islamilaisessa Yhdyskunnassa.

Turun Islamilainen Yhdyskunta haluaa osoittaa solidaarisuutensa Turun buddhalaiselle yhteisölle tuomitsemalla tämän järkyttävän rikoksen. Haluamme myös antaa täyden tukemme Lootuksen Sydämen temppelihankkeelle, jotta Turun buddhalaiset pystyisivät jatkossa harjoittaa uskontoaan rauhassa.

Suomessa on uskonnonvapaus, jota jokaisen tulisi kunnioittaa ja puolustaa. Sen sijaan, että suhtaudumme vihamielisen aggressiivisesti muiden uskontojen edustajia ja heidän kirkkojaan, synagogiaan, moskeijoitaan tai temppeleitään kohtaan, toivomme kaikkien avomielisesti jatkossa tutustuvan eri uskontoihin, niitä harjottaviin ihmisiin sekä heidän pyhiin hartauspaikkoihinsa. Ennakkoluulot perustuvat yleensä tietämättömyyteen, ja paras tapa murtaa niitä on avoin dialogi ja ystävyys.

Suomen Turku on tulevana vuotena Euroopan kulttuuripääkaupunki. Tämän kulttuuripääkaupungin arvoihin kuuluu myös eri uskontojen rauhanomainen rinnakkaiselo. Toivomme, että kotikaupunkimme tulisi jatkossa tunnetuksi kaupunkina, jossa eri kulttuurit ja uskonnot nähdään rikkautena, ei uhkana.

Uskontoon kohdistuvalle vainolle ja väkivallalle ei voi antaa sijaa suomalaisessa sivistysyhteiskunnassa. Toivommekin, että mahdollisimman moni taho tuomitsisi tämän järjettömän rikoksen mahdollisimman äänekkäästi puhuen yhteisten arvojemme puolesta, jotta buddhalaiset veljemme ja siskomme eivät tunne jäävänsä yksin tämän vaikean hetken keskellä. Kehotamme myös lahjoittamaan rahaa buddhalaisen temppelin rakennusta varten, jotta temppeli vihdoin valmistuisi.

On aika, että hyvät ihmiset nousevat ylös puolustamaan ihmisyyttä. Muutoin viha, suvaitsemattomuus ja pelko jatkavat maailmamme dominoimista.

Turun Islamilaisen Yhdyskunnan puolesta,

Mohamed Hussein
Puheenjohtaja

Ahmedani Mohamed
Varapuheenjohtaja

Lähde: www.tisy.fi/etusivu.php

Toisin kuin moni ajattelee, muslimit pystyvät elämään sovussa muiden uskontojen edustajien kanssa. Vaikka buddhalaisuus on ateistinen uskonto ja islam suhtautuu Jumalan kieltämiseen ankaran jyrkästi, se ei poista sitä seikkaa, että myös buddhalaisilla on oikeus uskontonsa harjoittamiseen. Itse koen hyökkäyksen buddhalaisten temppeliä kohtaan myös jonkinlaisena hyökkäyksenä muslimeita kohtaan. Onhan kyse todennäköisesti samasta ennakkoluuloisuudesta, xenofobiasta ja uskonnonvastaisuudesta, jota osoitetaan muslimeja vastaan. Eivätkä vihamielisyydeltä välty aina kristitytkään: monet uskovat kristityt kokevat, että jotkut kanssaihmiset pitävät heitä älyltään yksinkertaisina ja suorastaan halveksuvat heitä, koska he ovat uskovia. Myös kristityt kuulevat jatkuvasti pilkkaa ja vähättelyä uskostaan ja pyhiksi kokemistaan asioista.

Paljon puhutaan uskontojen välisestä dialogista. Joskus tuntuu, että ennen kaikkea sitä dialogia tarvittaisiin uskovien ja uskonnottomien välillä. Sillä eritavoin uskovilla on sentään yksi yhdistävä tekijä: usko siihen, että on olemassa enemmän, kuin mitä voimme aistiemme tai tieteen avulla havaita. Uskovilla ja niillä, jotka eivät usko, ei ole tätäkään yhteistä, joten pohjaa keskinäiselle ymmärtämiselle ja suvaitsemiselle on todella vähän. Eikö olisi aika alkaa rakentaa sitä?

Ramadan + new born baby = not a good combination

2010-09-05T13:12:00.000+03:00

Suurin piirteen otsikon kaltaisen tilapäivityksen näin Facebookissa eräällä siskolla. Tilapäivitys kiteytti omat ajatukseni siitä, mitä Ramadan on pienen (esikois-)lapsen kanssa. Ei kovinkaan harrasta ja hengellisyyteen painottuvaa.

Miten se elämä pienen lapsen kanssa sitten eroaa aiemmasta? Vauvahan nukkuu suurimman osan ajasta! Näin ajattelin ennen lapsen syntymää. Kukaan ei kertonut, että:

- Päivärytmi muuttuu, ja ilmaus "saa nukkua niin pitkään kuin huvittaa", muuttuu vitsiksi. - Yöimetykset heikentävät unen laatua, ja imetys muutenkin vie yllättävän paljon aikaa. (Pelkästään syöttämiseen voi kulua hyvinkin yli kolme tuntia päivässä!)
- Työnjako kotona hiertää puolisoiden välejä, ja hermot ovat välillä "vähän" kireällä.
- "Oma aika" tarkoittaa enimmäkseen sitä, että lapsen nukkuessa voi siivota ja hoitaa rästihommia. Samalla pitää tietenkin koko ajan kuulostella, onko makuuhuoneesta kuuluva kitinä merkki lapsen heräämisestä, vai tuhiseeko nyytti unissaan.
- Yleensä kun johonkin puuhaan ryhtyy, kohta se jo keskeytyy lapsen itkun takia.
- Imettäminen, tai mitkä lie hormonitoiminnan muutokset, ovat lamauttaneet aivotoiminnan: muisti ei tunnu pelaavan, keskittymiskyky on kadoksissa ja muutenkin ajatus pätkii. Mitään pitkäjänteistä, ajattelemista tai keskittymistä vaativaa työtä ei voi tehdä, vaikka aikaa ja energiaa muuten olisikin. (Mitä ei tietenkään ole, mutta saahan sitä toivoa.)
- Uuteen elämäntilanteeseen sopeutuminen vie muutenkin voimia ja energiaa - sekä psyykkisesti että fyysisesti.

Näihin kun lisätään vielä pieni (ja tässä tapauksessa todellakin melko pieni, mutta silti väsyttävä ja hermoja raastava) koliikki, niin a vot.

On jäänyt Koraanin luku, rukoileminen, islamin opiskeleminen ja kaikki muukin paastoon kuuluva. Kuten maltillinen mieli, harkintakyky ja itsehillintä. Jumalan muistelemista harjoittaa lähinnä silloin, kun lapsi huutaa vatsavaivojaan ja väsyneenä sitä rukoilee:"Voi hyvä Jumala, mä en jaksa kuunnella tätä, auta!", tai kun lapsi on kerrankin yhden illan rauhallinen ja väsynyt äiti toistelee koko ajan "al-hamdulillaah" kiitollisena hiljaisuudesta. Kerran taisin myös ehdottaa, että soitetaan vauvalle Koraania, jospa se sillä hiljenisi. Laskettakoon se myös minulle hyväksi teoksi ja merkiksi vankasta uskosta Koraanin ihmeitä tekevään voimaan.

Mukavaa aikaa tämä toki on ollut, kaikesta haasteellisuudestaan huolimatta. Ei tämä itsessään vaikeaa ole, vaan voin suositella jokaiselle lapsista haaveilevalle lämpimästi vauvapuuhiin ryhtymistä. (Salaa pohdin jo, miten elämä muuttuisi pikkukakkosen myötä...) Vaikeus ja haasteet tulevat siitä, että yrittää samanaikaisesti suorittaa niin paljon muutakin: Ramadania, opiskeluja, ihmissuhteita... Ja kun ei jaksa, tuntee syyllisyyttä siitä, että on huono muslimi, laiska opiskelija, surkea sukulainen tai ystävä. Kertakäyttövaipoista syntyvä jätevuorikin painaa mieltä, mutta kun ne kertakäyttöiset ovat paljon helpompia... Syyllisyyden poteminen kaikesta ja kaikista taas vie energiaa, jolloin jaksaa entistä vähemmän. Mikä kurja kierre!

Mutta siskoni sanoin: eipä sitä ennen vauvan syntymää tiennyt, mihin puskaan päätään oli työntämässä. Nyt tuntuu, että se on ruusupuska: vähän piikikäs, mutta silti ihana. Nautin valtavasti lapsen kanssa kotona olemisesta, hänen kehittymisensä seuraamisesta sekä siitä, että vielä iltapäivällä voi kulkea kalsareissa ja villasukissa. Jokainen päivä lupaa uusia jänniä juttuja, kunhan muistaa vain pitää silmänsä auki.

Ei ole tullut yhtenäkään päivänä toistettua mantran lailla 100 tai 1000 kertaa "ylistys Jumalalle". Mutta korvaisiko nuo sata nopeasti toistettua lausahdusta (sekä kaikki muut hyvät teot) yksi aito, syvä ja painava KIITOS ALLAH!!!

Hylätty vanhu(u)s

2010-08-19T13:12:00.000+03:00

Ihminen syntyy tähän maailmaan heikkona ja avuttomana, ja usein myös lähtee samalla tavalla. Sellainen on ihmisen elämänkaari. Kaaren alkupäässä heikkous ja avuttomuus näyttäytyy suloisena ja herättää aikuisissa halun suojella uutta elämää. Entäpä siinä toisessa päässä? Siellä heikkous on sairautta, kipua ja kurjuutta. Kukapa voimiensa tunnossa elävä sellaista tahtoisi kohdata. Ikävän muistutuksen elämän rajallisuudesta ja kuoleman vääjäämättömyydestä. Vanhuus - niin paljon kuin puhutaankin hyvästä vanhuudesta - on pelottavaa, ehkä pelottavampaa kuin koskaan aiemmin.

Nuoret ovat tulevaisuuden toivo, iäkkäät taas muistutus tulevaisuudesta, joka meitäkin kohtaa. Koska on parempi olla muistamatta sellaista, on hyvä, että vanhukset voi sulkea laitoksiin, jossa heidät näkevät vain hoitajat ja muu henkilökunta. He kuitenkin saavat palkkaa siitä, että katselevat elämänsä loppupuolella raahustavia, ehkä jo elämän loppumistakin odottavia ihmisiä.

Suomessa vanhushuolto ja iäkkäiden kohtelu on hävettävän surkeaa, suorastaan ihmisarvon vastaista. Haluaisitko itse, että päivässä vaihdetaan vaipat vain kahdesti tai kolmesti? Vaipanvaihdon välillä makaat sitten omissa ulosteissasi, jotka lämmittävät vain hetkisen. Ihoon pinttyy virtsan haju. Tai haluaisitko, että hoitohenkilökunta jättää sinut rollaattorisi kanssa yksin auringonpaahteeseen "virkistäytymään" ilman varjoa ja juotavaa, ja unohtaa noutaa sinut takaisin sisälle? Saat sitten omilla heikoilla jaloillasi matkata parin sadan metrin matkaa tuntikausia.

Jos olet onnekas ja asut vielä iäkkäänä kotonasi, luovut varmasti mielelläsi päivän toisesta ateriasta, koska kuntaisien mielestä kotipalvelun menoja täytyy nipistää. Vanhainkodissa asuessasi napsit sitten rauhoittavia lääkkeitä, jottei tylsän, virikkeettömän päivän jälkeen tekisi yöllä mieli harhailla laitoksen käytävillä ja olla sen ainoan yöhoitajan riesana. Tekisikö silloin mieli viiltää ranteet auki? Ei hätää, et ainakaan olisi ensimmäinen vanhus, joka on sitä yrittänyt. Sekös ajatus lohduttaisi.

Nämä ovat tositapahtumia. Olen onnekseni saanut seurata suloista, elämänkaaren alkupäähän sijoittuvaa avuttomuutta, mutta surukseni joutunut myös kohtaamaan sen toisen pään heikkouden. Olen kuullut liikaa tositarinoita vanhusten kanssa työskenneiltä hoitajilta, olen lukenut lehdistä liikaa vanhustenhuollon tilanteesta ja lähipiirissäni on liikaa niitä, joiden omaisia on kohdeltu huonosti vanhainkodeissa. Ja ennen kaikkea: oma rakas isoisoäitini on joutunut kärsimään edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa.

Ja pistäähän se pelkäämään: onko tuo minunkin tulevaisuuteni? Onko kohtaloni päättää tämä maallinen taival sukulaisten hylkäämäni jossain kuppaisessa sairaalassa lääkkeitä täyteen pumpattuna? Läheiseni tilanteen vuoksi olen raivoissani suomalaisille ja suomalaiselle yhteiskunnalle. Näinkö kohtelemme rakkaitamme?

Jos vain pitäisimme huolta iäkkäistä läheisistämme. Jos vain... Kuinka paljon parempaa olisi sairaan ja heikon vanhuksen elämä, jos hän saisi kuluttaa sen viimeiset ajat läheistensä hyvässä hoivassa eikä kylmässä sairaalassa muiden kuolemaa odottavien keskellä. Ikävä kyllä omaishoitoa ei tässä maassa arvosteta ja tueta tarpeeksi. Laitosasumisestakin voitaisiin tehdä siedettävämpää, jos siellä olisi enemmän virikkeitä. Jos vaikka pääsisi ulkoilemaan useammin kuin kerran viikossa, jos vaikka saisi syödä ruokansa lämpimänä.

Islamissa iäkkäistä ihmisistä tulee huolehtia ja heitä tulee kunnioittaa, siitäkin huolimatta etteivät he olee enää "tuottoisia". Ikävä kyllä muslimimaissakin yhä useampi vanhus jää yksin. Ilmiö näyttää kulkevan käsikädessä länsimaalaistumisen ja elintason kohoamisen kanssa. Ihmisillä on taloudellisesti varaa ulkoistaa läheisistä huolehtiminen. Usein se on jopa pakko, jotta aikuiset voisivat tehdä tuottavampaa työtä ja edelleen kohottaa elintasoaan.

Mutta onko meillä tällaiseen henkisesti varaa? Mitkä ovat ne henkiset kustannukset, jotka tulemme maksamaan siitä, että suljemme silmämme vanhuksien huonolta kohtalolta? Maksamme siitä viimeistään siinä vaiheessa, kun olemme itse vanhuksia ja tarvitsemme muiden apua. Entäpä miten oikeudenmukainen Jumala tulee kohtelemaan Tuomiopäivänä niitä, jotka ovat jättäneet iäkkäät ihmiset heitteille?

Olen antanut äidilleni lupauksen siitä, että hän saa tulla asumaan luoksemme, kun ei enää pärjää yksin. Hulluahan sellaista on luvata, tiedän. Pahimmillaan se voisi tarkoittaa sitä, että minun täytyisi lopettaa tai ainakin vähentää työntekoa ja ryhtyä omaishoitajan aliarvostettuun toimeen, jossa niin palkka- kuin vapaapäivätkin ovat lähinnä haavetta. Mutta äiti on äiti, enkä tahdo hylätä häntä. Toivon, että omat lapseni antaisivat minulle joskus samanlaisen lupauksen. Toivon ainakin, etteivät he työntäisi pyörätuoliani alas laiturilta.

Jumala tietää, että jos minulla olisi mahdollisuus (toisin sanoen isompi asunto), ottaisin oikopäätä isoisoäitini asumaan luoksemme. Tiedän, että hänen taipaleensa alkaa olla loppupäässä, ja toivoisin niin kovasti, että siinä loppumatkassa olisi edes hiukkasen valonpilkahduksia ja iloa. Toivoisin rakkaani kokevan, että elämässä voi loppuun asti olla mieltä ja merkitystä. Nyt hän ei sitä koe, vaan odottaa lähtöään joka hetki. Ymmärrän häntä hyvin.

Onneksi kaikki eivät ehdi kokea kurjaa loppua. Onhan niitä tervaskantoja ja riukuperseitä, jotka vielä kahdeksankymppisinäkin osallistuvat maratonille ja kuolla kupsahtavat keväiselle hiihtoladulle hymyssä suin. Jollain loppu tulee jo paljon paljon aiemmin, kuten 45-vuotiaalla isälläni mukavan teatteri-illan jälkeen. Toivon, että itse lähtisin tyynesti nukkuessani. Mielessäni vaikkapa 67 vuotta olisi hyvä ikä kuolla. Olisi jo ehtinyt vähän nauttia eläkeiästäkin, kenties matkustella ja harrastaa. Ja käydä pyhiinvaelluksella. (Olettaen tietenkin, että minun vanhuudessani eläkkeelle pääsisi kuitenkin ennen 67. ikävuotta.)

Erään hoitolaitoksen henkilökunnan vessan seinään oli teipattu pieni rukouksenomainen ajatus, joka kulki suurinpiirtein näin:

Jumalani, varjele minua vanhuudelta.
Anna minun kohdata äkkikuolema,
ettei minun tarvisi maata
suomalaisessa sairaalassa
märissä vaipoissa.

Tuohon rukoukseen yhdyn täydestä sydämestäni.

Here we go again!

2010-08-11T17:50:00.000+03:00

Täällä se taas on, siunattu paastokuukausi Ramadan, joka alkoi eilen illalla. Tänä vuonna Ramadan aivan kuin hiippaili ovellemme salaa. Suuren elämänmuutoksen pyörteissä en ehtinyt valmistautua sen tuloon kuten aiemmin: paastoamalla jo edellisessä kuussa, mietiskelemällä, tekemällä suunnitelmia kuukautta varten ja vahvistamalla uskoa. Vastasyntyneemme on vienyt kaiken aikani ja huomioni. Sitä paitsi ajattelin, että Ramadan olisi alkanut vasta tänään tai huomenna, koska näin kertoi mieheni perhe.

Marokossa paasto aloitetaan jostain kumman syystä joka ainoan kerran myöhemmin kuin muualla. Periaatteessa eroa ei voi olla enintään kuin yksi päivä, mutta Marokossa paasto on alkanut joskus kaksikin päivää myöhemmin kuin Saudeissa. Jotkut epäilevät, että kyse olisi jonkinlaisesta politikoinnista tai halusta tehdä uskonnollista pesäeroa muihin muslimimaihin (Saudi-Arabiaan, kenties) ja korostaa marokkolaisen islamin itsenäisyyttä ja omaleimaisuutta. No, mene ja tiedä sitten. Eipä ole oikeastaan minun asiani muuta kuin sen verran, että muistan mieheni perheen aloittavan ja päättävän paaston meidän jälkeemme.

Niin, Ramadan tuli siis kuin varas. Eilen illalla aloin sitten pohtia, että miten vietän paastonaikaa. Juuri nyt en voi enkä haluaisikaan paastota. Minulla on nyt muuta tekemistä... Mutta vaikken paastoa, tahdon silti viettää Ramadania jollain tapaa. Sillä vaikka paasto ei koske kaikkia (esimerkiksi imettäviä naisia, matkalla olevia tai sairaita), pyhän kuukauden siunaukset ja harras tunnelma on tarkoitettu kaikkia muslimeja varten. Ramadan ei ole vain ruoasta ja juomasta pidättäytymistä päivällä, vaan henkisen kasvun ja kilvoittelun aikaa. Ramadanina Jumala tahtoo puhutella ja koskettaa ihmistä ja muistuttaa olemassaolostaan, armostaan ja liitosta Hänen ja ihmisten välillä.

Niin, millainen tulee olemaan tämä Ramadan? Jos Jumala suo, niin hyvä. Vaikken nyt paastoakaan, enkä rukoile, mieli on kyllä kytkeytynyt jonkinlaiseen Ramadan-asentoon. Ajattelen Jumalaa tavanomaista enemmän, lähetän Hänelle pieniä kiitos- ja pyyntörukouksia, mieli on vakaampi ja harras. On hyvä, että vuodessa on yksi kuukausi, jonka saa erityisesti pyhittää Jumalalle.

Joitain suunnitelmia olen tehnyt Ramadania varten. Missään nimessä ne eivät ole yhtä kunnianhimoisia kuin aiempina vuosina. Jos nyt saisin luettua Koraanin suomeksi läpi, ja kuunneltua edes lyhyimmät suurat myös arabiaksi. Lisäksi Täällä Pohjantähden alla -trilogia väistyy nyt vähäksi aikaa Marokosta ostamani Stories of the Prophets -kirjan tieltä. En edes toivo lukevani sitä läpi, kunhan vain haluan siirtyä Ramadanin ajaksi hieman hengellisempään suuntaan. Toivon myös voivani joinain iltoina seurata Iqraa-satelliittikanavan kautta joitain kiinnostavia luentoja islamista. Ainakin viime vuonna sieltä tuli todella opettavaisia, innostavia ja uskoa vahvistavia ohjelmia.

Suunnitelmia siis on. Saa nähdä, miten ne toteutuvat. Täytyy myöntää, että vauvaperheen arki on kovin erilaista kuin kahden itsenäisen ja vapaan aikuisen elämä. Päivät hujahtavat hurjan nopeasti, ja illalla sitä ihmettelee, mihin tunnit ovat taas kadonneet. Tuntuu, että mitään ei ole saanut aikaiseksi. Tiskipöytä on täynnä likaisia astioita, pyykit laittamatta, tavarat hujan hajan ja vuodekin sijaamatta. Katkonaisten yöunien paikkailuun ja imettämiseen ne enimmät tunnit hupenevat, ja loppu aika suloisen vauvan hoivaamiseen ja ihastelemiseen. Enpä osannut kuvitellakaan, kuinka sitovaa ja aikaa vievää tämä on - täyttä työtä.

Mutta Jumalalle kiitos lapsesta! Enpä olisi uskonut, että tämä voi olla niin ihanaa kuin se on. Viis univelasta ja asunnon sekamelskasta, kun sylissä on oma pieni nyytti tuhisemassa. Synnytyskin oli niin uskomattoman upea (ja samalla kyllä todella kamala) kokemus, ettei sitä vieläkään oikein käsitä. Pää on ihan pyörällään kaikesta. Elämäkin tuntuu saaneen aivan uuden tarkoituksen ja uudet sävyt. Maailma on erilainen kaikille aisteille.

Tämä Ramadan tulee varmasti olemaan uudella tavalla kasvattava ja opettava. Olemme mieheni kanssa kasvamassa vanhemmuuteen ja uudenlaiseen vastuuseen, ja uskon, että se vaikuttaa jatkossa myös siihen, miten koemme paikkamme tässä maailmassa ja elämässä. Uudet haasteet luovat uudenlaisia mahdollisuuksia kehittyä, uudet kokemukset muokkaavat maailmankuvaa ja elämänkatsomusta. Olen optimistinen ja näen tulevaisuuden mahdollisuutena kasvaa ja kehittyä ihmisenä ja uskovana. Odotankin innolla, mitä Jumala antaa minulle tänä Ramadanina!

Siunauttua Ramadania jokaiselle sitä viettävälle. Hyväksyköön Jumala paastomme ja palvontamme ja antakoon syntimme anteeksi!

(Kuva Lotta Sjöbergin kirjasta Täältä tullaan!)

Monta tapaa palvella Herraa

2010-07-17T13:04:00.000+03:00

Ramadan lähestyy: siihen on aikaa enää noin kuukausi. Tämä Ramadan tulee olemaan minulle poikkeuksellinen, sillä jos Jumala suo, minulla on silloin sylissä pikkuinen vauva.

Niin kauan kuin naisella on synnytyksen jälkeistä vuotoa, hän ei voi rukoilla tai paastota, joten Ramadania täytyy sitten viettää mitä todennäköisemmin jollain muulla tapaa. Imettävän naisenkaan ei tarvitse paastota.

Olen kovasti miettinyt, mitä tulevasta pyhästä kuukaudesta oikein tulee. Millaista on viettää paastokuukautta, jos ei paastoa eikä rukoile? Miten se vaikuttaa Ramadanin tunnelmaan?

Ja ennen kaikkea: ensimmäisen lapsen syntymä on niin iso ja ihmeellinen elämänmuutos, että asiat saavat varmasti uuden arvojärjestyksen ja mittasuhteet. Kun pitäisi yhtäkkiä kantaa vastuu pienestä ja avuttomasta ihmisen rääpäleestä, kun on koko ajan lapseen sidottu (ainakin henkisellä tasolla), kun roolit ja identiteetit heittävät häränpyllyä, kun on yhtä aikaa onnellinen, hämmentynyt ja väsynyt - millaista on viettää Ramadania sellaisessa henkisessä tilassa?

Olen melko varma, että ensi Ramadanina ajatukset suuntautuvat väkisinkin enemmän lapsen kuin Jumalan puoleen. Pieni nälkää tai epämukavaa oloaan rääkyvä olento tuntuu vaativammalta kuin Allah, jonka puheelta on liiankin helppo sulkea korvansa, ja vauvantuoksu ja pehmeä posken nukka tuntuvat houkuttelevammilta kuin Jumalan sana ja valo. Silloin, kun olisi aikaa hiljentyä Ramadanin viettoon, kunnon unet tuntuvat varmasti tarpeellisimmilta.

Vielä jokin aika sitten kannoin syyllisyyttä siitä, että näin tulee todennäköisesti käymään. Eikö Jumalan pitäisikin olla muslimin mielessä aina se ensimmäinen ja tärkein? Jumala on luonut meidät palvelemaan Häntä, se on elämämme tarkoitus. Miten voin palvella Jumalaa täysillä, jos minulla on pieni lapsi? Viekö lapsi minua kauemmaksi Jumalasta ja viekö hän minulta parhaat siunaukset tulevasta Ramadanista?

Samalla pohdin kuumeisesti sitä, että eikö juuri lapsi ansaitse eniten huomiota. Kyllä Jumala ymmärtää ja on armahtavainen, kun en aina jaksa muistella Häntä ja rukoilla paljon ja hartaasti. Lapsi ei sen sijaan ymmärrä, jos olen hänelle etäinen. Pieni tarvitsee paitsi ravintoa ja vaatetusta, myös paljon rakkautta, läheisyyttä ja huomiota. Etenkin lapsen ensimmäiset elinkuukaudet ovat tärkeitä psyykkiselle kiinnittymiselle ja kiintymyssuhteen muodostumiselle, ja niiden onnistumisella tai epäonnistumisella saattaa olla kauaskantoiset vaikutukset lapsen elämässä.

Kenelle minun siis pitäisi antaa eniten aikaani ja huomiotani? Kyselin tätä eräällä keskustelupalstalla, mutta vastaukset eivät antaneet minulle rauhaa asian suhteen. Päinvastoin, tunsin kuinka päälleni kasautui entistä enemmän paineita ja syyllisyyttä. Ehkeivät minulle vastanneet olleet ymmärtäneet, mitä kysymyksilläni ja pohdinnoillani hain takaa, tai sitten he eivät osanneet muotoilla omia sanojaan niin, että olisin saanut niistä lohdutusta ja tukea. Pahan mielen vain sain, ja lisää surua ja huolta.

Jumalalle kiitos hyvästä muslimiystävästä! "Isosiskoni", itse kolmen pienen lapsen äiti, on osannut lohduttaa tässä asiassa minua täydellisesti. Alkukesästä hän tuumaili, että vaikka Ramadanissa on suuret siunaukset, niin eikö myös lapsen saamisessa ja äidiksi tulemisessa ole myös valtava siunaus Allahilta. Miksi vähätellä sitä?

Niinhän se todellakin on! Vaikken voikaan paastota ja rukoilla ainakaan Ramadanin alussa, olen saanut Jumalalta jotain todella suurta ja ihmeellistä. Lapsen saaminen on toki iloinen ihme kenelle tahansa vanhemmille, mutta sen lisäksi Koraanissa ja perimätiedossa puhutaan paljon hyvää äitiydestä ja sen siunauksista. Jo lapsen synnyttäminen ja uuden muslimin kasvattaminen on valtavan suuri ja hyvä teko islamissa.

Pohdimme samaisen ystävän kanssa hiljattain sitä, kuinka monin tavoin voi palvella Jumalaa. Huonona hetkenä, itkevä lapsi sylissään voi kääntyä Jumalan puoleen ja pyytää Hänen apuaan - siis elää todeksi sitä uskoa, että yksin Jumala voi auttaa ihmistä. Hyvänä hetkenä voi taas ylistää Jumalaa Hänen armollisuudestaan ja hyvyydestään - osoittaa siis sitä kiitollisuutta ja kunnioitusta, joka Jumalalle kuuluu ja johon Hän ihmisiä on kehoittanut. Pienen avuttoman ihmisolennon hoitaminen ja ruokkiminen on jo sinänsä hyvä ja tärkeä teko. Lisäksi tuntuu etuoikeudelta saada kasvattaa tähän maailmaan uusi muslimi.

Muslimiperheet ovat usein suuria. Vilinää ja vilskettä varmasti riittää monessa kodissa tälläkin hetkellä. Tuskin kukaan syyllistää vaikkapa kuuden lapsen äitiä siitä, ettei hän kiireiltään ehdi ja jaksa joka ainoa sekunti palvella Jumalaa tietoisesti, vetäytyä hiljaisuuteen lukemaan Koraania, suorittaa vapaaehtoisia rukouksia, tehdä hyväntekeväisyyttä ja niin edelleen. Päinvastoin, häntä todennäköisesti kunnioitetaan siitä työstä, mitä hän lastensa huoltajana ja kasvattajana tekee. Lasten kasvattaminenkin voi olla yksi tapa palvella Jumalaa, jos niin tahtoo.

Islam ei kannusta erakoitumiseen ja maailmasta vetäytymiseen. Elämä on tässä ja nyt, arjen hyörinän keskellä, ja meidän tehtävämme on palvella Jumalaa arjenkin keskellä - ja ehkä eniten juuri siinä. Toki hiljaiset keskusteluhetket Jumalan kanssa, rauhoittuminen, oman sisimmän kuunteleminen ja vetäytyminen omaan rauhaan Jumalaa palvelemaan (Häntä muistelemaan, rukoilemaan, lukemaan Koraania jne.) ovat Profeetan, rauha ja siunaukset hänelle, esimerkin mukaisia asioita. Mutta pienet retriitit arjen keskellä eivät tarkoita, että saisimme laiminlyödä maalliset velvollisuutemme. Ihmisen paras ja oikea paikka on perheessä, yhteisössä ja yhteiskunnassa, ei luolassa tai luostarissa. Maallista elämää ei tule nähdä häiriönä ja esteenä uskonnon harjoittamiselle. Vaikka se haastaakin uskovaa ja asettaa jatkuvasti vaikeiden valintojen eteen, tarjoaa se myös lukemattomia mahdollisuuksia elää todeksi uskoaan.

Ora et labora! Kehoitus rukoilla ja tehdä työtä sopii hyvin myös muslimeille. Sekä rukoilemalla että työtä tekemällä voi palvella Luojaansa. Islam ei erota hengellistä ja maallista toisistaan, vaikka sekularistit niin toivoisivatkin. Kuten sanotaan, islam on kokonainen maailmankatsomus ja elämäntapa. Monet käsittävät tämän tarkoittavan, että islam säätelee muslimin elämää pikkutarkasti. Minäkin ajattelin ennen niin. On totta, että etenkin sunnasta löytyy paljon yksityiskohtaisia ohjeita (käskyjä, kehoituksia ja suosituksia) muslimin elämään: miten leikata kynnet, missä asennossa ruokailla, miten pukeutua, mitä tehdä hiirelle, joka putoaa voipurkkiin. Mutta uskon, että islamin idea ei ole ollut luoda ihmisille kaikenkattavaa, sitovaa ja ahdistavaa koodistoa, jota kukaan ei kuitenkaan voi oppia tuntemaan täydellisesti, saati pystyisi noudattamaan sitä täydellisesti.

Parhaimmillaan islam on mielestäni paremminkin elämänasenne kuin elämäntapa: ulkoisilla muotoseikoilla ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, miten suhtautuu elämään, muihin ihmisiin, ympäristöönsä, omiin tekoihinsa. Se, sanommeko toisille muslimeille "Salam aleykum", ei ole läheskään niin tärkeää kuin se, miten ylipäätään suhtaudumme toisiimme - tahdommeko toisille oikeasti rauhaa, vai sanommeko niin vain, koska se on tapana. Sillä, sanooko ruokailun lopettaessaan "al-hamdulillaah" ei ole niin paljon arvoa kuin sillä, että todellakin sydämessään on kiitollinen Jumalalle saamastaan ravinnosta. Se, missä kulmassa kehomme on kumartuessamme rukoukseen, on sivuseikka sen rinnalla, onko myös mielemme kumartunut Jumalan eteen vai ei. Ulkoisten tapojen tulee nousta oikeanlaisesta elämänasenteesta. Ilman oikeaa asennetta rituaalit, toimintavat ja käyttäytymismallit ovat turhia.

Aikomus ja asenne ratkaisevat sen, miten ihmisen teot palkitaan. Jos ihminen on päättänyt teollaan palvella Herraansa, hän saa sen mukaisen palkkion. Tästä jotkut ovat päätelleet, ettei mitään tekoa pitäisi tehdä ennen kuin on mielessään lausunut aikomuksen tehdä sen yksin Jumalan tähden - muutenhan hyvästä teosta ei saa tuonpuoleista palkkiota! Niinpä esimerkiksi omenaa kuoriessani minun tulisi ajatella, että kuorin ja syön hedelmän ravitakseni kehoa, jonka Jumala on antanut, siis palvellakseni Häntä. Joka ainoa hetki pitäisi muistaa Jumalaa ja nähdä teoissaan jokin suurempi tarkoitus.

Itse en mene näin pitkälle. Usein kun poimin omenan hedelmäkorista, ajattelen kyllä itsekkäästi enemmän vatsani täyttämistä kuin Jumalan palvelemista. Ehken ole vielä sillä hengellisellä tasolla, että muistaisin nähdä jokaisessa arkisessakin teossa mahdollisuuden palvella Jumalaa. Ymmärrän kyllä, että pienilläkin asioilla voi Häntä palvella, mutta kuinka moni oikeasti jaksaa asiaa ajatella yhtenään? Pitäisikö joka hetki eritellä tekoja ja aikomuksia:"Puen nämä sukat jalkaani suojellakseni Jumalan luomia ruumiinosia, soitan äidilleni noudattaakseni kehoitusta kunnioittaa ja välittää vanhemmista, käyn vessa-asioilla, koska Jumala on luonut minut sellaiseksi." Äh, minä kyllä laitan sukat jalkaan, jos varpaita palelee, soitan äidilleni, koska puhelinkeskustelumme tuovat molemminpuolista iloa ja käyn vessassa, koska pakkohan se on tehdä. Islamin elämänasenteena ei tarvitse mielestäni tarkoittaa tekojensa yksityiskohtaista erittelyä ja selittelyä ja sitä, että pienimmästäkin toimesta pitäisi väkisin repiä irti jokin suurempi, Jumalaa palveleva tarkoitus. Riittää, kun yleisasenne on, että omistaa päivänsä kaikkine tapahtumineen Jumalalle.

Islam elämänasenteena ei tarkoita myöskään pelkkää suhtautumista omiin tekoihinsa. Se on myös oikeaa asennetta ja suhtautumista siihen, mitä elämässään on saanut tai ei ole saanut - ja siihen, mitä ei elämässään tee. Usein ajatellaan esimerkiksi, että musliminaisen palvonnassa on puutteita, koska hän ei voi kuukautisten aikana rukoilla ja paastota. Mutta jos nainen suhtautuu tilanteeseensa kärsivällisyydellä ja jopa näkee asian Jumalan antamana helpotuksena, eikö hän silloinkin tee eräänlaista palvelustyötä? Varmasti hän saa palkkion jo oikeanlaisesta asenteesta.

Onhan niinkin, että matkustaessaan muslimi saa rukoilla lyhennetyn rukouksen. Hän voi periaatteessa rukoilla normaaliinkin tapaan, mutta se ei ole pidetty teko, koska Jumala on antanut matkalla olevalle helpotuksen rukoukseen ja tämä lahja tulisi ottaa iloisin mielin vastaan. Puolta lyhyempi rukous ei ole puolta huonompi, vaan aivan yhtä hyvä ellei parempikin kuin tavallinen rukous, jos sen tekee kiitollisena saamastaan helpotuksesta. Asenne ratkaisee, eivät näkyvät teot!

Kun oivalsin, että islamissa on kyse oikeanlaisesta elämänasenteesta, ei vain ulkoisista teoista, sain eräänlaisen synninpäästön tulevan Ramadanin suhteen. Ei se haittaa, vaikken voisi tai jaksaisi paastota, rukoilla ja muuten keskittyä rituaaliseen palvontaan Ramadanin aikana. Jos Jumala suo, voin saada kuukauden aikana monenlaista muuta palkkiota! Voin saada palkkion pienestä lapsesta, hänen hoitamisestaan, kaikkinaisesta Jumalaan turvautumisesta ja kiitollisuudesta Häntä kohtaan. Sen sijaan, että näkisin lapsen saamisen esteenä harjoittaa islamia, voin nähdä hänet mahdollisuutena palvella Jumalaa uusin ja ihmeellisin tavoin. Minun ei tarvitse ajatella, että paastoamattomuuteni tekisi minusta huonomman muslimin, vaan voin iloita siitä, että Jumala on tarjonnut minulle tällaisen helpotuksen, ja saan ottaa sen kiitollisin mielin vastaan.

Ps: Minulta on aiemmin kysytty, mitä islam antaa naimattomalle ja lapsettomalle naiselle. Perinteisesti islamissa ja muslimien parissa nähdään, että nainen toteuttaa uskontoaan parhaiten aviovaimona ja äitinä. Hyville, hurskaille vaimoille ja äideille on luvattu suuret palkkiot tuonpuoleisessa, mutta mitä islam lupaa ja antaa vaikkapa kolmikymppiselle koulutetulle sinkkunaiselle?

Aiemmin en ole oikein osannut vastata tähän, mutta nyt minulla on jo pieni aavistus asiasta: islam antaa perheellisille ja perheettömille ihan yhtä paljon mahdollisuuksia olla muslimi, harjoittaa uskontoa ja palvella Jumalaa. Tavat elää islamia todeksi vain voivat olla erilaisia. Itsenäisellä sinkkunaisella voi olla suuremmat mahdollisuudet keskittyä esimerkiksi yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai itsensä kehittämiseen muslimina kuin pienten lasten äidillä, jolla suuri osa ajasta ja energiasta menee kodin (ja Suomessa usein siinä rinnalla myös kodin ulkopuolisen työn) hoitamiseen. Sinkkunainen voi olla kiitollinen siitä, että hänelle jää enemmän omaa aikaa ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään ihmisenä ja muslimina. Ja jos hän toivoo puolisoa ja lapsia, hän saa palkkion kärsivällisyydestään ja siitä, että luottaa Jumalan järjestävän asiat parhaalla mahdollisella tavalla.

Ylipäätään en tahdo ajatella, että jokin tietty ihmisryhmä - miehet tai naiset, perheelliset tai sinkut, syntymämuslimit tai käännynnäiset - olisivat saaneet paremmat lähtökohdat tai mahdollisuudet harjoittaa islamia kuin muut. Meille jokaiselle tarjoutuu jatkuvasti eteen mahdollisuuksia palvella Jumalaa niin monin tavoin, ettemme millään kykene tarttumaan niihin kaikkiin. Tuskin edes huomaamme kaikkia mahdollisuuksia! Lopulta asenne ratkaisee: näemmekö oman elämäntilanteemme täynnä mahdollisuuksia vai pelkkänä esteenä. Luojalle kiitos, että olemme erilaisia ja elämäntilanteet vaihtelevat. On niin monta tapaa palvella Herraa - kuinka yksi ihminen pystyisikään tekemään kaikkea itse?

Merkkejä joka puolella

2010-07-10T12:12:00.000+03:00

Aamulla kun heräsin, oli puhelin pimeä ja mykkä. Totaalisen kuollut. Ensimmäinen reaktioni oli, että mitä hittoa, tämä toimi moitteetta vielä illalla. Puhelin ei ole pudonnut, ei kastunut, akku oli täynnä. Whaat?!?

Seuraava ajatus oli: no huh, onneksi poimin vierestäni vain kuolleen puhelimen. Entä jos aika olisi jättänytkin vaikka puolisostani, tai minusta? Kaikella on määräaikansa, elollisilla ja elottomillakin asioilla. Jonain aamuna voin hyvinkin kääntyä mieheni puoleen ja todeta, ettei hän enää liiku, ei hengitä, hänen ruumiinsa on kylmentynyt. Tai sitten ovat omat sydämenlyöntini ohitse.

Jotenkin sammunut puhelin toimi ajatusten herättäjänä ja merkkinä Jumalalta. Se oli selvä muistutus elämän rajallisuudesta. Jonkun muun mielestä kyse on sattumasta. Niin, puhelimilla nyt vain on tapana jossain vaiheessa lakata toimimasta.

Me uskovat ihmiset olemme sillä tapaa hassuja olentoja, että näemme merkkejä - lupauksia, varoituksia, mitä tahansa - vähän joka puolella. Siellä missä muut näkevät luonnon lakien toteutumisen tai pelkän sattuman, uskova saattaa nähdä Jumalan käden jäljen ja kuulla Hänen äänensä. Merkkejä on kauniissa lumisissa puissa, pilven muodossa, lapsen syntymässä, vanhuksen kuolemassa, maanjäristyksissä, myrskyissä, painautumina käärinliinoissa, appelsiineissa, leijonan karjunnassa, rukouspyynnön toteutumisessa ja kuolleessa puhelimessa. Uskovalle Jumala on läsnä ja elävänä Jumalana Hän vaikuttaa joka hetkessä. Hän ei ole vuorotteluvapaalla.

Raamatussa puhutaan Jumalan merkeistä, samoin Koraanissa. Seuraavassa on mielestäni kauneimpia Koraanin jakeita:

"Katso, taivasten ja maan järjestyksessä, yön ja päivän vaihtelussa, laivojen purjehtimisessa merellä niiden kuljettaessa sellaista, joka hyödyttää ihmisiä, vedessä, jonka Jumala taivaasta lähettää ja jolla hän elvyttää maan sen horrostilan jälkeen, kaikenlaisten eläinten leviämisessä yli maan, tuulten suunnassa ja pilvien nöyrässä kulussa taivaan ja maan välillä, on totisesti tunnusmerkkejä (Jumalan kaikkivaltiudesta) ihmisille, joilla on ymmärrystä." (2:164)

Minua on puhutellut erityisesti se, kuinka Koraanin sanoissa tulee selvästi esille se, etteivät kaikki näe merkkejä. Osa ihmisistä pitää niitä vanhoina tarinoina, satuina tai valheina. He eivät merkkejä näe eivätkä kuule, ja siksi nauravat niille ja kieltävät ne. Merkit ovat uskovia, ymmärtäväisiä, kiitollisia, kärsivällisiä ja nöyriä varten.

Niinhän se on: kaikki eivät näe maailmaa ja ymmärrä sen tapahtumia ja ilmiöitä samalla tavalla. Näin toimii ihmismieli, ja Koraanikin sen tunnustaa. Minulta meni asian oivaltamiseen oma aikansa, ja vasta Koraanin avulla tämä ajatus kirkastui selväksi. Me uskovat todellakin olemme joskus kummajaisia niiden mielestä, jotka eivät usko Jumalaan ja Hänen merkkeihinsä.

Joillain uskovilla ihmisillä on taipumusta etsiä merkkejä joka puolelta. Heidän elämänsä on täynnä (taika)uskoa, johon liittyy myös todella vahva usko (pahojen) henkien toimintaan. Muistan, kuinka seurakunta-aikoina eräs poika yritti tulostaa ylistyslauluja tietokoneelta, eikä tulostin suostunut toimimaan. Kaverini tulkitsi asian niin, että Saatana yritti estää meitä ylistämästä Jumalaa ja printteri oli kirottu. Tulostimen hajoaminen tärkeällä hetkellä oli siis jonkinlainen merkki. Silloin jopa minä, jolla oli vahva usko erilaisiin merkkeihin ja henkimaailmaan, pudistelin päätäni hämmästyneenä ja epäuskoisena.

Vaikka joskus minuakin naurattaa se, kuinka uskovat näkevät muistutuksia, enteitä, varoituksia ja lupauksia vähän siellä sun täällä ja mitä uskomattomimmissa paikoissa, olen tavallaan iloinen, että kuulun sakkiin. Uskovan elämässä on magiaa. Harmaaseen arkeen mahtuu hitunen kirjavaa satua, välkehtivää toivoa ja synkintä pelkoa, kun silmät ovat avoinna näkemään asioita, joita muut eivät näe. Sellaiset kokemukset tekevät ainakin minut entistä nöyremmäksi ja kiitollisemmaksi, mikä ei varmaankaan ole yhtään huonompi juttu.

Ps: tämän kirjoittamisen aikana puhelinkin saatiin taas pelaamaan joten kuten. Elämä siis jatkuu sekä puhelimella että meillä, ainakin jonkin aikaa. Kuolemaa on silti hyvä joskus muistella, koska jossain vaiheessa me kaikki kumminkin maistamme sen. Ainakin minä haluan olla silloin edes hitusen valmiimpi siihen kuin tänään.

Jellaba niskaan!

2010-06-26T14:21:00.000+03:00

Marokkolaisten perinneasu on hupullinen jellaba. Jellabaa käyttävät niin miehet kuin naisetkin, mutta nykyään niitä näkee lähinnä naisten päällä. Koska jellaba on väljä, se sopii hyvin hijabia käyttävälle. Jellabaa käyttävät kuitenkin muutkin naiset, sillä se on helppo heittää pään yli ulos mentäessä. Koska helma ei ulotu maahan ja siinä on halkio (tai kaksi), jellaban kanssa on myös helppo liikkua.

Miesten jellabat ovat usein hyvin yksinkertaisia, yksivärisiä ja vaatimattomia, mutta naisille jellabat ovat monesti yksi itseilmaisun väline. Marokossa ei usein kahta samanlaista jellabaa näe, sillä yleensä jellabat teetetään. Jokainen valitsee itse mieluisensa kankaat ja koristeet. Kun materiaaleja, värejä, kuoseja ja koristeluja on lähes rajattomasti, on melkein mahdotonta löytää kahtaa samanlaista jellabaa. Jellaballa voi kertoa paljon omasta tyylistään, persoonallisuudestaan tai vaikkapa juuri sen hetkisestä mielentilastaan.

(Kaikki yllä olevat jellabat osoitteesta www.nabira.fr)

Minä omistan viisi jellabaa. Kaksi ostettua, kaksi teetettyä ja yksi saatu. Viisi jellabaa olisi vähän marokkolaisnaisen vaatekaapissa. Minulle se on oikeastaan liikaakin. Milloin minä niitä käytän? Marokossa lähes päivittäin, mutta Suomessa en juuri koskaan. Koen, että väljä "kaapu" herättää liikaa huomiota, on jotenkin liian ei-suomalaista. En pidä siitä, kuinka ihmiset ruokakaupassa pällistelevät avoimesti ja tuijottavat intensiivisesti, jopa vihamielisesti. Heti, jos yritän ottaa katsekontaktia, päät kääntyvät pois. Jellabassa tunnen itseni ulkopuolisemmaksi kuin muulloin.

Mutta joka kerran, kun menen Marokkoon, ihailen kauniita ja tyylikkäitä jellaboita ja alan katsella kankaita sillä silmällä, josko taas voisi teettää uuden asun. Muiden naisten asuista etsin inspiraatiota ja ideoita uuteen jellabaan. Minulle jellaba on islamilaisen pukeutumisen ihanne ja mielikuvituksellisuuden symboli: se on peittävä, muttei missään nimessä tylsä ja persoonaton asu. Lisäksi sen kanssa on suhteellisen helppoa liikkua - helpompi kuin esimerkiksi pitkän hameen kanssa, jonka helmaan voi kompuroida. Ainoa miinus jellabassa on puettavuus: koska perinteisessä jellabassa ei ole vetoketjua tai napitusta, se on vedettävä pään ylitse. Etenkin riisuminen tuntuu joskus hankalalta. Vaatteiden alta pois ottaminen tai lisääminenkään eivät onnistu ihan käden käänteessä.

Pienistä haittapuolista huolimatta pidän jellaboista - ja etenkin niistä omistamistani. Ne ovat eri värisiä ja -tyylisiä. On sinistä, mustaa, punaista, keltaista... Seuraavaksi haluaisin teettää sinivihreän jellaban, sillä sinivihreät sävyt ovat minulle eniten mieleen. Uusimmasta jellabastani tulee varmasti se kaikkein hienoin! Mutta mitä minä enää uudella jellaballa teen, kun edellisetkin lojuvat kaapissa käyttämättöminä?

Alkukuusta kävimme tapaamassa ystävääni, "isoasiskoa", ja hänen perhettään. Pitkän välimatkan takia en ollut nähnyt häntä yli vuoteen. Oli yllätys nähdä hänet mustassa abayassa, kun olin tottunut hänen käyttävän useimmiten väljiä housuja ja pitkää tunikaa tai neuletta. Pieni positiivisen kateuden tunne nousi pintaan:"Miten hän on niin rohkea, että uskaltaa pukeutua noin, vaikka varmasti tietää, että tyyli herättää huomiota? Voi kun minullakin olisi rohkeutta ja itsevarmuutta tehdä samoin!"

Monille uusille musliminaisille huivin käytön aloittaminen on vaikea tilanne. Nämä siskot saattavat pelätä, millaista huomiota ja kohtelua he huivi päässään saavat. Tuijottavatko ihmiset, huutelevatko he kadulla? Mitä jos minun täytyy mennä työhaastetteluun? Mitä sukulaiset sanovat?

Jostain syystä minulle huivin käytön aloittaminen oli lähes kivutonta. Ehkäpä se johtui siitä, että olin netissä surffailessa nähnyt kuvia kauniista huiveista ja erilaisista tavoista sitoa niitä. Koin, että huivi voi olla hieno juttu. Ylpeänä uskonnostani halusin myös tuoda esille vakaumukseni pukeutumisen kautta. Muutaman kerran kokeilin huivin käyttöä käydessäni jossain lähistöllä, vaikkapa lähikaupassa. Koin, ettei huivin käyttö ollut vaikeaa tai herättänyt liikaa huomiota. Vain kuukausi uskontunnustuksen jälkeen aloin käyttää huivia pysyvästi, enkä ole katunut.

Toki ihmiset joskus tuijottavat, mutta mitäpä siitä - siihen tottuu. Useimmiten minua ei edes kiinnosta seurata muiden katseita ja miettiä, mitä muut tuumaavat pukeutumisestani ja uskonnostani. Elän omaa huivillista elämääni täysin tyytyväisenä ratkaisuuni, vilkuilematta sivuilleni anteeksipyytelevän näköisenä. Kuljen pää pystyssä reippaasti eteenpäin. Ajatelkoot muut mitä ajattelevat! Pukeutumiseni ansiosta joku on jopa joskus lähestynyt minua aidon kiinnostuneena ja alkanut kysellä uskonnostani uteliaana. Olen uskontoni kävelevä mainoskyltti. (Mikä tosin myös asettaa hieman paineita ja vaatimuksia sille, miten käyttäydyn, sillä enhän suinkaan halua olla huonoa mainosta.)

Mutta että abaya tai jellaba... En minä nyt niin selvä mainos uskalla olla! Jellaba yllä Suomen suvessa mieleen hiipii ajatus:"Mitähän nuokin mahtavat ajatella minusta? Luulevatkohan ne, että mieheni pakottaa minut pukeutumaan näin?" Mitä hittoa minä oikein ajattelen!?! Jos ystäväni uskaltaa pukeutua mustaan abayaan ja kulkea lähijunissa kaikenlaisten arvaamattomien hörhöjen seassa, niin miksen minä uskaltaisi heittää kauniin keltaista jellabaa niskaani ja hypätä paikallisbussiin? Jos huivi päässä en suuremmin välitä muiden katseista ja ajatuksista, miksi minun pitäisi ajatella niitä jellabaan pukeutuneena?

Olisipa minulla rohkeutta käyttää jellabaa useammin. Kaapissa lojuu käyttämättömänä viisi aivan ihanaa, peittävää ja käytännöllistä asua - turhaan, vain oman pelkuruuteni tähden. Mitä oikein pelkään? Pelkään, että annan itsestäni sen kuvan, että olen alistettu, tahdoton ja tyhmä. Pelkään sitä, että ihmiset eivät näe enää persoonaani, vaan pelkän kaapuun verhotun musliminaisen, haamun. Pelkään, että minua paheksutaan ja säälitään. Kaikkein eniten pelkään, ettei minua enää hyväksytä, ettei minusta pidetä, että jään ulkopuolelle. Todennäköisesti käyn lävitse niitä samoja tunteita, joita monet huivin käyttöä harkitsevat siskot kokevat.

On kivuliasta oivaltaa, kuinka paljon muiden mielipiteet merkitsevät. Minulla on suuri tarve tulla hyväksytyksi ja olla pidetty. Haen jatkuvasti hyväksyntää teoillani: yritän olla fiksu, ahkera, avulias, miellyttävä. Taidan kärsiä vanhimman lapsen syndroomasta: pikkusisarusten syrjäyttämänä yritän jatkuvasti ansaita takaisin sitä huomiota ja asemaa, joka minulla oli ennen sisarusten syntymää. Ehkäpä, jos olen oikein kiltti ja reipas, minutkin huomataan positiivisesti?

Muslimina minulle tärkeintä tulisi olla, että Jumala hyväksyy minut ja tekoni. Ihmisistä tärkeimmän hyväksyntä on se oma. Jos Jumala on minuun tyytyväinen ja tiedän itsekin tekeväni oikein, sen pitäisi riittää. Olen varma, ettei Allahilla olisi mitään sitä vastaan, jos hieman useammin laittaisin jellaban ylleni kotoa lähtiessä. Minustakin se tuntuu ihan järkevältä: tulisi käytettyä niitä kivoja, hyviä vaatteita vähän useammin. On sääli piilotella niitä, koska ventovieraat ihmiset saattaisivat ajatella minusta pahaa.

Olen päättänyt, että tästä lähtien uskaltaudun useammin ulos jellaban kanssa. Tuskin jellabasta tulee minulle sitä ainoaa ja oikeaa ulkovaatetta (talvisin se ei ole edes mahdollista, sillä en omista toppajellabaa ;) ). Olen täysin tyytyväinen, jos siitä tulee minulle yksi uusi toimiva, arkinen ulkovaate. Ettei tarvitsisi joka kerta jellaban pukiessaan psyykata itseään valmiiksi kohtaamaan muita ihmisiä, heidän katseistaan ja ajatuksiaan. Että jellabasta tulisi yhtä luonnollinen vaatekappale kuin huivistakin.

Tämä toive mielessäni rukoilen:"Oi Allah, anna minun aina etsiä Sinun rakkauttasi ja hyväksyntääsi. Auta minua muistamaan, että Sinun mielipiteesi on ihmisten mielipiteitä tärkeämpi. Vahvista minua ja anna minulle parempi itsetunto niin, että uskallan rohkeasti kulkea valitsemaani tietä, Sinun osoittamaasi tietä, pelkäämättä muiden ajatuksia."

(Kuva osoitteesta www.islampoetry.wordpress.com)

Maktub

2010-06-15T21:35:00.000+03:00

Sulje silmäsi. Ei, jotta voisit kuvitella paremmin, vaan jotta näkisit, kuvittelisit ja pelkäisit mahdollisimman vähän. Istut nimittäin tuttavasti kyydissä, kun hän kiihdyttelee pimeällä kadunpätkällä sydämensä kyllyydestä. Auton moottori huutaa, ylinopeus on huomattavaa. Anelet häntä hidastamaan. "Joku voi hypätä tielle, ehkä ajat jonkun ylitse. Et ehdi väistämään! Jos jarrutat, niskat menevät kyllä nurin. Entäpä jos tiessä on töyssy, johon törmäämme?" Tuttavasi virnistää huolettomana ja itsevarmana ja toteaa vain:"Ei mitään tapahdu. Ja jos tapahtuukin, niin se on kohtalo. Se on kirjoitettu, maktub."

Näin voi käydä Marokossa. (Näin on käynyt minulle.) Marokossa ihmisillä on vahva usko kohtaloon. Mikään ei tapahdu sattumalta tai tarkoituksetta, kaikki on jo etukäteen kirjoitettu kohtalon kirjaan. Siis maktub, kirjoitettu.

Kohtalo, al-qadr, on yksi islamin kuudesta uskonkappaleesta. Tämän opin mukaan ihminen ei määrää kohtaloaan, vaan Jumala määrää ihmisen elämästä ja kuolemasta ja siitä, mitä ihminen elämässään tekee. Koraanista löytyy useita kohtia, jotka tukevat tällaista ajattelua.

Kaikki, mitä he tekevät, on Jumalan kirjoissa. Kaikki, sekä suuri että pieni, on kirjoitettu muistiin." (54:52-53)

"Etkö tiedä, että Jumala tuntee kaiken, mikä on taivaassa ja maan päällä? Totisesti, tämä on Kirjassa. Totisesti, tämä on helppoa Jumalalle." (22:70)

Olen pitkään miettinyt, miten predestinaatio-oppi voidaan sovittaa ajatukseen ihmisen vapaasta tahdosta. Kysymys on suuri, sillä se sivuaa myös ajatusta Allahin oikeudenmukaisuudesta. Mitä, jos Jumala on määrännyt kaiken etukäteen? Eikö Hän silloin ole myös valinnut, ketkä uskovat Häneen ja pelastuvat, ja ketkä joutuvat Tuleen?

" Tämä ei ole muuta kuin varoitus maailman kansoille, jokaiselle teistä, joka tahtoo pysytellä oikealla tiellä. Mutta ette te itse tahdo, ellei Jumala, maailmojen Herra,sitä tahdo." (81:27-29.)"

Pienessä ihmismielessäni en voi nähdä mitään oikeudenmukaista siinä, että Jumala etukäteen valitsisi ihmisen kohtalon ja sitten palkitsisi tai rankaisisi ihmistä ratkaisuista, joita hän ei ole edes itse tehnyt. Ajatus sellaisesta tuntuisi suuremmalta epäoikeudenmukaisuudelta kuin mikään muu, sillä onhan ihmisen kohtalo kuoleman jälkeen ikuinen: sekä Paratiisi että Helvetti ovat ikuisia. Kuinka hyvä, armollinen ja oikeudenmukainen Jumala voisi heittää ihmisiä mielivaltaisesti Helvettiin, syyttäen heitä teoista, joista he ovat vain näennäisesti vastuussa?

Al-qadrin oppia on usein selitetty niin, ettei kyse ole ennaltamääräämisestä, vaan ennaltatietämisestä. Ihmisellä on todellakin vapaa tahto, mutta Kaikkivaltias, kaiken luonut ja Kaikkitietävä Jumala on jo etukäteen nähnyt, miten ihminen vapaata tahtoaan käyttää. Miksi Jumala muuten kehottaisi Koraanissa ihmisiä kuuntelemaan, pohtimaan ja kääntymään islamiin, jos ihmisillä ei olisi vapaata tahtoa?

Olen joskus pohtinut, että eikö ennaltanäkeminen ja -tietäminenkin jollain tapaa sulje pois ajatuksen ihmisen vapaasta tahdosta. Jos Jumala tietää, millaisia ratkaisuja teemme, ja valintamme on kirjoitettu jo etukäteen ylös, onko meillä silloin todellakin aitoja vaihtoehtoja, vai onko meidät sidottu tekemään tietyt ratkaisut? Ja jos Jumala tietää, että tulemme tekemään huonoja ratkaisuja ja tekoja, miksei Hän puutu asiaan, vaan sallii meidän tehdä kaikenlaista pahaa, joka saattaa johtaa jopa Helvettiin? Ei kai se ole kovinkaan armollista ja lempeää Jumalalta?

Oivalsin jotain kohtalosta ja vapaasta tahdosta, kun pohdimme Marokossa lapsellemme nimeä. Mieheni veli totesi:"Mitäs te sitä nimeä mietitte, johan se nimi on jo valittu ja kirjoitettu Kirjaan." Hetken olin ymmälläni, sitten koin pienen valaistumisen hetken. Todellakin, Jumala tietää jo, mikä lapsemme nimeksi tulee. Mutta mepä emme tiedä sitä, ennen kuin itse sen päätämme! Ei se nimi putoa taivaasta kultalevylle kaiverrettuna, vaan meidän on itse tehtävä valinta. Jumala toki tietää, mihin lopputulokseen päädymme, mutta valintaprosessi ja lopputulos ovat kuitenkin meidän tekemiämme, eivät Jumalan.

Emme voi elää ajatellen, että Jumala on määrännyt jo kaiken etukäteen eikä teoillamme tai pähkäilyillämme ole mitään merkitystä. Meillä todellakin on valinnanvapaus, ja sitä seuraa myös vastuu teoistamme. Toki, jos ajaa pimeällä kadulla ylinopeutta eikä onnettomuuksia tapahdu, kyseessä on tietyssä mielessä kohtalo. Jumala tietää, ettei tällä kertaa tapahtuisi mitään pahaa, ja lopputulos on jo kirjoitettu ylös. Mutta entäpä, jos jotain tapahtuukin? On lohdullista todeta, että maktub, näin oli kirjoitettu ja määrätty. Maktub, tien yli kävellyt ihminen kuoli ja pelkääjän paikalla istunut ihminen halvaantui. Kaikki tapahtui Allahin tahdosta, eikö niin?

Mutta kuka päätti painaa kaasua? Kuljettaja vai Jumala? Kaikkea ei pieni ihminen voi kontrolloida, esimerkiksi sitä onko joltain kadun pätkältä valot sammuneet, onko tiessä töyssy tai hyppääkö koira tai pieni lapsi tielle. Mutta koska kohtalo on eri tapahtumien ja valintojen summa, voi yksittäinenkin valinta muuttaa tulosta. Siinä mielessä Jumala toki tahtoo myös ikäviä asioita, että Hän on tahtonut ja antanut ihmiselle vapaan tahdon. Jumala antaa kuljettajalle vapaan oikeuden valita, miten autoaan kuljettaa, ja jos siitä seuraa jotain ikävää, niin olkoon. Sellaista se on, kun yhdistetään ihmisen "fiksuus" ja vapaa tahto. Joskus siitä voi seurata kuitenkin jotain hyvääkin.

En todellakaan ole uskonoppinut, eikä pieni pääni riitä käsittelemään kohtalon ja vapaan tahdon suhdetta kovinkaan syvällisesti. Voi olla, että oivallukseni ja käsitykseni asiasta ovat täysin väärässä. Voi myös olla, etteivät ne ole kovin omaperäisiä, vaan joku on oivaltanut asian paljon nopeammin kuin minä. Mutta juuri tällä hetkellä olen vakuuttunut siitä, että se, mitä kutsumme kohtaloksi ja Allahin tahdoksi, on enemmänkin sitä, että Hän tietää ennalta asioiden laidan ja sallii erilaisia tapahtumia - iloisia ja surullisia. Hän tahtoo meille vapaan tahdon ja on valmis hyväksymään sen, että siitä seuraa myös ikävyyksiä. Siinä mielessä Jumala todellakin tahtoo, että joku valitsee lapselleen nimeksi Urpo-Yrjö Einari, että joku sortuu pettämään puolisoaan, että joku päättää kävellä päiväkotiin ja puukottaa summan mutikassa pikkulapsia. Mutta ei, se ei ollut Jumala joka valitsi lapselle typerän nimen, petti puolisoa tai tappoi päiväkotilaisia. Jumala tahtoi ihmiselle vapaan tahdon, ja ihminen tahtoi käyttää sitä väärin. Myös vastuu teoista on ihmisellä.

Seuraavan kerran kun joku selittelee minulle huonoja ratkaisujaan ja pahoja tekojaan kohtalolla ja sanoo 'maktub', vastaan:"Maktub, on todellakin kirjoitettu että sinä olet typerä."

Kotiinpaluu

2010-06-14T00:10:00.000+03:00

Nyt on sitten reissut tehty. Matka meni hienosti muutamia pieniä epäkohtia lukuunottamatta, kiitos Jumalalle, mutta kyllä oli hieno tunne kun lentokone lensi vehreän Suomen yllä ja laskeuduttiin kotimaan tantereelle. Vielä ihanampaa oli toki kotiin saapuminen. Matkusteleminen avartaa, virkistää ja tuo vaihtelua, mutta kyllä koti on paras paikka ihmiselle!

Ensimmäinen viikko Marokossa kului perheeni kanssa. Heidän siivellään pääsin nauttimaan hieman enemmän turistin elämästä eli kiertelemään kaupunkia, katselemaan nähtävyyksiä ja muutenkin ihmettelemään marokkolaista elämää. Kahdessa vuodessa ehdin jo unohtaa, kuinka ihanan kamala tuo paikka onkaan: yhtä aikaa suomalaiselle kauhistuttavan sekava ja sotkuinen, mutta samalla - tai ehkäpä juuri siksi - niin värikäs, rikas ja elämänmakuinen.

Minulle perheeni vierailussa oli kaksi tärkeää tavoitetta: että he saisivat tutustua mieheni perheeseen ja saisivat hieman myönteisemmän kuvan Marokosta ja muslimeista. Luulen matkan onnistuneen siinä mielessä. Perheeni viihtyi hienosti mieheni perheen luona. Monta mukavaa iltaa istuttiin koko väen voimin takapihalla hämärtyvässä ja viilenevässä illassa, juteltiin, lyötiin leikkiä, jopa laulettiin. Äitini sanoi, että mieheni perheenjäsenet ovat uskomattomia persoonia, jokainen omalla tavallaan hienoja ihmisiä. Häntä kosketti etenkin heidän avoimuutensa, lämpimyytensä ja vieraanvaraisuutensa.

Ehkäpä perheeni sai myös hieman myönteisemmän kuvan maasta ja sen ihmisistä. Toki jotkut asiat ihmetyttivät, kuten täysin hunnutetut naiset, mutta matkan aikana he kuitenkin huomasivat, kuinka monella tapaa Marokossa voi elää, olla ja harjoittaa uskontoaan. Valtaosa naisista ei suinkaan kulje mustissa kaavuissa, vaan värikkäissä ja yksilöllisissä jellaboissa. Mukaan mahtuu myös monenlaista muuta tyyliä sekä niitä naisia, jotka eivät käytä hijabia lainkaan. Lisäksi marokkolaisnaiset panostavat ulkonäköönsä huomattavasti enemmän kuin suomalaiset naiset. Tämän äitini ja sisareni saivat huomata muun muassa silloin, kun kävimme kosmetologilla hemmottelemassa itseämme. Muutenkin marokkolaisnaisille tuntuu olevan sallitumpaa olla jollain tapaa enemmän naisia: panostaa itseensä, olla joskus hieman pinnallisia ja silloin tällöin jopa kanamaisia. Se ei tee heistä kuitenkaan yhtään tyhmempiä kuin suomalaisnaisista, vaan heilläkin on vahvoja mielipiteitä ja heistäkin löytyy tarpeen tullen vahtuutta ja rohkeutta.

Aiemmin kerroin, kuinka perheelläni - tai äidilläni - oli ennen matkaa monenlaisia kummallisia käsityksiä siitä, millaista elämä muslimimaassa voi olla. Matkan aikana hän tunnusti, että aiemmin Marokko oli hänelle kartoittamatonta maata, mustaa Afrikkaa, johon liittyi paljon ennakkoluuloja ja jopa pelkoja. Eipä ihme, että aiemmin hänen suustaan saattoi kuulla mitä kummallisimpia kommentteja Marokosta ja sen asukkaista. Hän pohtikin, että ehkäpä sitä on tullut liikaa peilattua Marokkoa siihen, mitä mediassa kuulee Saudi-Arabiasta tai Iranista.

Luulen, että moni muukin suomalainen perustaa käsityksensä islamista ja muslimeista niihin ikäviin uutisiin, joita tietyistä maista liian usein kantautuu. Ikävää on, että usein korviimme kantautuvat tarinat ovat oikeasti islamin hengen vastaisia, mutta koska tapahtumat sijoittuvat muslimimaihin tai niiden tekijöitä ovat muslimit, niihin liitetään väistämättä islam. Ymmärrän kyllä, että kun ei tunne islamia, on vaikea erottaa kulttuuria ja uskonnon nimissä tehtäviä vääryyksiä siitä, mitä uskontoni oikeasti opettaa. Siksipä en osaa suuttua siitä, kun ihmisillä on mitä kummallisimpia ennakkoluuloja muslimeista ja islamista. Ne tekevät minut vain surulliseksi ja saavat toivomaan, että jossain vaiheessa ihmiset oppisivat tuntemaan islamia ja sen monimuotoisuutta paremmin. Vain silloin suutun, kun huomaan, ettei ihmisellä ole oikeasti halua oppia ymmärtämään ympäröivää maailmaa paremmin, vaan he oikein innolla takertuvat ennakkoluuloihinsa ja kätkeytyvät niiden taakse suojaan.

Perheelleni matka oli siis hieno ja avartava kokemus. Etenkin äidilleni paikallinen liikennekulttuuri ja väenpaljous oli aluksi ahdistavaa ja sisareni olivat hieman pettyneitä, että pääsivät uimaan vain kahdesti, mutta kukaan ei ainakaan suoraan myöntänyt, että reissu olisi ollut epäonnistunut. Päinvastoin, kun lähdimme viikon kuluttua saattamaan perhettäni lentokentälle, he kyynelet silmissä hyvästelivät mieheni perheen ja kiittivät siitä, että olivat saaneet tutustua heihin ja kokea näiden vieraanvaraisuuden. Kaikki vannoivat, että matka oli ikimuistoinen ja uutta matkaa alettaisiin suunnitella heti, kun se vain olisi mahdollista.

Perheeni lähdön jälkeen palasimme Marokon arkeen. Minun kohdallani se tarkoitti sitä, että vietin aikaa pääasiassa kotosalla ja yritin vointini mukaan auttaa anoppia ja lankoni vaimoa kotitöissä. Mitään minulta ei tietenkään odotettu, olenhan raskaana (marokkolaisnaiset kuulemma heittäytyvät sohvalle makaamaan muiden palveltavaksi viimeistään seitsemännellä raskauskuulla). Ja täytyy myöntää, etten ihan samalla tavalla jaksanutkaan ahertaa kuin aiemmilla reissuilla. Yritystä kuitenkin oli. Mielestäni olisi ollut epäkohteliasta olla vain ja maata kuin lahna, eikä se olisi taatusti tehnyt hyvää omalle kunnollekaan. Sitä paitsi suomalainen nainen lypsää aamulla lehmät, käy lykkäämässä välissä lapsen maailmaan ja lähtee sitten heinätöihin, prkl vaikka hammasta purren ja sitä rataa.

Yksi reissun pettymyksistä oli se, ettemme saaneet virallistettua avioliittoamme Marokossa. Asian piti olla simppeli ja nopea homma, mutta jostain syystä asiaa käsitellyt virkailija ei toiminut uuden lain mukaisesti vaan hylkäsi hakemuksemme. Tämä johti siihen, että mieheni juoksi koko reissun ajan viranomaisen luota toiselle pyytämässä neuvoa, apua, yhtä sun toista todistusta tai lausuntoa. Marokossa asiat eivät koskaan suju nopeasti, vaan yhtä ihmistä saattaa joutua metsästämään koko päivän ajan, ja yksi paperi saattaa vaatia neljän eri ihmisen leiman ollakseen pätevä. Ei puhettakaan mistään selvistä yhteystiedoista, vastaanottoajoista tai keskitetystä tiedottamisesta. Meidän kohdallamme kävi niin, että lopulta meitä kehotettiin hoitamaan asia Suomessa Marokon konsulaatissa. Kun sitten Suomeen palattuamme kävimme konsulaatin luona, hän nauraen totesi, että meitä on juoksutettu aivan turhaan ja asian olisi pitänyt olla nopea ja helppo. Mutta he eivät voisi auttaa meitä, vaan vihkiasia tulisi hoitaa loppuun seuraavalla kerralla, kun matkustaisimme Marokkoon.

Oli kurja nähdä, kuinka mieheni hartiat lysähtivät ja ilme muuttui selvästi pettyneeksi. Kaikki työ ja vaivannäkö aivan turhaan! Hän oli toivonut, että Suomessa asia sujuisi kivuttomammin. Jo Marokossa jotkut perheenjäsenet alkoivat puhua, että pienellä viranomaisten voitelulla asia hoituisi nopeasti, ja kieltämättä menettelytapa kävi minunkin mielessäni niinä hetkinä, kun mies oli koko päivän istunut odottamassa jotain virkailijaa tai lakimiestä vain todetakseen, ettei kyseinen ihminen voisi tai haluaisi auttaa. Olen kuitenkin ylpeä siitä, ettei mieheni sortunut lahjontaan. Vaikka korruptio onkin syvällä marokkolaisessa systeemissä ja maan tapa, ei se ole uskonnon mukaista eikä muslimin pidä osallistua sellaiseen järjestelmään. Jumala palkitkoon mieheni rehellisyydestä ja suoraselkäysyydestä. Insha Allah saamme asian hoidettua helpommin sitten seuravalla matkalla.

Toinen pettymys, joskin lievempi, oli etten ehtinyt hankkia Marokosta uusia, suurempia huiveja. Huiveja on kyllä joka kadun kulmalla myynnissä, mutta jostain syystä marokkolaiset huivit ovat useimmiten liian kapeita ja monesti myös jopa läpinäkyviä. Niillä ei saa peitettyä rinnan aluetta eikä aina edes hiuksia kuten toivoisin. Kun kysyin, mistä saisin kookkaampia huiveja, kukaan ei osannut auttaa. Täytynee siis tilata niitä netistä tai ostaa muilta siskoilta.

Huivien sijaan sain ostettua itselleni kiinnostavan, englannin kielisen kirjan profeettojen elämästä. Kirjassa riittää lukemista eikä se maksanut kuin kymmenisen euroa. Toivoin löytäväni Marokosta sellaisia kirjoja, jotka opettaisivat minulle lisää islamista, sekä sellaisia, jotka voisivat vahvistaa uskoani ja inspiroida minua. Luulen, että tästä kirjasta löytyvät molemmat. Loistavaa lukemista esimerkiksi Ramadanin ajaksi!

Marokossa opin taas monenlaista itsestäni ja muista ihmisistä. Koin myös mielenkiintoisia oivalluksia elämästä ja uskonnosta. Kolmessa viikossa minulle valkeni jotain kohtalon (al-qadr) ja vapaan tahdon suhteesta, avioliitoista, lasten kasvatuksesta ja monesta muusta asiasta. Jokainen näistä oivalluksista olisi oman postauksensa arvoinen. Juuri nyt tuntuu, etten ole aivan valmis purkamaan ajatuksiani. Sitä paitsi kello on jo paljon, liian paljon ottaen huomioon sen, että ajattelin huomenna pitää normaalin opiskelupäivän yliopistolla.

Nyt olemme siis kotona. Se tuntuu hyvältä. Oli hienoa nähdä muita muslimeja, käydä perjantairukouksessa, elää hetki hieman halalimmassa ympäristössä. Kovin montaa kertaa ei vastaan tullut päihtynyttä tai puolialastonta ihmistä, joita Suomessa näkee etenkin kesäisin monta päivässä. Kaupassa tai ruokapöydässä ei tarvinut miettiä, mitä pistää suuhunsa. Ymmärrän kyllä, että etenkin ne muslimit, joilla on lapsia, saattavat kokea Suomen vaikeana ympäristönä kasvattaa lapsia vakaumuksensa mukaisesti ja haaveilevat muutosta muslimimaahan. Siitä huolimatta koen, että Suomi on minulle ainakin juuri nyt paras paikka, enkä tahtoisi muuttaa täältä mihinkään. Rakastan toki Marokkoa, mutta juureni ja sydämeni ovat vahvasti Suomessa. Tällaisena valoisana kesäyönä, iltasaunan, vastaleivotun pullan ja maitolasin jälkeen tunnen, että kaikki on kohdallaan. Olen muslimi, olen suomalainen, olen suomalainen muslimi. Kiitos siitä Jumalalle!

Jännitystä ja tuhkaa ilmassa

2010-05-12T12:30:00.003+03:00

Reissu Marokkoon sen kuin lähestyy. Olen ollut kovin kovin innoissani tulevasta matkasta, samoin perheeni. Kuulemma myös mieheni kotona meitä odotetaan innolla.

Aiemmin huolenani oli, saanko lääkäriltä vielä lentoluvan. Mutta koska vointini on ollut erittäin hyvä, kiitos Jumalalle, en usko, että ongelmia lentämisen kanssa tulisi. Vanhojen huolien tilalle pitää tietenkin tulla uusia huolia. Nyt nuo inhat tuhkapilvet ovat taas ilmestyneet taivaalle lentoliikennettä estämään ja meidän mieliämme synkentämään. Marokossa lentokentät olivat ainakin vielä eilen suljettuina. Facebookin yhden ryhmän nimeä lainaten:

"Ulko maalaisten tuli vuorten pöly pilvet takaisin ulko maille!"

Minulla on ollut suuria odotuksia matkan suhteen. Pitäisi hoitaa tärkeitä paperiasioita Marokon viranomaisten kanssa, ja sitä varten on tehty valmisteluja jo useamman kuukauden ajan. Vähän oli puhetta siitäkin, että voisimme järjestää minulle ja miehelleni pienimuotoiset hääjuhlat näin jälkikäteen Marokossa, nyt kun perheenikin on sinne tulossa. Ja olisihan se nyt kertakaikkisen ihanaa päästä tutustuttamaan oma perhe maahan ja kaikkiin niihin ihmisiin, joista on minulle tullut rakkaita! Uskon, että perheelleni voisi olla upea kokemus päästä tutustumaan mieheni perheeseen ja nähdä, millaista elämä voi olla muslimimaassa. Matka on harvinainen mahdollisuus siinäkin mielessä, että kyse ei ole mistään pakettimatkasta kiiltokuvien aurinkokohteeseen, jossa käristytään päivät rannalla ja syödään iltaisin paikallisessa hampurilaispaikassa. Sen sijaan perheelleni avautuu ainutlaatuinen mahdollisuus majoittautua tavallisten paikallisten luokse, nähdä sitä tavallista paikallisten elämää ja kurkistaa aitoon marokkolaiseen elämään. Jos Luoja suo, se voisi avartaa myös käsityksiä islamista ja muslimeista

Minullekin matka olisi todella tärkeä. En olen nähnyt mieheni sukua pian kahteen vuoteen, ja ikävä on ehtinyt jo tulla. Seuraavaa mahdollista matkan ajankohtaa ei ihan pian ole näkyvissä, kun pian en saa enää lentää ja laskettu aika lähestyy. Eikä matkustaminen pienen lapsen kanssa kamalasti innosta. Kaipaan myös kovasti muita muslimeita ympärilleni. Kaipaan sitä, ettei tarvitse seurata rukousaikatauluja vaan voi mennä rukoilemaan, kun kaupungin lukuisista moskeijoista kutsu kuuluu. Kaipaan muita muslimeja ympärilleni, perjantairukouksia, moskeijavierailuja, Koraanin resitointia, joka kuuluu kaduilla. Sekä halal-nallekarkkeja.

Kylmä hiki nousee otsalle, kun ajattelee, mitä menetämme, jos emme pääse matkalle. Ei vain se rahallinen menetys - lentoyhtiö kyllä korvaa peruuntuneista lennoista ainakin osan. Mutta sen menettäminen, mikä Marokossa meitä odottaa, kyllä kirpaisisi ja kovasti. Siis apua, mitä jos en saa niitä halal-nallekarkkeja, joita olen odottanut puolitoista vuotta?!? Ei kun siis... Ja jos jäämme rannalle ruikuttamaan, joudun olla miehestäni erossa kolme viikkoa pidempään mitä on suunniteltu. Ihan kuin se 2,5 viikkoa ei olisi riittävä aika tuulettaa parisuhdetta, nauttia omasta rauhasta ja keskittyä opiskeluun. Miesraukka kun tulisi reissusta, hän ei enää tapaisi omaa rakasta vaimoaan vaan jonkun mökkihöperön eukon, joka kenties näyttäisi etäisesti tutulta mutta käyttäytyisi aivan kummallisesti. No, insha Allah ei sentään!

Onneksi tilanteet muuttuvat nopeasti. Tänään tuhkapilviä, huomenna ehkä ei. Täytyy vain rukoilla ja toivoa, ettei niitä olisi ensi viikollakaan - eikä silloinkaan, kun perheeni pitäisi palata kotiin. Olisi kurja jäädä mottiin vieraaseen maahan yli 5000 kilometrin päähän, kun aikuisilla työt ja lapsilla koulut dottavat. Marokosta ei ihan hetkessä tullakaan Suomeen maa- ja merireittejä pitkin. Eikä halvalla. Kovasti olen rukoillut asian puolesta ja pyytänyt rukousta muiltakin.

Ihan realistisia jos ollaan, niin Jumalaa tuskin kiinnostaa yhden perheen reissu niin paljon, että Hän sen takia pilviä kääntelisi. On tästä tulivuoren purkauksesta kärsinyt muutama muukin ihminen viime aikoina, ja monesta on varmasti tuntunut, että rukoukset ovat kaikuneet kuin kuuroille korville. Mutta silti ajatus rukouksen voimasta lohduttaa. On myös mukava ajatella, että ympärilläni on ihania ihmisiä, jotka kokevat asian sen verran tärkeäksi, että jaksavat lähettää oman pienen pyyntönsä asiasta ylöspäin.

Aina kannattaa ajatella positiivisesti, esimerkiksi näin:

Jos käy niin, että pilvet väistyvät ja matka onnistuu, niin saan hyvän syyn kiittää Jumalaa mieluisestani rukousvastauksesta ja todistella muille, kuinka Jumala vastasi pyyntöihini. (Vaikkei siitä oikeasti kyse olisikaan, on mukava ajatella niin). Jos taas matkaa ei voida toteuttaa, saan mahdollisuuden harjoitella kärsivällisyyttä ja ikävän tilanteen hyväksymistä. Joskus on vain pakko alistua sille, ettemme me pienet ihmiset voi kaikkea hallita. Sitähän se muslimin elämä on: alistumista ja sen hyväksymistä, että olemme Jumalan rinnalla kuin kärpäsen kakka, jos sitäkään. Meidän ei tule kuvitella itsestämme ja kyvyistämme liikoja: ei näillä aivoilla ja lihaksilla käynnistetä tai sammuteta tulivuoria tai käännetä tuulien suuntia. Siinä mielessä tuhkapilvi on ollut oikein hyväksi meille kaikille, joita asia on jollain tapaa koskettanut. On ollut pakko hyväksyä, että that's life ja shit happens, joskus se täytyy vain niellä. Hienoa, eikö totta?

Äitien päivä. Joka päivä.

2010-05-08T00:21:00.000+03:00

Tuttu kysyi, menenkö äitienpäiväksi kotiin. Ei, en mene. En ole mennyt vuosiin. Tekeekö se minusta huonon tyttären? Toivottavasti ei.

Monien muslimien mielestä äitienpäivää ei tulisi juhlia, koska se ei ole islamilainen juhla. Sille ei ole mitään perusteita uskonnossa. Juhliminen sinänsä ei ole kiellettyä, mutta monien oppineiden mukaan muslimeilla on vain kaksi säännöllistä, joka vuosi samaan aikaan - siis islamilaisen kalenterin mukaan samaan aikaan - vietettävää juhlaa: eid-al-fitr (Ramadanin jälkeen) ja eid-al-adha (uhrijuhla). Vain ne ovat vakituiset juhlat. Siispä ei-uskonnollisia, vuosittain toistuvia juhlia kuten syntymäpäiviä, vappua, äitienpäivää tai itsenäisyyspäivää ei tulisi juhlia. Erikseen ovat tietenkin muiden uskontojen juhlat, kuten joulu tai pääsiäinen, jotka ovat jo sisältönsä ja merkityksensä takia kiellettyjä.

Minun syyni olla viettämättä äitienpäivää on kuitenkin monimutkaisempi. Tai oikeastaan se on yksinkertaisempi: minusta koko juhla on teennäinen ja turha. Kerran vuodessa kamalimmatkin kakarat kampaavat naamansa, keittävät "nukkuvalle" äidille kahvit ja kantavat aamupalan ja kukkapuskan äidille sänkyyn. Kerran vuodessa äiti on ah niin rakastettu ja huomion keskipiste. Miksi? Koska kaikki muutkin tekevät niin. Ja hyvähän se on, kun rakkautta voi osoittaa kerran vuodessa kaupallisen juhlan merkeissä, niin loppuvuoden saa taas elää ihan pellossa ja kohdella äitiä epäkunnioittavasti tai välinpitämättömästi.

Muistan joskus äitienpäivänä, kun äiti sanoi, ettei hän kaipaa hienoja lahjoja. Hän toivoi vain, että olisimme edes yhden päivän tappelematta. Onnistuihan se melkein, iltaan saakka. Äidin ilmeestä näki, että taas kerran hän sai pettyä meihin. Ei edes äitienpäivänä osattu olla ihmisiksi. Sitä asiaa tuskin hyvitti äitienpäiväruusu, itse väsätty kortti tai suklaarasia.

Se, ettei islamiin kuulu äitien- tai isänpäivät, ei todellakaan tarkoita, ettei vanhempia täytyisi kunnioittaa ja rakastaa parhaansa mukaan. Päinvastoin! Paratiisi on äidin jalkojen juuressa, sanoi Profeetta Muhammad, rauha ja siunaukset hänelle. Hän ei tarkoittanut, että Paratiisi on siellä kerran vuodessa, vaan joka ainoa päivä. Äidit ovat meitä kantaneet, synnyttäneet, ruokkineet ja hoivanneet. Kuinkahan monta kyyneltä he ovat meidän takiamme vuodattaneet? Äidin kunnioittamisessa piilee suuri siunaus ja palkkio. Sitä tulee osoittaa jatkuvasti monin tavoin. Sanoi Profeetta niinkin, että kaikista ihmisistä juuri äideillä on suurin oikeus meihin.

Itse yritän osoittaa kunnioitusta ja rakkautta monin tavoin. Tekojen tasolla se ei onnistu joka päivä, koska asumme eri kaupungeissa. Mutta ajatuksissani äiti on aina. Soittelemme toisillemme usein, vähintään kerran viikossa. No, myönnettäköön, yleensä se on äiti, joka soittaa. Mutta ainakin kuuntelen, mitä asiaa hänellä on, vaikkei aina ehkä kiinnostaisikaan. Eipä ole montaa kertaa tullut sanottua, että nyt en voi tai jaksa puhua. Äidillä on oikeus huomiooni ja aikaani, ja minulla on velvollisuus ja täysi syy antaa niitä hänelle.

Kun olen käymässä äitini luona, yritän osoittaa välittämistäni auttamalla häntä. Joskus voi tietenkin ostaa äidille suklaalevyn tai kukkia vain häntä ilahduttaakseen. (Ja usein ne ilahduttavat enemmän silloin, kun ne tulevat vilpittömänä yllätyslahjana, eivät äitienpäivänä velvollisuudentunnosta ja vanhasta tottumuksesta). Luulenpa, että monen äidin mieltä lämmittää kuitenkin enemmän se, että laittaa hänen puolestaan ruoan, imuroi tai pistää pyykit koneeseen. Joskus parasta on vain yhdessä istuskelu, vaikkapa kahvipöydässä tai television äärellä. Ajan antaminen. Toivon, että äiti voisi joskus iltarukouksessaan kiittää Jumalaa siitä, että hänellä on hyvä tytär.

Tietenkään ei ole aina helppoa kunnioittaa äitiään ja osoittaa rakkautta. Ei aina ole helppoa olla hyvä tytär. Joskus tuntuu, että äidit puuttuvat liikaa aikuistenkin lastensa elämään. Ja ymmärtäähän sen. Muttei äitiä miellyttääkseen tarvitse aina tehdä kuten hän tahtoo. Olen aikuinen ihminen, minulla on oma elämäni ja teen omat valintani. Äidin tehtävä oli kasvattaa minut niin, etten tekisi huonoja ratkaisuja, ei se, etten tekisi ratkaisuja, jotka eivät häntä miellytä. Olen tehnyt montakin sellaista valintaa, joista äitini ei ainakaan aluksi ole ilahtunut. Puolison valinta ja uskontoni käyvät varmasti hyvin esimerkistä. Nämä asiat eivät kuitenkaan tarkoita, etten olisi kunnioittanut häntä. Kunnioitusta on ollut se, että olen kuunnellut hänen mielipiteensä, ymmärtänyt hänen huolensa ja kestänyt ankarankin kritiikin paiskaamatta ovea tai puhelinta kiinni.

Minä ja äitini olemme ihmisinä hyvin erilaisia. Luonteemme, elämänkatsomuksemme, arvomme, niin monet asiat eroavat. Meillä ei taida olla paljoa yhteistä, paitsi osa geeneistä. Jos hän ei olisi äitini, tulisimme tuskin toimeen. Ainakaan emme olisi ylimpiä ystävyksiä. Välillä puistelen päätäni enkä voi ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan lainkaan. Mutta hän on silti äitini, ja rakastan häntä.

Minustakin on tulossa äiti. Jos Jumala suo, heinä-elokuussa alkaa minun epäkiitollinen urani ihmisenä, jonka jalkojen juuressa on kuitenkin Paratiisi. Odotusaika on auttanut vähitellen sen ymmärtämisessä, miten paljon äidit todellakin tekevät lastensa puolesta. Sitä ovat opettaneet vessanpöntön kaulailu, juimiva selkä, yölliset vessassa juoksemiset, sisäiset mustelmat ja välillä mieleen nouseva huoli; mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa? Tiedän, että tästä se vasta alkaa. En edes halua tietää etukäteen, kuinka paljon arvostan äitiäni synnytyksen jälkeen. Tai niinä öinä, joina lapsi mahdollisesti huutaa vatsakipujaan. Tai kun rinnat ovat kipeänä imetyksestä. Tai kun, tai kun, tai kun. Äitien huolet eivät tuosta vain lopu. Luulenpa, että mitä isommiksi lapset kasvavat, sen suurempi huoli heistä tulee. Pienen lapsen perään voi sentään katsoa, teini-ikäisen kanssa ei auta kuin ristiä kädet ja lähettää rukous yläkertaan.

Olen miettinyt, millainen äiti haluaisin olla. En oikeastaan tiedä. Ehkäpä haluaisin olla sellainen äiti, että isompana lapseni osaisi arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa minua vuoden jokaisena päivänä. Haluaisin olla äiti, jota halataan ja jolle tuodaan kukkia muulloinkin kuin vain äitienpäivänä. Olisi hienoa, jos oma lapseni voisi joskus rukoillessaan kiittää Allahia minusta, pyytää minulle siunausta ja paikkaa Paratiisissa. Mutta ei silläkään niin väliä, kun tuosta lapsesta vain tulisi kelpo ihminen, hyvä muslimi ja yksi paratiisin asukkaista. Ei sen enempää eikä vähempää.

Ps: Kyllä minä äidille sentään soitan äitienpäivänä häntä onnitellakseni, ettei hänelle tule sellainen tunne, että olen hänet unohtanut. Kuinka voisinkaan unohtaa?

Yle Teema: Koraani

2010-05-04T22:01:00.000+03:00

Yle Teeman Historiadokumentti: Koraani.

Koraani on yksi maailman ideologisesti merkittävimmistä teksteistä. Yli miljardi muslimia uskoo, että Koraani on suoraa Jumalan puhetta, joka on tullut Muhammedille ilmestyksinä.

Voiko rauhaa ja suvaitsevuutta henkivä teksti oikeuttaa myös väkivallantekoihin? Kaksiosaisessa dokumentissa tarkastellaan, mitä Koraani sanoo mm. tasa-arvosta, rangaistuksista, rauhasta, suhtautumisesta muihin uskontoihin sekä itsemurhapommituksista.

Nykyään Islam on maailmanuskonto, jota tunnustaa yli miljardi ihmistä Amerikasta Kiinaan ja Intiasta Afrikan eteläkärkeen asti. Vaikka usko on sama, islamia tulkitaan eri tavoin: joissain muslimimaissa tyttöjä ei kouluteta eikä heillä ole äänioikeutta, kun taas toisissa naiset työskentelevät valtion johdossa. Toisissa maissa rikollisia saatetaan edelleen kivittää kuoliaaksi tai hirttää julkisesti, mutta toisissa maissa tällaisia rangaistuksia ei ole toteutettu vuosisatoihin.

Muslimikulttuuri on myös jatkuvassa muutoksessa: 1970-luvun Kairo muistutti mitä tahansa Välimeren kaupunkia, jossa naiset kulkivat samoilla kaduilla miesten kanssa ilman huntua. Nykyään vain harva musliminainen uskaltautuu Kairon kaduille hunnutta.

Koska Koraani on muuttumaton viesti suoraan Jumalalta, miten on mahdollista, että eroja on niin paljon? Onko mahdollista löytää yksiselitteisiä vastauksia Koraanista, miten pitäisi toimia?

Dokumentin ohjaaja, palkittu Antony Thomas haastattelee ihmisiä, jotka elävät Koraanin oppien mukaan: uskonnollisia johtajia mutta myös tavallisia maanviljelijöitä, uranaisia sekä eristyksissä eläviä naisia; niitä, joiden mielestä Koraani on ehdoton rauhan viesti ja niitä, joiden mielestä se oikeuttaa mm. itsemurhaiskuihin. Dokumentissa tutkitaan myös Islamin historiaa Islamin kulta-ajoilta saakka, kun se johti kehitystä mm. arkkitehtuurin, filosofian ja tieteen saroilla samalla, kun Euroopassa vallitsi vielä vanha feodaalijärjestelmä.

http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/koraani-1-2

Katselin juuri kyseisen dokumentin ensimmäisen osan. Täytyy lämpimästi suositella dokumenttia aivan kaikille, joita islam kiinnostaa! Monimutkaista aihetta on tässä dokumentissa käsitelty neutraalisti: puheenvuoro annetaan eri näkemyksiä edustaville muslimeille, eikä dokumentin tekijä ota kantaa siihen, mikä näkemys on oikea ja mikä väärä.

Minulle valtaosa asiasta oli aivan tuttua, mutta silti puhuttelevaa: miten monipuolinen Koraani onkaan, kuinka monenlaisia näkemyksiä ja tulkintoja siitä voidaankaan johtaa! Se on toisaalta osa Koraanin kauneutta, toisaalta tavallista ihmistä hämmentävää. Muslimit eivät voi aina ymmärtää toistensa näkemyksiä, joten miten ei-muslimit voisivat ymmärtää muslimeja, islamia ja Koraania, kun tulkintoja on laidasta laitaan? Onko edes olemassa yhtä oikeaa tapaa tulkita Koraania ja elää sen mukaan?

Dokumentin ensimmäinen uusitaan ensi sunnuntaina, siis 9.5, klo 17. Laittakaapa muistutus kännykkään tai punainen lanka sormeen, ja olkaa tuolloin television äärellä! Seuraava osa esitetään viikon päästä tiistaina 11.5 klo 21.

Islam ja ego

2010-05-03T18:30:00.003+03:00

Katsoin juuri puhuttelevan videon (löytyy jutun lopusta) siitä, miten helposti uskova muslimi saattaa alkaa korostaa omaa egoaan. Hyvät teot eivät enää ole vilpittömiä, vaan niiden tarkoitus on osoittaa omaa hyvyyttä muille ja itselle. Ihminen saattaa olla ulkoisesti erittäin uskonnollisen ja hurskaan oloinen, mutta sisältä aivan mätä: ylpeä, ylimielinen ja itsekäs. Tällaisesta ihmisestä tulee helposti turmeltunut. Koraanissa sanotaan, että Jumala kovettaa tällaisten ihmisten sydämet. On myös hadith, jonka mukaan ihminen, jonka sydämessä on sinapinsiemen verran ylpeyttä, ei pääse paratiisiin. Aika kovaa puhetta. Kenessä meistä ei olisi ylpeyttä?

Itse olen paininut kauan sen kanssa, että tunnen olevani niin huono muslimi. Tiedän niin vähän, olen huolimaton rukouksissani, pukeutumisessani olisi parantamisen varaa ja ennen kaikkea luonteeni kaipaisi kohennusta ja kehittämistä. Mutta kiitos Jumalalle, omasta "huonoudesta" on hyötyäkin: eipä pääse ylpeys kasvamaan liiaksi. En voi ylpeillä muille tietoni tasolla, en voi korostaa hyvyyttäni teoillani tai pukeutumisellani, enkä ainakaan voi sanoa olevani hyvä muslimi, kun mietin luonnettani ja käyttäytymistäni.

Toki minustakin löytyy ylpeyttä. Se ei ehkä ole uskonnollista ylpeyttä, mutta ylpeyttä kumminkin. Sen kanssa täytyy kehittyä. Se onkin yksi niistä asioista, joita haluaisin luonteessani kehittää. Terveestä itsetunnosta ei mielestäni ole mitään haittaa, päinvastoin, mutta terveellä itsetunnolla varustetun ihmisen ei tarvitse olla mielestäni ylpeä. Ihminen voi tuntea vahvuutensa ilman, että hän alkaisi olla ylimielinen muita kohtaan. Hyvä, vahvalla itsetunnolla varustettu muslimi on mielessäni sellainen, joka kyllä tietää taitojensa, tietojensa ja hyvien ominaisuuksiensa määrän, mutta ei ota niistä itselleen ansiota, vaan muistaa aina kiittää niistä Jumalaa.

Jumalan muistamisessa on avain vääränlaisen itsetunnon, ylpeyden ja ylimielisyyden kitkemiseen. On jollain tavalla jopa huojentavaa ajatella, etten ole mitään ilman Jumalaa. Kaikki, mitä minulla on, mukaan lukien hyvät piirteeni, maallinen menestys tai hankitun tiedon määrä, on loppujen lopuksi Häneltä. Mikä minä olen väheksymään ja arvostelemaan muita, kun itse en olisi mitään ilman Allahia?

Isäni antoi aikanaan hyvän ohjeen koulutielle: älä katso niitä, jotka saavat huonompia arvosanoja kuin sinä. Katso niitä, jotka menestyvät paremmin. Silloin sinusta ei tule laiska ja välinpitämätön koulun suhteen, vaan muistat, että tekemistä on vielä paljon. Ala-asteella ja ylä-asteella olin luokkani parhaita oppilaita.Se teki minusta kamalan ylpeän. Lukio olikin minulle iso oppitunti elämänkoulussa: luokassani oli poika, joka oli aina parempi kuin minä. Ei ollut väliä, kuinka paljon yritin, hän veteli kymppejä lähes kaikista aineista. Aluksi olin kateellinen ja katkera, mutta loppujen lopuksi hyväksyin sen, ettei aina voi olla paras kaikista. Aina on ihmisiä, jotka ovat minua älykkäämpiä, viisaampia, menestyneempiä. Ei ole mitään syytä ylpeillä arvosanoilla, tutkinnolla tai muullakaan.

Tämä pätee mielestäni uskontoonkin. Ei kannata verrata itseään niihin, jotka ovat uskonnossa ja uskossaan heikommalla tasolla. Se johtaa laiskuuteen ja ylpeyteen. Oma asema ja arvo pysyvät mielessä, kun katsoo edistyneempiä. Aina on joku, joka on sinua parempi. Ja kaikista paras ihminen ja muslimi oli Profeetta Muhammad. Jos joku voisi sanoa olevansa hänen tasollaan, ehkä hän silloin saisi syystäkin olla ylpeä. Mutta sellainen ihminen tietäisi jo varmasti, että oman egon korostaminen ja ylpeily johtavat harhaan. Sitä paitsi Profeettakin teki virheitä ja syntiäkin. Hänkään ei ollut täydellinen, ja hän tiesi sen hyvin itsekin. Jos kenelle, varmasti juuri hänelle oli selvää, mitä hän on verrattuna Luojaansa, Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, jossa ei ole virheitä. Ei yhtään mitään. Tällaiseen ajatteluun meidänkin pitäisi pyrkiä.

Kuinkahan paljon vähemmän pahaa tekisimme itsellemme ja ynpäristöllemme - muille muslimeille ja ei-muslimeille, eläimille ja luonnolle - jos muistaisimme paikkamme ja arvomme, emmekä ylpeydessämme korottaisi itseämme toisten yläpuolelle?

Yksi juttu Junttimuslimilta

2010-04-03T09:40:00.003+03:00

Junttimuslimi kirjoittaa bloginsa uusimmassa jutussa jihadismin harhapoluista ja islamin demonisoinnista. Historiallisia faktoja en ala tarkistaa enkä ota kantaa niiden oikeellisuuteen (jokainen vastatkoon itse tuotoksistaan), mutta tekstissä on mielestäni paljon hyvää asiaa, ja se puhutteli minua.

Lyhyitä poimintoja:

Al-Qaidan riveihin on kulkeutunut ihmisiä, joilla on hämäriä asioita jäänyt taakse – rahasotkuja ja jopa pedofilia epäilyjä. Jihadiin otetaan vastaan kaikenlaisia ihmisiä.

Islamilainen jihad oli siis hyvä asia, kun se suuntautui kommunismia vastaan, mutta sen jälkeen jihadiin kouluttautuneista muslimeista tuli ongelmajätettä.

Samalla tavalla nuo jihadistit ovat otollinen kohde osoittaa nyt jo maailmankatsomulliseksi viholliseksi noussut islam huonossa valossa. Koska peliä taustalla käydään ja arabimaat antavat ihmisten radikalisoitua mielummin länttä vastaan kuin omia hallintojaan vastaan tulee sellainen kuva, että islamin uskonto koostuu juuri fanaatikoista.

Tällaista länsimaiden henkisen eliitin kääntymistä islamiin ei varmaankaan voi selittää islamin tulolla jonkinlaiseksi muoti-ilmiöksi. Islam on demonisoitu ja siitä huolimatta monet valitsevat islamin tai sanotaan paremmin, että Jumala valitsee heidät näissäkin olosuhteissa. Islam on uskonto, joka tulee ihmisten elämään erikoisilla tavoilla.

Kannattaa lukea teksti kokonaisuudessaan!

Muutamia pohdintoja

2010-04-02T09:30:00.000+03:00

Viime aikoina olen saanut monenlaisia kommentteja blogiini. Kiitos niistä kaikista. Osa on ollut hyvinkin kriittisiä islamia ja/tai muslimeja kohtaan, ja minun on ollut hieman vaikea julkaista niitä. Ei siksi, ettenkö voisi sallia erilaisia näkemyksiä, vaan koska koen velvollisuudekseni vastata jokaiseen tällaiseen viestiin parhaalla mahdollisella tavalla, eikä minulla juuri nyt ole siihen oikein energiaa tai kiinnostusta. Jokaisen kommentin olen kuitenkin julkaissut, vaikka joskus joku onkin epäillyt, etten julkaisisi kriittisiä viestejä.

En jaksa nyt erikseen lähteä vastaamaan jokaiseen viestiin, mutta ihan yleisesti haluaisin sanoa muutaman sanan, jotka toiminevat vastauksina useisiinkin viesteihin:

1. En syytä siirtomaavaltoja tai muutakaan yksittäistä asiaa siitä, että muslimimaissa on niin paljon ongelmia. Mielestäni olisi liian yksisilmäistä sanoa, että ongelmat johtuvat yksittäisestä asiasta, esim. jostain historiallisesta ilmiöstä, kulttuurista - tai islamista. Usein ne ongelmat, mitä näemme, johtuvat hyvin monesta seikasta. Kuulin hiljattain esimerkiksi sellaista, että muslimien ja juutalaisten välit olivat huomattavasti paremmat ennen Israelin valtion perustamista. Israelin valtio ja Palestiinan kysymys on hiertänyt välejä nyt pitkään ja monille muslimeille ympäri maailmaa asia on muuttunut puhtaasti uskonnolliseksi. Juutalaisia ja Israelin "ystävää" Yhdysvaltoja - ja sitä kautta kaikkia länsimaita - vihataan, koska ne nähdään nyt muslimien ja siten koko islamin vihollisina. Palestiinan kysymyksellä oikeutetaan esim. terroriteot sekä länsimaisia että muslimisiviilejä kohtaan. Samasta uskonnosta, siis islamista, josta aiemmin löytyi hyvät perusteet elää sulassa sovussa juutalaisten ja kristittyjen kanssa, etsitään nyt sellaisia elementtejä, jotka tukisivat antisemitistisiä ajatuksia ja oikeuttaisivat vaikka mitkä hirmuteot.

Silti kyse ei ole yksin Palestiinan kysymyksestä, siirtomaavaltojen tekosista tai mistään yksittäisestä asiasta. Nämä asiat ovat monimutkainen kimppu.

Itse olen erityisen huolissani salafismista, joka on vahvistunut muslimien keskuudessa ja saanut jalansijaa etenkin länsimaissa, islamiin palanneiden parissa. Eilen uutisoitiin, että Yhdysvallat ovat huolissaan terroritekojen kasvusta ja kiinnittävät nyt huomion myös amerikkalaisiin islamiin palanneisiin. Kyllä minua surettaa, että jotkut islamiin palaavat lähtevät sellaiselle tielle, että he muodostavat uhan omaa yhteiskuntaansa kohtaan. Kuka iskostaa heidän päähänsä, että oikea tapa muuttaa asioita on tehdä vahinkoa muille? Veikkaampa, että salafit. No, salafeja on monenlaisia ja varmasti heistäkin suuri osa vastustaa esim. terroritekoja. Mutta tiedän omasta kokemuksestani, että juuri heidän keskuudessaan elää sellainen vahva mustavalkoinen ajattelutapa ja muiden leimaaminen, joka on omiaan lisäämään ääriajatuksia ja -tekoja. Siitä porukasta ei ole varmastikaan niin pitkä matka rikosten poluille kuin esim. suufien parista.

Ehkä tällaisina aikoina eräiden salafien selkeä mutta myös ehdoton (ja jopa yksipuolinen) tulkinta islamista puhuttelee muslimeja. Etenkin uusien muslimien voi olla helpompi omaksua ajattelutapa, että islamista ja sen laista on vain yksi selkeä tulkinta ja muslimina voi elää vain yhdellä tietyllä tavalla. Tällainen ehdottomuus puhuttelee usein varsinkin nuoria (koska nuoruuteen kuuluu tietynlainen ehdottomuus), ja ääriliikkeet houkuttelevat tietoisesti pariinsa juuri nuoria muslimeja niin muslimimaissa kuin länsimaissa. Nuoret ovat usein identiteettinsä kanssa melko hukassa ja vasta rakentavat maailmankuvaansa, joten he ovat otollinen kohde niille, jotka tahtovat saada uskollisia ja kiihkeitä kannattajia. Toki vanhempiakin muslimeja eksyy näihin porukoihin, mutta useimmiten vanhemmilla on jo sen verran elämänkokemusta, että he ymmärtävät välttää niitä, jotka väittävät yksin omistavansa totuuden avaimet.

Itse olen elänyt oman ehdottomuuden ja kiihkeän uskonnollisuuden aikani, enkä enää näe, että ongelmien juuret olisivat jossain yksittäisessä asiassa: juutalaisissa, länsimaalaisuudessa, paholaisessa, kulttuurissa tai uskonnossa. Olisihan se helppoa, jos tietäisi kaikkien ongelmien syyt. Mutta kun en tiedä. Vaan siihen en suostu uskomaan, että muslimien ongelmat johtuisivat (yksinomaan) islamista. Historia on heiluriliikettä, ja nyt vain on menossa sellainen kausi, jolloin muslimeilla on tapana perustella inhottavimmatkin tekonsa uskonnolla. Saman uskonnon vaikutuspiiristä on nähty kuitenkin nousevan aikanaan myös suvaitsevaisuutta, tieteitä ja taiteita. Miksi nyt ei ole kuten tuolloin, siihen en osaa vastata.

2. Toinen asia, johon tahtoisin vastata, on useista viesteistä esiin noussut sanoma:"islam on valetta". Näin sanovat siis uskovat kristityt. Olisi ihan kiva tietää, miten nämä ihmiset tietävät satavarmasti, että kristinusko - tai heidän tulkintansa siitä - on totta ja islam on valetta. Miksei asia voi olla niin päin, että he uskovat valheeseen ja islam on totta? Tai miksei voi olla niinkin, että kumpikaan uskonto ei ole oikeassa? Kenellä meistä totuuden ja kaikkien salaisuuksien kammion avaimet? Yksikään kristitty tai muslimi ei voi toisin uskovalle väittää tietävänsä totuutta näyttämällä omaa pyhää kirjaansa - jos toinen ei usko tämän kirjan pyhyyteen ja aitouteen, se menettää välittömästi todistusvoimansa. Minä en usko Raamattuun, joten minulle on ihan turha perustella islamin valheellisuutta Raamatulla tai jollain Jeesuksen sanoilla. Se on aivan sama kuin minä perustelisin Koraanin jakeilla kristitylle, että hän uskoo väärin. Meillä ei ole mitään Koraanin ja Raamatun ulkopuolisia selkeitä todisteita siitä, kumpi uskonto on oikeampi. En ole valinnut islamia sen takia, että olisin nähnyt taivaalle kirjoitettavan todisteet sen ehdottomasta oikeellisuudesta, vaan koska minusta islam tuntuu kaikista selkeimmältä ja loogisimmalta uskonnolta, johon olen tutustunut. Islam vastaa parhaiten minun ajattelutapaani ja elämänkatsomustani ja siksi uskon siihen.

Eipä sen enempää vastauksia tällä kertaa. Pääsiäinen sujuu täällä päin loskaisissa merkeissä, kuten varmasti suurimmassa osassa Suomea. Huomasin eilen, että pääsiäinen ei merkitse minulle yhtään mitään - ellei nyt mahdollisuutta syödä mämmiä, Mignon-munia ja äidin tekemää lammasta. Eivätpä nuo kristilliset juhlatkaan enää mitään merkitse, paitsi aikaa, jolloin tiettyjä sesonkiherkkuja on saatavilla ja jolloin en pääse kauppaan, yliopistolle tai muihin paikkoihin, joihin yleensä arkena pääsee. Minulle tämäkin päivä on yksi arkipäivä muiden joukossa, ja sen ohjelmaan kuuluu gradun tekoa ja jumpalla käymistä. Onneksi minulla on sentään sellainen kuntosali, joka on auki vuoden jokaisena päivänä.

HS: Sveitsiläiset huolestuivat puhtoisen maineensa tahriintumisesta

2010-03-20T09:56:00.000+02:00

Sveitsi tunnetaan kauniista alppimaisemista, kansainvälisistä järjestöistä ja menestyneistä pankeista. Mutta Sveitsin hyvä maine ei ole entisellään.

"Se on skandaali", Andrea Abegg, 24, huokaa.

Nuori nainen tarkoittaa viime marraskuun kansanäänestystä, jossa sveitsiläiset kielsivät uusien minareettien rakentamisen.

Neljä minareettia vuorimaassa on, ja Abegg on juuri kulkemassa vanhimman ohi Zürichin Forchstrassella.

"Hävettää olla sveitsiläinen nykyisin", sosiologian opiskelija Abegg sanoo.

EU, Yhdysvallat, YK, muslimimaat ja moni naapurimaa tuomitsivat kiellon muukalaisvihamielisenä, syrjivänä ja uskonnonvapautta loukkaavana. Eräs turkkilaisministeri kehotti muslimeja tyhjentämään tilinsä sveitsiläispankeissa, ja Sveitsin muslimijärjestöt valittivat kiellosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

Mutta ei siinä kaikki. Sveitsi on riidellyt edelliset puolitoista vuotta lähes kaikkien kanssa pankkisalaisuudestaan. OECD, EU-parlamentti, Yhdysvallat ja isot naapurit Saksa, Ranska ja Italia ärhentelevät yhä kiukkuisemmin, kun ne haluavat vihdoin saada rikkaat veronkiertäjät maksamaan veronsa.

Puhtoisen julkisivun ylläpito on Sveitsiä omimmillaan. Palkitun zürichiläisen mainosmiehen Alexander Jaggyn mielestä se ei enää onnistu itse aiheutettujen harmien tähden.

"Jos tuote ei vakuuta, ei edes hyvin tehty mainonta auta. Ja tuote nimeltä Sveitsi ei parhaillaan vakuuta."

Toisen zürichiläisen mainosmiehen Mike Krüllin mukaan Sveitsille on käynyt niin kuin Hollannille.

"Hollanti oli ennen Euroopan rennoin maa. Oli aina hemmetin hauska käydä Amsterdamissa, mutta enää ei huvita, kun siellä huseeraavat äärioikeistolaiset."

Imagokampanjoiden asiantuntija Krülliä ei kiinnosta, mitä ulkomaailma Sveitsistä ajattelee.

"Mutta se surettaa, että täällä sisällä tekee niin kipeää."

Vääriä mielikuvia puolin ja toisin

2010-03-19T10:31:00.000+02:00

Odotan tältä keväältä paljon. Jos Jumala suo, lähdemme muutaman kuukauden päästä koko perheen voimin Marokkoon tapaamaan mieheni perhettä. Mukaan lähtevät siis mieheni ja minun lisäksi kaksi nuorempaa sisarustani, äitini sekä hänen miehensä.

Olen innoissani tulevasta matkasta. Vaikka olenkin käynyt Marokossa jo kolmesti, vasta nyt pöydillä huojuu pino matkaoppaita ja ensimmäistä kertaa tutustun Marokon virallisiin turismi-sivuihin. Tahtoisin näyttää maasta sen parhaat puolet ja tutustuttaa perhettäni paikallisiin ihmisiin ja kulttuuriin. Marokko on kulttuuriltaan ja luonnoltaan uskomattoman rikas ja monipuolinen maa, jossa nähtävää kyllä riittäisi enemmän kuin aikaa on.

Vielä muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että äitini tahtoisi lähteä Marokkoon. Hänellä tuntui olevan niin vahvoja, melko negatiivisia kuvia siitä, millainen maa - muslimimaa - Marokko oikein on. Ensimmäiselle reissulle lähtiessäni hän lähetteli minulle tekstiviestejä tyyliin:"Tiesitkö, että Marokko on maailman suurin hashiksen tuottaja?" ja "Älä häpäise perhettäsi pukeutumalla muslimimaassa siveettömästi." Tunnelma latistui tehokkaasti tuollaisten viestien myötä.

Huolissaanhan äiti vain oli. Silti tuntui, että hän on ehkä lukenut liikaa Sassonin Prinsessa-kirjoja. Ennakkoluuloja on vieläkin ilmassa. Matkaa koskien olen saanut paljon erilaisia kysymyksiä, kuten voiko Marokossa kävellä puolison kanssa julkisesti käsi kädessä ilman että joutuu vankilaan. Kuulemma jossain muslimimaassa näin on tapahtunut. Huolissaan on myös oltu siitä, pitääkö pikkusiskoni käyttää maassa huivia ja voiko hän käyttää uimarannalla tavallista uimapukua, vai paheksuvatko paikalliset muslimit häntä. Ahdistelevatko muslimimiehet jatkuvasti nuoria naisia?

Olen miettinyt, millaisia ovat sitten mieheni perheen mielikuvat Suomesta. Ainakin monilla marokkolaismiehillä on mielikuva siitä, että länsimaiset naiset olisivat jotenkin helposti "saatavilla". Suomalaiset naiset tuntuvat myös olevan heidän mielestään pahansisuisia eivätkä kunnioita miehiään. (Olen itsekin saanut tästä moitteita, mielestäni täysin ilman syytä.) Lisäksi mieheni perheessä tuntuu olevan vähän sellainen käsitys, että kaikki suomalaiset ovat masentuneita alkoholisteja. Eihän sinne Suomeen edes uskalla mennä, koska vähän väliä jossain koulussa tai ostoskeskuksessa joku kajahtanut alkaa ammuskella. Enää ei riitä, että suomalaiset tappavat itsensä tai perheensä, pitää viedä sivullisiakin mukana.

Ennakkoluuloissa voi hyvinkin piillä pieni totuuden siemen. Toki Suomessa juodaan enemmän ja naiset harrastavat irtosuhteita enemmän kuin Marokossa. Tietenkään marokkolaiseen kulttuuriin eivät kuulu mustekala-imuttelut julkisilla paikoilla eikä siellä vaimon sovi arvostella miestään julkisesti. Toisaalta sehän ei tarkoita, että kaikki suomalaiset ovat juoppoja ja suomalaisnaiset halpoja, että Marokossa joutuisi linnaan julkisesta hellyydenosoituksesta ja että suurin osa naisista olisi siellä nyrkin ja hellan välissä.

Turistin on hyvä tietää kulttuurieroista, mutta se ei saisi johtaa vääriin yleistyksiin. Marokkolaisen olisi hyvä valmistautua siihen, että etenkin kesäisin Suomessa puistoista voi löytää miehiä ja naisia vähissä vaatteissa ottamassa aurinkoa ja kostuttamassa kurkkua jollain alkoholipitoisella. Ei suomalaisia silti tarvitse pelätä ja pitää väkivaltaisina kännikaloina! Samoin Marokkoon matkaavan on hyvä muistaa, että joskus seuraan voi tunkeutua ei-toivottu henkilö, jolla on vääriä käsityksiä länsimaalaisista naisista. (Ja myös miehistä, sillä yksin matkaavaa miestä saatetaan joskus pitää Marokossa homoseksuaalina, joka on tullut seksilomalle etsimään seuraa marokkolaismiehistä.) Se, että näin saattaa käydä, ei tarkoita, että kaikki marokkolaismiehet olisivat seksuaalisia ahdistelijoita, ja että Marokkoon ei uskaltaisi lähteä.

Tapasin eilen kuntosalilla naisen, joka kertoi, että kun muut juoksevat baareissa, hän viettää aikaansa salilla. Teki mieli sanoa, ettei hän ole ainoa, että hänelaisiaan on muitakin. Luulenpa, että suurin osa suomalaisista ei vietä niissä jokaista vapaapäiväänsä. Luulen samoin, että suurin osa marokkolaismiehistä ei ahdistele länsimaisia naisia. Ainakaan minua ei ole ahdisteltu kertaakaan, vaikka muutaman kerran onkin huudeltu perään. Suurimmaksi osaksi olen saanut marokkolaismiehiltä erittäin kohteliasta, kunnioittavaa ja vieraanvaraista kohtelua, joka kuuluu paikalliseen kulttuuriin ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Silloinkin, kun kuljin Marokossa vähissä vaatteissa (näin jälkikäteen ajatellen olisi ollut kohteliasta pukeutua peittävämmin kuin minihameeseen ja narutoppiin), sain ystävällistä ja erittäin suvaitsevaista kohtelua sekä naisilta että miehiltä. Ei katsottu pahasti, ei huudettu poliisia paikalle tekemään pidätystä eikä taatusti kähmitty, mitä on kyllä tapahtunut koto-Suomessa.

On hienoa, että perheeni pääsee Marokkoon. Ehkä heidän mielikuvansa paikallisista ihmisistä muuttuvat silloin. Olen oikein tehnyt mielessäni listaa siitä, mitä haluaisin heidän näkevän paikallisissa:
- suuren anteliaisuuden ja vieraanvaraisuuden
- suvaitsevaisuuden, jollaista ei tapaa aina edes suomalaisten parissa
- sen, kuinka ihmiset välittävät toisistaan ja pitävät toisistaan huolta

Toki on asioita, joita en haluaisi heidän näkevän. Niitä ovat muun muassa korruptio ja avoin nepotismi, joka on koko yhteiskunnan läpitunkevaa, vähäinen välittäminen ympäristöstä ja eläimistä, tietynlainen teennäisyys sekä pahan puhuminen muista selän takana (ainakin marokkolaisten naisten päivittäinen harrastus tuntuu olevan juoruilu ja muiden paheksuminen).

Samalla olen miettinyt, mitä haluaisin Suomesta näyttää mieheni vanhemmille. On nimittäin suunniteltu sellaistakin, että he tulisivat jossain vaiheessa vastavierailulle. Heille haluaisin näyttää:
- suomalaisten tasa-arvoisuuden eli sen, kuinka täällä kenenkään ei tarvitse pokkuroida toisten edessä, vain siksi, että toinen on mies, vanhempi, rikkaampi tai paremmin koulutettu
- sen, että vähäpuheiset ja -eleiset suomalaiset ovat useimmiten kuitenkin vilpittömiä ja aitoja
- suomalaisten rakkauden ja kunnioituksen ympäristöä ja eläimiä kohtaan

Tietenkään en haluaisi ensimmäisenä näyttää sitä kääntöpuolta: syrjäytymistä, päihteiden käyttöä, mielenterveyden ongelmia.

En yleensä ylistä monikulttuurisuutta, mutta täytyy myöntää, että elämä toisesta maasta ja kulttuurista tulevan ihmisen kanssa on ollut uskomattoman avartavaa ja rikastuttavaa. Olen saanut nähdä ne hyvät ja huonot puolet kahdesta maasta ja oppinut, ettei onnen kultamaata muttei myöskään pahan akselia ole olemassa. Kaikissa maissa ja kulttuureissa on jotain, minkä ihminen kokee pahaksi tai pelottavaksi, mutta toisaalta kaikkialta löytyy myös jotain sellaista, jota suomalaisena voi ihailla ja ehkä jopa kadehtia. Samoin on asioita, joista voimme olla ylpeitä omassa maassamme ja kulttuurissamme, mutta silti meillä ei ole mitään syytä tai oikeutta pitää kansaamme jollain tapaa parempana ja sivistyneempänä kuin jotain toista kansaa. Sellaistakin valitettavasti näkee. Suosittelenkin tällaisesta kapea-alaisuudesta ja ahdasmielisyydestä kärsiville matkailua. Se avartaa kummasti.

Kasteen kahdet kasvot

2010-02-16T09:25:00.000+02:00

Kasteen yhteydessä lapsi saa nimen. Samalla kaste on sakramentti, johon liittyy syviä uskonnollisia merkityksiä. Mutta kuinka moni kristitty ajattelee enää kasterituaalin teologista puolta valitessaan kasteen lapselleen?

Lue koko juttu osoitteessa vau.fi

Pitkän pitkä talviloma eli hiljaisuus jatkuu

2010-02-02T18:05:00.000+02:00

Viime aikoina minulla ei ole oikein ollut energiaa päivitellä blogia kovin usein. Jatkossa minulla ei ole siihen edes aikaakaan. Gradun teko vaatii seuraavat kuukaudet erityishuomiota. Sen lopun energiani ja aikani, jonka jaksan jakaa, tahdon antaa puolisolleni ja perheelleni. Ja tietenkin myös Jumalalle. Jos jossain välissä ehtisi vähän itsestäänkin pitää huolta, niin hienoa.

Tämä ei ole blogin pitäjän jäähyväiskirje, vaan lomaviesti. Olen "lomalla" blogin pidosta, keskityn muihin asioihin. Ehkä, jos jotain oikein meheviä ja jakamisen arvoisia tapahtumia tai ajatuksia tulee vastaan, kirjoittelen niistä tänne. Ehkä joskus vastailen kommentteihinkin, mutta siihenkään ei kannata luottaa. Oletuksena on, että blogisti huilii kevääseen asti näistä kirjoitushommista - joskaan ei niistä muista.

Toivon kaikille lukijoille siunattua ja mukavaa talven jatkoa ja tulevaa kevättä. Käykäähän hiihtämässä, luistelemassa, pulkkailemassa tai vaikkapa lähimmän järven tai meren jäällä kävelemässä. Nauttikaa lumesta, talvesta ja pitenevistä päivistä, sillä nyt on siihen oivat mahdollisuudet!

Ma3 salaam eli rauha kanssanne

Burqa-kielto - tehokas ase naisten alistamista vastaan?

2010-01-26T14:03:00.000+02:00

Useissa eri Euroopan maissa, kuten Ranskassa ja Tanskassa, harkitaan osittaista tai täydellistä kieltoa käyttää burqia, kasvot peittäviä musliminaisten asuja, julkisilla paikoilla. Kieltoa perustellaan sillä, että burqaa käyttäviä naisia alistetaan pakottamalla heidät peittämään kasvonsa, ja alistaminenhan ei kuulu eurooppalaisiin arvoihin.

Olen miettinyt, että mitä tässä nyt yritetään kieltää - burqat vai naisten alistaminen? Sillä burqahan ei itsessään alista ketään, vaan se voi enintään olla alistamisen väline niille, jotka pakottavat vaimonsa, tyttärensä tai sisarensa sitä käyttämään. Mutta estääkö naisten alistamista alistamisen välineen kieltäminen?

Suomessa on alettu kouluissa tapahtuneiden joukkomurhien jälkeen tiukentaa aselakia. Samalla on herännyt kuitenkin kysymys siitä, estääkö tiukempi aselaki vastaavat teot kouluissa tai muilla paikoilla? Ei estä, kuten nyt vaikkapa Sellon tapaus osoitti. Aseen voi hankkia myös laittomasti, tai murhat voi toteuttaa muilla aseilla kuin tuliaseilla. Eivät murhat, edes joukkomurhat, lopu sillä, että kielletään tai rajoitetaan jonkin välineen käyttöä. Aina löytyy uusia välineitä ja keinoja tappaa.

Aina löytyy uusia välineitä alistaa (muslimi)naisia. Burqan kielto ei tule asiaa muuttamaan miksikään, vaikka jotkut ovatkin sen jälkeen tyytyväisiä siihen, kuinka nyt on naisten asian puolesta tehty paljon hyvää.

Sitä paitsi on olemassa naisia, jotka ihan omasta tahdostaan peittävät kasvonsa, eivätkä pidä burqaa alistamisen välineenä. Kuten on myös ampumista ja metsästystä harrastavia, jotka eivät pidä aseitaan joukkotuhon ja murhaamisen välineenä.

Parempaa tietä etsimässä

2010-01-11T18:26:00.001+02:00

Rauhaa

Otsikosta voisi ehkä päätellä, että olen etsimässä jotain islamia parempaa. Näin ei kuitenkaan ole, kiitos Jumalalle. Parempaa tietä tosin olen etsimässä. Tai pitäisikö ennemmin sanoa, että parempaa kaistaa islamin leveältä valtatiellä? Toiset kaistat ovat etanakaistoja, toiset kaahareille. Toisilla kaistoilla on tasaisempaa, toisilla kuoppaisempaa. Minä olen kulkenut liian kauan kuoppaista etanakaistaa.

Viime päivien aikana olen tajunnut, kuinka syvällä suossa olenkaan tarponut. Olen harhaillut siellä sun täällä, saamatta mistään kunnon otetta. Maailma on vienyt minut mukanaan. Juuri nyt elämässäni on paljon suuria asioita, jotka pyörivät mielessä jatkuvasti. Kiitos Jumalalle, nämä asiat ovat ihania ja iloisia, ei mitään kurjaa. Tulevaisuus näyttää kauniilta, minulla on paljon suunnitelmia, optimistisia odotuksia ja haaveita sen suhteen. Mutta iloisetkin asiat voivat muuttua vaarallisiksi, jos niihin takertuu liikaa. Nämä sinänsä hyvät ajatukseni ovat helposti syrjäyttäneet mielestäni Jumalan. Juuri nyt, myllerrysten keskellä, kun minun tulisi entistä tiukemmin tarrata kiinni uskon turvalliseen ankkuriin, olen unohtanut pitää siitä kiinni. Rukoilen, että Jumala antaisi minulle anteeksi kaikki väärät tekoni ja tekemättä jättämiseni.

Kiitän Jumalaa, että hän avasi silmäni tilanteelleni. Tai no, minusta tuntuu kyllä, että omatuntoni jo pitkään yritti puhua minulle järkeä. Vaiensin vain sen äänen. Ajattelin:"Huomenna ryhdistäydyn." Samalla olin tuskallisen tietoinen siitä, että huomista ei ehkä tulekaan. Joka ilta painoin pääni tyynyyn toivoen, että yö sujuisi turvallisesti, että huominen tulisi, että ehkä seuraavana päivänä minä sitten ryhdistäytyisin. Ja kiitos Jumalalle, että Hän antoi minulle uuden huomisen yhä uudelleen.

No niin, nyt sitten olen avannut silmäni ja tajunnut kurjan tilanteeni. Jotain täytyisi vielä tehdäkin. Olen taas täynnä taistelutahtoa ja halua yrittää uudelleen. Tunnen kuitenkin itseni, ja tiedän kuinka ailahtelevainen olen. Tänään täynnä intoa, huomenna kuka ties taas ihan hukassa. Jotta jaksaisin joka päivä kulkea eteenpäin, vaikkakin vain etanan vauhtia, tarvitsen jotain pysyvää; pelastuslautan, tienviittoja, oman opastajan. Opettajan.

Tähän asti olen kaiken oppini, sen vähäisen sekalaisen, haalinut kasaan sieltä sun täältä, muutamista kirjoista, nettisivuilta, keskustelupalstoilta. Kulkuni opintiellä on ollut yhtä päämäärätöntä haahuilua. Hiljalleen olen alkanut miettiä, mihin tiedonlähteistäni voin luottaa. Millaisten virvatulien perässä olenkaan juoksennellut?

Taidan tarvita elämääni ja muslimina kasvamiseeni jotain pysyvää ja luotettavaa. Olen aiemmin kavahtanut niitä, jotka seuraavat tiettyä opettajaa. Olen ajatellut, että he kaventavat tarkoituksella havaintokenttäänsä, eksyttävät itsensä ottamalla sen riskin, että seuraavatkin ihmistä, joka ei seuraajia ansaitsisi.

Nyt näen myös edut siinä, että uskova seuraa tiettyä suuntausta tai oppinutta. Sen etuja ovat loogisuus ja yhdenmukaisuus, mahdollisuudet mallioppimiseen sekä jatkuvuuden tunne.

Ensinnäkin kun ottaa oppinsa yhdeltä suunnalta, saa yhdenmukaista opetusta ja hämmentymisen ja sekaantumisen mahdollisuudet vähenevät. Tietenkin joku voi sanoa, että asian kääntöpuoli on yksipuolisuus: että ihminen saa yksipuolisen kuvan islamista ja sen sisällä olevista ajattelumahdollisuuksista. Ehkäpä yksipuolinen, mutta yhteinäinen kuva uskonnosta on kuitenkin parempi kuin silpuista ommeltu tilkkutäkki, josta ei saa minkäänlaista kuvaa. Aloittelijan on hyvä pysyä yhten pöydän äärellä eikä noukkia jokaisesta pöydästä jotakin. Kun tietoa, viisautta ja kokemusta on tarpeeksi, voi avartaa maailmankuvaansa turvallisimmin mielin tutkimalla, mitä muualla on tarjolla.

Myös mallioppiminen on tärkeä asia. Monien mielestään sivistyneiden ihmisten on vaikea myöntää, kuinka suuri osa käyttäytymisestämme on mallioppimisen tulosta. Vielä vaikeampaa on myöntää, että mallioppiminen ei ole vain lapsuuteen kuuluva ilmiö. Me aikuisetkin otamme jatkuvasti mallia toisistamme. Kaipaisimme enemmän hyviä esimerkkejä, sillä huonoja on maailma pullollaan. Muslimina kaipaan erityisesti saada esimerkkiä viisaasta, kärsivällisestä ja nöyrästä uskovasta. Sellaista en löydä lukemalla keskustelupalstojen kiistoja tai surffailemalla 15 eri uskonnollisella sivustolla. Ehkä oma opettaja voisi toimia esimerkkinä ja mallina näissä asioissta.

Kaipaan myös jatkuvuutta. Olisi hienoa, jos joku näyttäisi minulle, mistä minun tulisi tämä oppilaan tie aloittaa, mitkä ovat tien merkkipaaluja ja missä on päämääräni. Ennen kaikkea tarvitsen tietoa, miten saavuttaa tavoitteitani. Tällä hetkellä tunnen itseni vasta yliopistoon päässeeksi opiskelijaksi, joka valtavien sivuaine- ja kurssitarjontojen keskellä hämmentyy ja kadottaa suunnan. Mitä kannattaisi opiskella ja missä ajassa, jotta saavuttaisin edes kelvollisen tutkinnon? Elämässä ja akateemisessa maailmassa ihaillaan rajoittamatonta vapautta joskus niin sokeasti, että unohdetaan, kuinka ihminen tänäkin päivänä tarvitsee suuntalinjoja ja jatkuvuutta elämäänsä. Niiden tarve ei ole jäänyt mihinkään keskiajalle. Valistus, teollistuminen tai teknologian huima kehitys eivät ole poistaneet mihinkään sitä tosiasiaa, että ihmisen aivot ovat yhä jossain kivikaudella. Kaipuu saada selkeyttä ja jatkuvuutta elämään on yksi ihminen psyykkisistä perustarpeista. Tarvitsen opastajaa, jonka jalanjälkiä seurata, ja se on aivan luonnollista.

Tiedän siis, että minun olisi parasta löytää itselleni jostain kelvollinen opastaja. Tästä ne ongelmat sitten alkavatkin. Kuka olisi sopiva tähän työhön? Haluaisin itselleni islamia tuntevan, viisaan, hurskaan ja hyväluonteisen opettajan, mielellään jonkun oikean uskonoppineen. Vaihtoehtoja on varmasti monia, mutta miten rajata etsintöjä? Ehdottamasti haluan pysytellä valtavirrassa ja neljän tunnetun koulukunnan parissa. En halua lähteä harhailemaan mihinkään ääripäihin. Aivan yhtä hyvin vieroksun salafi-suuntauksia kuin suufilaisiakin linjoja.

Ensisijaisesti toivoisin maliki-koulukuntaa seuraavaa oppinutta, koska puolisoni on uskonnollisen kasvatuksensa saanut sen koulukunnan mukaan. Yhteinen usko islamiin on yhdistänyt meitä kahta, mutta edelleenkin välillämme on ristiriitoja, jotka johtuvat siitä, että olemme hakeneet oppimme eri paikoista. Uskon, että tiiviimpi yhteinen ajattelutapa yhdistäisi meitä entisestään. En tietenkään hae tietynlaista oppinutta vain sen takia, että voisin jollain tapaa miellyttää puolisoani. Enhän minä valinnut uskontoanikaan sellaisista syistä. Taipumiseni maliki-koulukunnan suuntaan ovat oikeastaan mukavuuden halua. Tiedän, mitä siltä suunnalta on odotettavissa, ja tuo ovi on jo valmiiksi raollaan. Maliki-koulukunta eroaa kolmesta muusta koulukunnasta hieman siinä, mitä se pitää uskonnollisina lähteinään, ja perustelut tälle tuntuvat minusta hyvin loogisilta. Ehkä joskus myöhemmin kerron, mitä nämä erot ovat, jos Jumala suo, ja ehkä kirjoittaa jotain muutakin koulukunnasta. Tällä hetkellä en tiedä aiheesta kuitenkaan sen enempää kuin mitä kuka tahansa kiinnostunut voi netistä nopeasti löytää omin avuinkin.

Joka tapauksessa etsin siis oppinutta. Olen tämän päätöksen vasta tehnyt, enkä pidä kiirettä sen kanssa, että saisin seurata jota kuta. Kuka tahansa ei kelpaa, enkä aio päätä pahkaa hypätä ensimmäisen kauniita sanoja laskettelevan ihmisen kelkkaan. Vaadin opettajaltani hyvää islamin tuntemusta ja korkeaa luonnetta. Lain tuntemus ei ole avainsana, enemmän arvostaisin islamin opin ja (varhais-)historian tuntemusta. Vaikka olisi kiinnostavaa tietää lisää myös laista, haluan ensisijaisesti oppia asioita, jotka vahvistavat uskoani ja ruokkivat nälkäistä sydäntäni. Lisäksi oppineelta pitäisi löytyä tarpeeksi materiaalia englanniksi joko netistä tai kirjoina. Ehkä ranskan kieliset lähteet kelpaavat myös, paremman puutteessa. Arabiaksi en edes haaveile opiskelevani yhtään mitään.

Tavoitteet ovat korkealla. Uskon kuitenkin siihen, että ajan kanssa asiat selviävät ja löydän jonkun kelvollisen, jonka opetuksia kuunnella ja josta ottaa mallia. Eiköhän Jumala näytä minulle jonkun, joka auttaa minua etsimään omaa uskon ankkuriani ja heittämään sen tukevasti kiinni meren pohjaan.

Lisäys: olisi myös hienoa, jos oppinut olisi itse länsimaissa syntynyt tai kasvanut (amerikkalainen tai eurooppalainen), vaikkakin silti arabian kielen taitoinen ja muslimimaissa opiskellut, sillä tällaisella ihmisellä luulen olevan parhaat mahdollisuudet ymmärtää länsimaissa asuvia muslimeita ja silti tuntea myös islamin traditiota.

Kaunis kaunis ihmisääni

2010-01-04T17:17:00.000+02:00

Minulle on avautunut uusi musiikin maailma: a capella. Se lähti nasheedeista, islamilaisista uskonnollisista kappaleista, joissa ei käytetä muita instrumentteja kuin ihmisääntä. Monet nasheedit ovat uskomattoman kauniita. Suosikkilaulajani on Ahmed Bukhatir, jolla on uskomattoman kaunis ja puhds ääni sekä pettämätön tekniikka. Mutta nasheedit ovat usein arabiaksi ja muutenkin hyvin itämaistyylisiä. Minä en kuitenkaan osaa arabiaa enkä edes välitä kummemmin arabialaisesta laulutyylistä. (Myönnän, useimmiten en vain ymmärrä sen kauneutta.)

Olen suomalainen ja kaipaan musiikissakin minulle tuttuja rytmejä, melodioita ja myös kieltä. Vain harvat nasheedit ovat melodioiltaan ja rytmeiltään länsimaisille tutun kuuloisia, ja nekään eivät aina puhuttele. En ole yhtään sen enempää kiinnostunut islamilaisesta hip hopista kuin hip hopista muutenkaan. Lisäksi suomenkielisiä, suomalaisen korvaan sopivia nasheedeja en ole kuullutkaan - kaikki kuulemani ovat olleet englanniksi tai saksaksi. Joskus haluan myös kuunnella "maallisia" lauluja, joissa lauletaan tarinoita ilosta ja surusta, rakkaudesta, vihasta, ja muista inhimillisen elämän ilmiöistä. Minun uskoni ei ole sillä tasolla, että kauneuden ja taiteen nälkääni tyydyttäisivät monimutkaiset kalligrafiat ja pelkkä uskonnollinen musiikki.

Vajaa vuosi sitten pääsin kutsutilaisuudessa kuuntelemaan a capella -yhtye Viiden esitystä. Istuin koko esityksen ajan sanattomana. Olin varmasti monttu auki, silmät seisoivat päässä. Miten mahtavan kuuloista! Tästä konsertista aukeni minulle aivan uusi musiikillinen äänimaailma.

A capella musiikki! Se on jotain aivan uskomatonta. Tässä melun ja mekastuksen, tuhansien erilaisten soittimien maailmassa olemme unohtaneet, kuinka uskomaton soitin on ihmisääni, joka nousee hiljaisuudesta ja loppuu hiljaisuuteen. Kuinka monenlaista kiehtovaa ja kaunista ääntä voikaan saada aikaan ihmiskeholla. Ja jokainen ääni on yksilöllinen! Kun ihmiset kokoontuvat ja erilaiset äänet tulevat yhteen, voidaan saada aikaan mitä kauneimpia lauluja. Esimerkiksi Rajattomalla on lukuisia ihania kappaleita. Myös vanhoista pop- ja rock- kappaleista voi saada aivan uuden kuuloisia, tosi svenggaavia ja rokkaavia covereita. Esimerkiksi Viisi ja Fork ovat tehneet omia versioitaan vanhoista biiseistä. Fork taitaa keskittyä enemmän ulkomaiseen pop- ja rock- musiikkiin, Viisi taas suomalaisiin iki-ihaniin hitteihin.

Huomasin hiljattain, että a capella taitaa olla suomalaisten juttu. Suhteellisen pieneltä alalta löytyvät mm. Rajaton, Fork (jonka levy meilläkin on kotona), Club for Five, Semmarit (joka ei ole mikään perinteinen mieskuoro!), Lumen Valo....

En vieläkään ole oppinut, miten näihin teksteihin liitetään useampia videoita. Mutta mitäpä siitä. Halukkaat löytävät itsekin biisejä vaikkapa Youtuben kautta. Suosittelen esimerkiksi Club for Fiven versiota Dire Straitin kappaleesta Brothers in Arms, Rajattoman Butterflytä tai Lunta-kappaletta taikka Forkin coveria U2:n biisistä Beautiful Day. Lauluyhtye Viiden tyyliin voi tutustua vaikkapa heidän kotisivuillaan.

Ihmisääni on instrumentti, jolla voi soittaa melkeinpä mitä vain. Miksi unohdamme Jumalan luoman kauniin soittimen, joka ei taitavissa käsissä kaipaa tukea tai lisäsävyä muista soittimista? Sitä paitsi kaikki osaavat laulaa, kukin tyylillään, ja näin kaikki voivat osallistua musiikin tekemiseen ja iloon tavalla tai toisella. Se on mielestäni suuri lahja.

Raikasta tuulta?

2009-12-31T18:23:00.000+02:00

Teemme päivää, teemme yötä
Pitkää työtä, jos hyvin käy
Paikoillemme emme suostu jäämään
Vaikka pimeässä valoa ei näy

Näämme unta vapaudesta
Yössä kylmän teräksisen kaupungin
Onnekkaimmat saa kiinni rakkaudesta
Joka versoo läpi mustan asfaltin

Milloin saavut, sä raikas tuuli
Ilmaan seisovaan ja ruosteiseen
Raikas tuuli, puhalla pois
Puhalla pois pilvet pinttyneet

Pidän hirmuisesti Juha Tapion kappaleesta Raikas Tuuli, joka soi muun muassa Radio Novalla. Laulu on iloinen, täynnä toivoa ja siinä on sopivasti energiaa. Mutta olenko ainoa, jonka mielestä se on täynnä kristillistä symboliikkaa? Tapio laulaa pimeydestä ja valosta, voimakkaasta rakkaudesta, tuulesta (joka on Pyhän Hengen symboli), muutoksesta ja toivosta, jotka ovat minulle tuttuja aiheita ja kielikuvia gospel-musiikista. Minusta koko kappale kuulostaa "piilogospelilta". Se ei tietenkään olisi mikään yllätys, sillä onhan Juha Tapion musiikkiura lähtenyt käyntiin juuri hengellisen musiikin parista. Minäkin olin aikanaan Tapion suuri fani, omistin hänen levynsä Tuulen valtakunta ja Tästä kaikesta, joiden tahdittamana hiljennyin iltaisin rukoukseen tai ryhdyin aamulla tanssimaan ja ylistämään Jumalaa.

Raikas Tuuli on juuri sellainen kappale, jonka tahdissa olisin voinut kuvitella itseni tanssimassa silmät kiinni hurmiossa, kädet ylös kohotettuina ja Jeesusta ylistäen - jos siis tämä kappale olisi tehty joskus 7 vuotta sitten. Kun istun autossa ja Raikas tuuli alkaa soida, se saa minut väistämättä hymyilemään ja muistelemaan menneitä. Laulu kuvaa hyvin niitä puolia, joita pidin ja pidän yhä kauneimpina piirteinä entisessä uskossani: toivorikkaus, ilo, onni, paremman huomisen odotus, syvä luottamus korkeampaan. Parhaimpina hetkinä kristillisyys ja kristityn elämä oli suorastaan huumaavaan ihanaa. Ilo ja valo täyttivät sydämen, oli kevyt olla, sitä tahtoi vain tanssia ja laulaa ja kiittää Jumalaa kunnes päässä pyöri.

Kun näitä hurmaavia hetkiä muistelee, joutuu väkisinkin pohtimaan myös sitä, miksi jätin kristinuskon, jos se kerran oli niin ihanaa. Yksittäistä syytä en näin jälkikäteen osaa enää nimetä. Olen ehkä analysoinut tuon aikaiset ajatukseni, tunteeni ja motiivini niin puhki, etten enää osaa itsekään sanoa, mikä oli syy ja mikä seuraus. Luulen kuitenkin, että kyse oli yksinkertaisesti siitä, että kristinusko näyttäytyi minulle tunneuskontona, joka ei lopulta pystynyt tyynnyttämään sydäntäni ja tyydyttämän logiikan kaipuutani.

Iloisten hurmanhetkien jälkeen tuli aina paluu maan kamaralle, usein pohjamutiin asti. Siinä missä hetkittäin oli valtavan ihanaa olla kristitty, toisena hetkenä se oli hengellisesti ja henkisesti valtavan kuluttavaa. En osannut löytää sitä paljon mainostettua kultaista keskitietä. En tiedä, oliko syy nuoruudessani ja kokemattomuudessani vai tarjoaako kristinusko todella myös sellaisia tulkintavaihtoehtoja, joiden mukaan tunteissa mennään aina satasella, kaikki elämässä on joko tai. Olihan seurakunnassa niitä vanhempia uskovia, jotka muistuttivat, ettei usko ole kiinni tunteista vaan sitoumuksesta, mutta kun nämä samat ihmiset antautuivat itse hurmoksellisen ylistämisen valtaan, heidän puheitaan oli vaikea uskoa. Esimerkki vakaasta, järkeä ja sitoutumista korostavasta uskosta puuttui, tai ainakin sitä näki vähemmän kuin hurmoksellisuutta korostavaa esimerkkiä. Tiedän, että muissa suuntauksissa tätä rauhallista esimerkkiä olisi voinut tavata enemmän. En vain ollut tarpeeksi onnekas kohtaamaan sitä, tai sitten kohtasin, mutten halunnut sitä oikeasti nähdä.

(Ehkä näin jälkikäteen voin kuitenkin pitää onnenani sitä, että näin lähinnä karismaattisuutta, koska jos en olisi pettynyt siihen, en ehkä koskaan olisi luopunut kristinuskosta ja löytänyt islamia. Ja vaikken olisikaan löytänyt islamia, niin ainakin kokemukseni seurakunnasta ja sen jäsenistä, karismaattisuudesta, uskossa elämisestä ja siitä luopumisesta olivat todella opettavaisia ja kasvattavia.)

Jos olisin jo nuoruuden villityksessä palannut islamiin, minulle olisi voinut käydä aivan samoin kuin kristittynä. Olisin polttanut itseni loppuun tunteiden ristiaallokossa ja lain kirjan alla. Silti minulla on sellainen kuva, ettei islamissa korostetta tunteiden merkitystä samalla tavalla kuin monissa kristillisissä piireissä. Jos tunteista puhutaan, puhutaan useimmiten synkemmistä tunteista: katumuksesta, surusta, kuoleman muistelemisesta ja häpeästä omia tekojaan kohtaan. Profeettakin, rauha hänelle, taisi itkeä useammin kuin nauraa. Kunnon hurmoksellisia kicksejä taitavat hakea vain tietyt suufit resitoimalla, toistelemalla "mantroja" ja laulamalla ja heiluttamalla itseään.

Muslimina elämäminen on minusta ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja sitkeyttä vaativaa, ei kivoja tunteita. Palkkiota kilvoittelusta odotetaan vasta tuonpuoleisesta. En ole kuullut yhdenkään muslimin väittävän, että Jumala tässä elämässä automaattisesti vuodattaisi uskovien ylle henkeään, voimaansa tai mitään muutakaan yliluonnollista ja ihmeellistä, joka virvoittaisi väsyneen muslimin mieltä ja sydäntä. Toki niin voi tapahtua, mutta kokemukseni mukaan virvoitus tapahtuu usein ihan huomaamatta rukouksen, Koraanin lukemisen tai paaston ja siihen liittyvän mietiskelyn myötä. Ei ole mitään raikasta tuulta, joka humahtaisi uskovan lävitse niin että tämä lentäisi kolme metriä taaksepäin, nauraa kikattaisi lattialla hysteerisenä ja olisi sen jälkeen kuin uusi ihminen.

Kristityn tien kulkemisesta luopuminen ei johtunut kuitenkaan vain siitä, että oli raskasta elää jatkuvasti up and down -elämää. Tunteiden heittelehtiminen ja henkinen väsymys saattoivat olla syy, miksi aloin tutkiskella uskoani ja uskontoani kriittisemmin. Ja silloin oivalsin, ettei koko uskonto ollut minun mielestäni kestävällä pohjalla. Mysteerit kuuluvat uskontoihin, onhan Jumalan olemassaolo ja Hänen ominaisuutensakin ihmisille aina mysteerejä. Mutta kristinusko on varsinainen mysteeriuskonto. Papitkin sanovat usein, ettei ihminen voi täysin ymmärtää, miten yksi voi olla kolme, miksi perisynti on olemassa jos Jumala on kerran täysin armollinen tai miksi kaikkivaltias Jumala tarvitsee erillisen pelastussuunnitelman, kun Hän voisi pelastaa meidät kaikki ilman uhrikuolemaakin. Pitäisi vain lopettaa liika pohtiminen ja uskoa sokeasti kaikki mitä opetetaan.

Minulle oli aikanaan järkytys tajuta, ettei kristillinen pelastuskertomus olekaan ainoa laatuaan. Eri kulttuureissa on ollut aiemminkin tarinoita jumalista ja heidän lapsistaan, jotka tulevat ihmiseksi kuollakseen ihmisten tekojen vuoksi. Tarina on ikivanha. Kristillisillä perusopeilla on yhtymäkohtia muun muassa moniin hedelmällisyyskultteihin, joita löytyy esimerkiksi Egyptin, muinaisen Mesopotamian ja hindujen tarustosta. Antiikin ja sitä kautta kreikkalaisen mytologian vaikutustakaan ei käy kieltäminen. En yllättyisi, vaikka vastaavia kertomuksia löytyisi myös Etelä-Amerikan intiaanikulttuurien parista.

Kun aloin pohtia kristinuskoa enemmän, se alkoi näyttäytyä minule yhä ja yhä enemmän vanhojen tarujen toisintona, keitoksena johon on otettu raaka-aineita vähän sieltä täältä. Tuloksena on ollut jotain pinnalta katsottuna uutta ja älylliseltä vaikuttavaa, mutta joka onkin vain vanha kultti uusissa vaatteissa. Ja tämä uskonto ei puhuttele siksi, että se tarjoaisi jotain ainutlaatuista, jotain ennenkuulumatonta ja uskomatonta, vaan koska se vetoaa ihmisen primitiiviseen tunteiden ja mystiikan kaipuuseen ihan kuten sitä edeltävätkin tarinat.

Toki kristinusko on saanut päälleen kirkkoisien ja suurien oppineiden sivelemän älyllisen kultasilauksen, mutta pintaa ei tarvitse kovinkaan paljon rapsutella, kun huomataan, ettei kristinuskossa ole kyse järjestä, vaan tunteista. Jollekin ihmiselle tämä sopii eikä ole mikään ongelma, mutta minulle se ei aikanaan riittänyt. Halusin löytää jotain uskottavampaa, jotain yksinkertaista ja järkeenkäypää. Islam on uskonto, joka on tähän mennessä vastannut tarpeeseeni parhaiten.

Kaikista yksinkertaisinta olisi tietenkin olla ateisti. Ei ole jumalia ja sillä sipuli. Elämää pyörittäisivät puhtaasti maalliset, havaittavissa olevat ilmiöt, kuten fysiikan lait, mitoosi ja meioosi, aivojen välittäjäaineet, hermojen sähköinen toiminta ja sen semmoiset. Kaikki havaitsemisen arvoinen olisi havaittavissa ja ymmärrettävissä ennemmin tai myöhemmin tekniikan ja ihmisälyn keinoin. Aika simppeliä.

Mutta minkäs sille ihminen voi, kun on uskonnollinen. "Parhaimmillanikin" olin vain agnostikko, joka ei toisaalta uskaltanut vakuuttua yliluonnollisen olemassaolosta, muttei toisaalta uskaltanut kieltääkään sen mahdollisuutta. Se oli tietenkin se älyllisesti ajatellen varmin polku, sillä on aika oletettavaa, että nämä hengelliset asiat ovat joko tai: joko jotain yliluonnollista on tai sitten sitä ei ole. Mutta se raotti kuitenkin oven uskon mahdollisuudelle. Joskus tuli ajateltua, että JOS jotain elämää suurempaa on, niin eikö kuitenkin kannattaisi uskoa siihen. Mitä uskomalla menettäisikään? Minun aivoihini on ohjelmoitu (joko geenien tai kasvatuksen ja kulttuurin avulla) usko jonkinlaisen jumalolennon olemassaoloon, joten täydellinen uskonnottomuus ei koskaan tuntunut täysin tyydyttävältä ratkaisulta.

Islam on uskonto ja vaatii toki uskoa joihinkin perusaksioomiin. Jotta islamin sanoma tuntuu järkevältä, on uskottava karkeasti ottaen näihin asioihin: 1) Jumala on olemassa, 2) tuonpuoleinen elämä, Paratiisi ja Helvetti ovat olemassa, 3) ihmisen kuolemanjälkeisen elämän laatu riippuu hänen omasta uskostaan ja teoistaan, joiden mukaan Jumala määrää ihmisen lopullisen määränpään ja 4) Jumala välittää siitä, mihin ihminen kuoltuaan menee, ja pyrkii eri keinoin johdattamaan ihmisiä.

Neljä asiaa, ei sen enempää. Jos näihin uskoo, voi helposti päätyä toteamaan, että islam on kristinuskolle järkeenkäypä vaihtoehto. Se on myös yksinkertaisempi, koska siinä ei puhuta mitään oudosta perisynnistä, Jumalan kolminaisuudesta, Jumalan inkarnaatiosta tai uhrikuolemasta. Vedetään vain johtopäätökset neljästä perusolettamuksesta, joista ei tarvitse keitellä sen kummempaa soppaa. Jonkun mielestä pikkulapsikin voisi kehitellä tällaisen uskonnon, mutta mielestäni siinä onkin islamin nerous: lapsikin voisi asian tajuta. Miksi tehdä hommasta sen monimutkaisempaa? Neljän palan palapeli voi olla joskus käytännöllisempi kuin 1000 palan peli, jossa paloille ei aina tunnu löytyvän järkevää paikkaa. Islam ei myöskään väitä olevansa mitään ennen kuulumatonta, vaan sen itseymmärryksen mukaan se on ollut aina olemassa. Jos siis yhtymäkohtia aiempiin uskontoihin löytyy, se ei ole islamin mukaan mikään yllätys, vaan kertoo siitä, että jossain ihmisten sydänten sopukoissa, pakanallisimmankin uskon takana, on saattanut piileksiä häivähdys islamin monoteismista.

Joku voi tietenkin kysyä, enkö kuitenkin kaipaa elämää kristittynä, niitä ihania tunteita joita koin. Raikas tuulen humahdus on ajoittain houkutteleva ajatus, enkä lainkaan kiellä, ettenkö joskus ihmettelisi, miksi aikanaan luovuin siitä. Mutta vastaus tulee heti ihmettelyn jälkeen: minulle tunteet ja mysteerit eivät koskaan olleet riittävä vastaus elämän ihmeisiin, tarvitsin jotain enemmän. Tarvitsin jotain pysyvämpää kuin tunteet, jotain selkeämpää kuin mysteereihin kietoutunut tarina.

Islam on ollut paras vaihtoehto, johon olen tähän mennessä törmännyt. Olen kuitenkin siinä mielessä mystikko ja suufi, että etsin jatkuvasti sitä oikeaa tietä, joko islamin sisältä tai sen ulkopuolelta, joko minun sisältäni tai ulkopuoleltani. Minulle on tärkeintä olla mahdollisimman läheisessä yhteydessä siihen suureen tuntemattomaan, jota Jumalaksi kutsun. Olenkin sekä ennen elämääni muslimina että sen aikana tutustunut muihinkin jumaluskontoihin, kuten hindulaisuuteen, baha'i-uskontoon, sikhiläisyyteen, uuspakanallisiin suuntauksiin sekä kristillisperäisiin uskontoihin kuten Jehovan todistajiin ja Myöhempien aikojen pyhien liikkeeseen, mutten ole vielä löytänyt mitään niin sydäntä ja mieltä tyydyttävää kuin islam. Päivä päivältä näyttää yhä enemmän siltä, että tämä on se polku, jota pitkin tahdon kompuroida kohti vuoren huippua, meni syteen tai saveen.

Helsingin sanomat: Yli 50 000 suomalaista ei vietä joulua

2009-12-21T11:21:00.002+02:00

Joka sadas suomalainen ei vietä joulua. Jouluttomia on Suomessa siis noin 53 000.

Selkeä ryhmä jouluttomien joukossa on uskonnollisista syistä juhlaa viettämättömät. Suomessa asuu 30 000 muslimia, 18 000 Jehovan todistajaa ja 1 500 juutalaista, jotka eivät juhli kristittyä joulua.

Jouluttomien joukossa on silti myös kristittyjä suomalaisia. Pienessä joukossa painottuvat niukasti yksinasuvat ja työttömät.

Luvut käyvät ilmi Suomalaisen työn liiton teettämästä tuoreesta joulututkimuksesta. Siinä kysyttiin joulunvietosta 1 300 vastaajalta, jotka olivat 15–74-vuotiaita.

Ei itkeä saa, ei meluta saa...

2009-12-20T21:02:00.000+02:00

Joulu se tulla kolistelee kovasti kohti. Heräsin torstaina ajatukseen, että hyvänen aika, viikon päästä on jo aatto. Kun itse ei joulusta niin välitä eikä sitä valmistele, ei pysy kärryillä, kuinka nopeasti aika menee. Kauppojen joulukrääsään ja laulun renkutuksiin kyllästyy, eikä kahviloissakaan enää edes huomaa pipareita ja joulutorttuja. Niitä on katseltu ja maisteltu jo pari kuukautta, joten eivät tällaiset asiat enää joulusta muistuta.

Joulu on vuosi vuodelta minulle vähemmän ja vähemmän tärkeä. Ensimmäinen jouluni muslimina oli minulle tavallaan haikea. Ajattelin, mistä kaikesta minun pitää luopua. Nyt näen, ettei luopuminen ole ollutkaan vaikeaa, vaan aivan helppoa. Se on tapahtunut melkein huomaamatta. Tänä vuonna huomasin iloitsevani siitä, ettei tarvitse stressata joulusiivouksesta, leipomisista, koristeluista sun muusta. Eikä tarvitse miettiä, mitä tuolle miehelle ostaisi lahjaksi.

Kyllä meillä silti joulua vietetään. Joka vuosi menemme perheeni luokse, koska meitä odotetaan kotiin. Aluksi olisi ollut vaikea olla menemättä, koska isäni oli juuri kuollut ja perheen joulu olisi ollut ankea, jos kotona olisi ollut vain äiti ja lapset. Lisäksi mies oli tuona vuonna Marokossa joulun aikaan, joten ei minulla ollut oikein hyvää syytä jäädä kotiinkaan. Yksinkö olisi pitänyt istua tyhjässä asunnossa jouluna, kun parin sadan kilometrin päässä perhe olisi viettänyt synkkää ja surullista juhlaa? Ja niin joulujuhlaan osallistumisesta tulikin sitten tavallaan jo sääntö.

Pitkään pähkäilin, milloin uskaltaisin katkaista jouluvierailut. Täytyy myöntää, etten ole tällaisissa asioissa kovin rohkea, sillä en tahdo pahoittaa perheeni mieltä. Minua ja miestäni kuitenkin odotetaan kotiin. Samaan aikaan kuitenkin tietyiltä tahoilta kuuluu sellaisia varoitteluita, että joulun viettoon osallistuminen on ehdottomasti kiellettyä ja suuri synti, se on jopa epäjumalanpalvelusta. Olen yrittänyt muistuttaa itselleni, että vaikka osallistunkin perheeni juhlaan, en vietä joulua sydämessäni, en odota enkä kaipaa sitä enkä iloitse siitä erityisesti. Silti olen kokenut syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi vahva uskossani ja uskalla vetää selkeää rajaa tässä asiassa.

Tänä vuonna törmäsin sitten sellaiseen fatwaan tai mielipiteeseen, jonka mukaan ei-muslimiperheen luona on luvallista viettää joulua, koska meidän muslimien tulee pitää hyvät välit perheisiimme.

Therefore, you can accept invitations from your family, share their happy times with them, and eat any kind of permissible food with them which excludes pork, intoxicants, and that which has been dedicated to idols. Also, you should not participate in any religious rituals associated with non-Muslim beliefs.

...

If you feel that your faith is challenged by participating in such events or that your faith is compromised then you should avoid taking part.

Tämä mielipide antoi minulle tavallaan synninpäästön. On mukava, kun jatkuvien tiukkapipoisten(salafi-)mielipiteiden sijaan saa joskus lukea vähän joustavampia ja helpommin toteutettaviakin ohjeita. Islam ei ole sitä, että pitää vetää huivi kireälle tai kasvattaa pitkä taliban-parta, kääntää selkänsä menneisyydelleen, suvulleen ja kulttuurilleen ja eristäytyä totaalisesti omaan pieneen muslimiuniversumiinsa. Kyllä tässäkin fatwassa silti sanotaan, ettei saa tehdä mitään kiellettyä, kuten syödä sikaa tai osallistua kristillisiin rituaaleihin (sellainen voisi olla vaikka joulukirkko). Samoin sellaiseen ei saisi osallistua, minkä kokee uhaksi omalle uskolleen tai tuntee muuten vääräksi.

Meillä joulu on pääsääntöisesti maallinen juhla, vain äidille se merkitsee enemmän. Kristillisyys näkyy selvästi sen ainoan kerran koko juhlan aikana joulupäivänä ruokapöydässä, jolloin luetaan jouluevankeliumi. Tästäkin jo sisarukseni nurisevat, ovat alkaneet väännellä naamaansa, hölistä ja osoittaa muilla tavoilla epäkunnioituksensa tällaista "vanhaa satua" kohtaan. Tapa taitaa olla kuolemassa, sillä vuosi vuodelta jouluevankeliumin lukemisesta käydään yhä enemmän kädenvääntöä. Eipä siinä, mielestäni siitä voitaisiinkin luopua. Tähän asti olen joulupöydässä istunut jouluevankeliuminkin ajan, koska en halua tehdä asiasta numeroa (sisarukseni kyllä hoitavat sen puolestani) ja koska en koe sitä uhaksi omalle uskolleni. Olen kuitenkin yrittänyt aina sulkea luennan pois mielestä ja toistellut hiljaa huulillani "ei ole muuta jumalaa kuin Jumala".

Minä en koe joulunviettoa uhaksi omalle uskolleni. En ylipäätään koe joulua omaksi juhlakseni enkä kaipaa osallistua siihen kaikkeen hömpötykseen, mitä siihen liittyy. Voisin suoraan sanottuna olla osallistumattakin koko tapahtumaan. Minulle joulussa on vain kaksi tärkeää asiaa: rento yhdessäolo perheeni kanssa ja ruoka. Odotan ainoastaan sitä, että myöhään illalla voin kaivaa jääkaapista joulupöydän rääppeitä ja mennä eväslautaseni kanssa pelaamaan jotain kivaa peliä sisarusten kanssa. Niin, no pidän minä Lumiukko-piirretystäkin ja joulukuusen tuoksusta, mutta aito kuusikin on jo vaihtunut muovikuuseen eikä Lumiukkoa ehdi useimmiten katsomaan, koska äiti kaipaa apua keittiössä.

Mietin kyllä jo niitä tulevia vuosia, joina meillä on mahdollisesti lapsia. Mitä me silloin teemme? En haluaisi viedä lapsiani viettämään juhlaa, joka ei ole meidän juhlamme. Haluaisin opettaa omille lapsilleni, että meillä on omat juhlamme ja ne riittävät. Voimme olla iloisia kahdesta eid-juhlasta ja jokaisesta perjaintaista. Vaikka minulle joulu on likimainkin yksi ja sama, ehkä lapsille asia ei ole niin selvä.

Olen myös miettinyt, miksi vanhemmat jaksavat vuodesta toiseen valehdella lapsilleen Joulupukista ja tontuista. Minusta tuntuu, että se on vanhempien oma leikki, hyvä tapa pelotella ja kiristää lapsia käyttäytymään kunnolla ja tapa saada lapset sitten aattona kiljumaan riemusta tai ahneudesta, kun he repivät lahjakasoja auki. Ehkä vanhemmat jopa luulevat tekevänsä palveluksen lapsilleen, antavan heille ilonaiheen ja hyviä muistoja. Mutta miksi jatkaa valehtelua viimeiseen asti, vaikka 7-vuotias on jo monesti ilmaissut epäilyksensä koko tarinaa kohtaan? Muistan itse, kuinka minua ärsyttivät äitini sepustukset ja tuhannet selitykset, kun epäilin, ettei punaisessa kaavussa oleva mies ollut kukaan muu kuin isäni. Mietin, että uskoako omia silmiä vai äidin vakuutteluita, että Joulupukki vain oli lainannut isäni kenkiä ja rannekelloa. Koulussa en tiennyt, nauretaanko minulle jos väitän että Joulupukki ei ole olemassa vai pilkataanko minua, jos kerron uskovani häneen. Ja vähitellenhän se paljastui minulle, kuten varmasti valtaosalle suomalaisista lapsista: kaikki on ollut vain valetta. Vanhemmat, ja kaikki muutkin aikuiset, vain valehtelivat. Ja niin minä siirryin "aikuisten maailmaan", salailemaan totuutta pikkusisaruksiltani ja kiertämään isäni kanssa aattona vieraiden kodeissa tontun asussa.

Näin jälkeenpäin ihmettelen sitä aikuisten kaksinaismoraalia, jota he - siis me - usein harrastavat: lapset eivät saisi juksata, pilailla ja valehdella, mutta vanhemmat saavat naruttaa lapsiaan yllin kyllin. Kaksinaismoralismi näkyy muussakin kasvatuksessa: lasten täytyy olla kaikkien kavereita, vaikka aikuisetkaan eivät pidä aina toisistaan. Lasten täytyy syödä lautanen tyhjäksi vaikka aikuiset heittävät ruokaa roskiin. Lasten täytyy oppia, että punaisia päin ei saa kävellä, mutta silti aikuiset näyttävät itse päinvastaista mallia. Jos minusta tulee joskus vanhempi, jos Jumala niin suo, niin toivottavasti en silloin pakota lastani leikkimään kaikkien kanssa ja syömään lautasta tyhjäksi vaikka lapselle ei enää maistu. Enkä tahdo antaa ristiriitaisia viestejä tai valehdella lapsilleni Joulupukista tai mistään muustakaan. Vaan jäävätkö lapseni silloin ulkopuolisiksi, kun muut lapset odottavat Pukkia kylään ja lapseni kertovat heille (sen totuuden), että Joulupukkia ei olekaan. Joutuvatko lapseni kantamaan ilonpilaajan nimeä?

Luulen, että Suomessa ei ole helppoa tai ede mahdollista kasvataa lapsia muslimeiksi, jotka olisivat pelkästään iloisia ja ylpeitä omasta uskonnostaan ja jotka eivät joskus haikailisi olla kuten muut pihapiirin kakarat tai kuten koulukaverit. Onneksi nämä asiat eivät vielä ole ajankohtaisia, vaan saan vielä miettiä, miten sitten joskus tulevaisuudessa, jos Jumala suo, käsittelen näitä asioita lasteni kanssa. Luulen, että omasta esimerkistä se kasvatus ainakin alkaa: kun en itse haikaile kristillisten juhlien ja tapojen perään vaan iloitsen muslimina elämisestä ja islamilaisista juhlista, hyvä pohja on jo luotu. Ja miksipä minä niitä haikailisinkaan, kun näin on hyvä olla ja elää?

2009-12-17T10:36:00.002+02:00

"Mikään elämässä ei ole pysyvää paitsi muutos."

Jotka käskevät hyvään ja kieltävät pahasta...

2009-12-16T18:41:00.000+02:00

Nykyään on muotia olla puuttumatta toisten tekemisiin vetomalla siihen, ettei itsekään ole täydellinen. Usein etenkin uskovat eivät tahdo puuttua toistensa synteihin, koska itsessäkin voi olla jotain vikoja. Muut voivat myös tuomita ahdasmieliseksi ja sanoa:"Ole sinä vain hiljaa, et ole itsekään täydellinen." Kokemukseni tässä asiassa rajoittuu toki vain muslimeihin ja kristittyihin, muiden uskontojen seuraajista en tiedä. Enkä tiedä, miten muissa uskonnoissa suhtaudutaan uskonveljien ja -sisarten nuhteluun, mutta sekä Raamatussa että Koraanissa kehotetaan muiden ohjaamiseen uskossa.

Kuuntelin jokin aika sitten netistä luentoa, jossa käsiteltiin aihetta. Luennoitsija (jokin islamin oppinut) sanoi, että vaikka meissä onkin monenlaisia puutteita, se ei ole tekosyy olla ohjaamatta muita. Koraani sanoo:

"Niille, jotka kääntyvät Jumalan puoleen, niille, jotka palvelevat Häntä, niille, jotka ylistävät Häntä, niille, jotka parantavat, niille, jotka kumartuvat rukoilemaan, niille, jotka vaipuvat maahan, niille, jotka käskevät tehdä hyvää ja kieltävät pahan tekemisen, ja niille, jotka suojelevat Jumalan lakeja - julista uskoville iloista sanomaa." (9:112)

Luennoitsija huomautti, että "jotka käskevät tehdä hyvää ja kieltävät pahan tekemisen" ei ole sidoksissa tätä kohtaa edeltäviin tai seuraavaan ominaisuuteen. Hyvään kehottaminen ja pahasta kieltäminen on velvollisuus, joka ei ole sidottu siihen, kuinka hyvin itse noudattaa omia ohjeitaan. Vaikka muslimi joisi alkoholia, hänen on silti muistutettava muita muslimeita kaikenlaisten päihteiden vaaroista. Ja se, että muslimi ei rukoile, ei ole syy olla kehottamatta muita rukoilemaan. Pahaa ei tule hyväksyä, vaikka itsekin sortuisi siihen joskus.

Ymmärrän vielä sen, että on vaikea mennä ohjeistamaan toista teossa, jonka kanssa itselläkin on ongelmia. Sitä pelkää sortuvansa eräänlaiseen tekopyhyyteen ja hurskasteluun. Mikä minä olen ojentamaan ystävääni tässä asiassa, kun itse tarvitsisin neuvoja?

Nykyään ei vain näytä olevan sallittua minkäänlainen neuvominen tai varoittelu, jos ihmisellä on mikä tahansa puute tai heikkous. Helposti tulee ajateltua, etten minä ole oikea ihminen puuttumaan toisen (isoihin) asioihin, kun minussakin on (joitain pieniä) vikoja. Mutta mihin tällainen ajatus johtaa? Pitäisikö miehen olla hiljaa kun kuulee seinän takaa perheväkivallan ääniä ja ajatella:"No, olenhan minäkin joskus huutanut vaimolleni, mikä minä olen puuttumaan siihen, että naapuri hakkaa omaa vaimoaan?"

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Jos etsimme täydellistä ihmistä neuvomaan meitä ja toisiamme, emme löydä ketään, joka saisi puhua ikävistä asioista, käskiksi kohtuuteen, kehottaisi hyvään ja kieltäisi pahan.

Täytyy myös muistaa, että Profeetta, rauha hänelle, käski muslimeja muuttamaan kädellään ja sanoillaan niitä asioita, jotka ovat vääriä. Hän ei vaatinut, että muslimin täytyisi olla ensin virheetön voidakseen puuttua ongelmakohtiin. Miten hän olisi sellaista voinutkaan vaatia, kun jopa hän itse teki joskus virheitä eikä ollut täydellinen?

Paras opetus tulee aina viisaalta ihmiseltä, joka itsekin noudattaa kehoituksiaan. Opetus on tehokkain, kun siihen yhdistyy esimerkki siitä, miten pitäisi toimia. Mutta silti meillä kaikilla, vähän oppimattomimmilla ja vähemmän hyvin käyttäytyvillä muslimeilla, on mielestäni velvollisuus muistuttaa, varoittaa ja kannustaa toisiamme uskossamme.

Eri asia on sitten se, miten neuvominen tai nuhtelu tehdään. Tarkoitus ei tietenkään ole aiheuttaa ilmiriitaa ja loukata toisia. Joskus vain hyvää tarkoittava - kuten minä erittäin usein - ei osaa muotoilla sanojaan kauniisti ja viisaasti, vaan kuulija loukkaantuu ja kokee sanat arvosteluksi ja tuomitsemiseksi. Kun pahin pöly laskee, voidaan toivottavasti yhdessä korjata väärinkäsityksiä, muotoilla ilmauksia uudelleen ja tuoda esille se, että aikomus oli kuitenkin hyvä. Ei meidän pitäisi tuomita muita, koska sillä tavalla on mukava korottaa omaa heikkoa itsetuntoa, vaan meidän tulisi puuttua ongelmiin rakkaudesta toisiamme ja Jumalaamme kohtaan.

Me heikot

2009-12-12T11:03:00.000+02:00

Olen miettinyt sitä, miksi me nykymuslimit olemme niin heikkoja luonteeltamme. Edellinen kirjoitukseni isoisästäni on loistava esimerkki siitä. Miksen minä - ja muut muslimit - kykene myötätuntoon, harkitsevaisuuteen ja ystävällisyyteen? On helppo kehottaa muita hillitsemään omat vihansa ja luopumaan itsekkäistä tavoitteista, mutta kun suuret tunteet kuohuvat omassa sisimmässä, omien ohjeiden noudattaminen tuntuu niin kovin vaikealta.

Näen meissä muslimeissa turhaa kiivautta, itsekkyyttä, muiden syyttelemistä ja itsehillinnän puutetta. Kun kohtaamme vaikeuksia, syytämme niistä muita ihmisiä, länsimaita, kääfireitä, juutalaisia, mitä milloinkin. Olemme kovin kärkkäitä vaatimaan itsellemme oikeuksia ja hyvitystä kaikesta pahasta, mitä koemme kohdanneemme muiden ihmisten osalta. Liian moni muslimi harrastaa nykyään oman käden oikeutta.

Ei-muslimit perustelevat islamin väkivaltaisuutta usein muutamilla jakeilla ja joillain Profeetan, rauha hänelle, teoilla. Eikä ihme, sillä juuri näillä samoilla asioilla äärimuslimit perustelevat omia tekojaan. En ole kamalasti perehtynyt terroristien ja jihadistien ajatusmaailmaan, mutta sen verran mitä olen kohdannut heidän perustelujaan, mieleeni nousee tämä mielikuva: he kokevat tulleensa jollain tavoin uhatuiksi ja väärin kohdelluiksi ja haluavat kostaa.

Mutta onko se todella Profeetan esimerkki? Sen lisäksi, että Profeetta kävi lukuisia sotia - kuten muutkin heimot ja ryhmät hänen aikanaan, ja samoilla keinoilla ja säännöillä - hän myös asetti toisenlaisen esimerkin: hillitse tunteesi. Vahvin mies on se, joka kykenee voittamaan oman suuttumuksensa ja vihansa. Jos taistelet, älä taistele kostaaksesi sitä vääryyttä, minkä olet kokenut. Kohtele vihamiehiäsi ystävällisesti, anna lempeytesi voittaa heidän vihansa.

Muslimien luonteen heikkous ei kohdistu vain länsimaihin ja ei-muslimeja kohtaan, vaikka monilla suomalaisilla taitaa sellainen kuva ollakin. Ei, tälläkin hetkellä suurin osa muslimien kapinoista, sodista ja terroristi-iskuista tapahtuu muslimimaissa, muslimien välillä. Eikä kyse tarvitse olla edes oikeista aseellisista selkkauksista: päivittäin miljoonat muslimit loukkaavat toisiaan kodeissa, työpaikoilla, kaduilla. Kukaan ei silloin muista, että tuo toinen tuossa on minun veljeni tai sisareni islamissa. On kai helpompi lopettaa tervehtiminen rauhan sanoin ja julistaa toinen huonoksi muslimiksi tai peräti epäuskovaksi kuin myöntää omat virheensä ja tehdä sovinto.

Miksi me olemme tällaisia? Puuttuuko meiltä todellinen sydämen viisaus islamista? Emmekö tunne Jumalaamme tarpeeksi hyvin, emmekö enää pelkää Häntä? Puuttuvatko meiltä jalot ja kunnianarvoiset esimerkit hyvästä käyttäytymisestä? Onko tämä maailma sokaissut silmämme niin, ettemme näe enää itsehillinnän merkitystä? Olemmeko niin laiskoja, ettemme enää viitsi kehittää luonnettamme? Vai onko kyse vain siitä, että olemme uskostamme huolimatta ihan tavallisia, heikkoja ja erehtyväisiä ihmisiä, kuten kaikki muutkin tämän planeetan tomua tallaavat ihmiset?

"Karmeat vehkeet"

2009-12-08T20:00:00.000+02:00

Yllä olevan otsikon sanoin voit tervehtiä lapsenlastasi, jota et ole tavannut kymmeneen vuoteen. Voit sanoa niin etenkin, jos lapsenlapsesi sattuu olemaan huivia käyttävä musliminainen. Oikeastaan voit myös lopettaa alkaneen keskustelusi näihin sanoihin ja kävellä pois.

Näin teki minun isoisäni, kun hänet tapasin ensimmäistä kertaa vuosikausiin. "Hei vaari", sanoin minä, johon hän vastasi:"Kukas sinä olet?" Kukahan se vaariksi kutsuisi? No, minä tietenkin kerroin nimeni, johon hän vastasi:"Mitkä vaatteet sinulla on? Karmeat vehkeet. Hyi kamala." Sitten hän käänsi selkänsä ja käveli pois.

Mitähän isoisäni oikein yritti? Loukata minua? Jos hän yritti loukata hijabiani, niin siinä hän ei onnistunut. Asuni on niitä asioita, joita en häpeile tai kadu, vaan josta olen erittäin ylpeä. Mutta kyllä hän minua loukkasi olemalla töykeä. Olin odottanut tapaamistamme, toivoin, että tästä lähtien voisin pitää isovanhempiini taas yhteyttä, käydä heidän luonaan ja vaihtaa kuulumisia. Ajattelin, että voisimme yrittää korvata menetetyt vuodet. Odotin, että isoisäni olisi ehkä sanonut, että hauska tavata pitkästä aikaa, ja että hän olisi kysynyt, mitä minulle kuuluu. Kuten muutkin ihmiset tekevät.

Yritän lohduttautua sillä, että isoisäni on luonnevikainen hullu ja alkoholisti. Kenties hän on jotain kaukaista sukua Pekka Herlinille. Molemmat menestyneitä ja varakkaita yrittäjiä, jotka ovat olleet suorastaan ihmishirviöitä läheisilleen. Lankoni äiti lohdutti miestäni - jonka isoisäni oli sivuuttanut täysin - kertomalla, että kyllä koko tämä kaupunki tietää, kuinka aggressiivinen ja kamala ihminen isoisäni on. Mieheni taisi vihdoin ymmärtää, miksi varoittelin häntä etukäteen tulevasta tapaamisesta.

Varoittelin häntä, ja petyin silti itse. Miksi minun täytyykin olla niin hyväuskoinen? Miksen osaa ajatella ihmisistä pahaa? Kyllähän minun olisi pitänyt tietää ja muistaa, millainen isoisäni on. Silti toivoin hyvää, ja parempaakin.

Islamissa pitäisi kunnioittaa vanhempia ihmisiä. Mutta täytyypä sanoa, että tässä on nyt kunnioitus vähissä. Miksi kunnioittaa pystyynjäätynyttä paskaa - enkä todellakaan kadu sanavalintojani - vain siksi, että hän on iäkäs? Eipä ole paljon hyviä muistoja isoisästä, paitsi se että häneltä sai aina kalliita vaatteita. Vaan eivätpä ne korvaa niitä minttupastilleja, joita sain toiselta vaariltani, ja jotka annettiin aidosta rakkaudesta ja välittämisestä, siitä huolimatta, etten ollut edes biologinen lapsenlapsi hänelle.

Kyllä kunnioitus tulee ansaita. Sitä ei saa rahalla ja kerskumisella ja töykeillä sanoilla. Että jos nyt teen jonkun mielestä väärin ja suuren synnin, kun puhun pahaa isoisästäni, niin hän voi vapaasti käydä tutustumassa isoisääni ja huomata, kuinka isoisäni käy ihan jokaisen ihmisen - vaikka kaupan kassankin - kimppuun kuin vesikauhuinen koira. Kannattaa kuitenkin rajoittaa kanssakäyminen lyhyeen, isoisäni seura on radioaktiivista ja hengelle ja mielenterveydelle vaarallista. Sen ovat todistaneet useat ihmiset. Mietin vain, mitä pahaa on ihmiselle tehty, että hänestä on tuollainen tullut.

Joskus on vapauttavaa puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa suoraan, miltä tuntuu. Minä olen juuri nyt äärimmäisen pettynyt, vihainen ja surullinen, että isoisäni tahtoi tuhota yritykseni rakentaa uutta siltaa välillemme. Enkä ole yhtään pahoillani siitä, etten ole maltillinen, harkitsevainen ja kunnioittava isoisääni kohtaan, vaan sanon tunteeni ja halveksuntani ääneen kaikkien kuullen. Sillä vaikken ehkä pystykään täyttämään muslimin ihannetta, niin ainakin olen oikea, elävä ja välittävä ihminen.

Murhaavat minareetit

2009-12-01T19:41:00.000+02:00

No niin, kaikki ovat varmasti jo kuulleet Sveitsin uudesta minareetti-äänestyksestä ja sen tuloksista. Asiasta voisi kirjoittaa syvällisen analyysin, mutta en nyt jaksa. Mieleen tulee vain se surullinen ajatus, että monet muslimit näkevät, että tässä on kyse lännen vihasta islamia kohtaan. Tämä lisää monen muslimin lännenvastaisuutta. Mutta kun mietin, miksi sveitsiläiset äänestivät ei, näen mielessäni vain pelokkaita kasvoja.

Maailma muuttuu, Eurooppaa muuttu, Sveitsikin varmasti muuttuu. Suomessakin on aiempaa enemmän eri näköisiä ja värisiä ja eri tavoin uskovia ihmisiä. Samaan aikaan levottomuus lisääntyy, ihmiset eivät enää huolehdi toisistaan, jokainen on vähän kuin omillaan. Maailmaa muuttuu nopeammin kuin pysymme perässä. Totta kai se hämmentää ja pelottaa.

Ihminen haluaa puolustaa tuttua ja turvallista, piirtää turvalinjan tutun ja vieraan välille. On luonnollista pelätä vieraita asioita, sellaista, jota ei ymmärrä. Islam, kasvonsa peittävät musliminaiset ja rukouskutsut minareeteista pelottavat ihan oikeasti ihmisiä, koska ne edustavat jotain uutta ja tietyllä tapaa kontrolloimatonta. Ihmisten mielissä nämä asiat kuuluvat sinne jonnekin kaukaiseen orienttiin, jossa voi käydä kerran vuodessa viikon tai pari ihmettelemässä toisenlaista elämäntapaa, mutta jota ei halua naapurustoonsa. Valitettavasti tai onneksi, riippuu siitä miten asian näkee, islam on täällä meidän keskuudessamme. Se edustaa sitä väistämätöntä muutosta, jonka kynnyksellä - tai kourissa - Eurooppa on. Joten eikö olekin ymmärrettävää, että ihmisiä pelottaa?

Muumi-minäni

2009-11-25T20:37:00.002+02:00

Tänään koulussa tehtiin eräs harjoitus. Muodostimme meille vähän vieraampien opiskelutoverien kanssa pareja, ja jokaisen piti valita tarjottimelta pieni esine, joka omasta mielestä sopi jollain tapaa parille. Minun parini antoi minulle Muumipappa-hahmon, koska hänen mielestään olen kuten Muumipappa: vakuuttava ja tiedän paljon asioita.

Yllättyin. Minulle Muumipappa on enemmän sellainen haaveilija, vähän omissa maailmoissaan, seikkailuja kaipaava mutta myös hiukan tohelo ja huolimaton. Muumipappa ei olisi mitään ilman Muumimammaa, jolla on jalat maassa tukevasti ja joka pitää huolen siitä, että Pappa saa murua rinnan alle eikä hukkaa hattuaan (vaikka niinkin on joskus käynyt).

Ehkäpä minussa ovat molemmat Muumipapan puolet. Tiedän, että opiskelu- ja työtoverini pitävät minua kovin tietäväisenä, vakuuttavana ja jonkinlaisena asiantuntijana. Itse en koe olevani sellainen. Vakuuttavuus on enemmänkin rooli, viileä kuori jonka sisälle kätkeytyy arka ja epävarma olento. Se on kuin chilipähkinän kuori, joka on niin suuri, että sisus hölskyy. Eikä se kuori ole edes kovin kestävä. Kukaan ei vain tajua murtaa sitä, koska kaikki luulevat, että sellainen olen: vakaa, tietäväinen ja luotettava. Joskus kaipaisin tulla murretuksi. Toisaalta jokainen ihminen tarvitsee kuorensa.

Koen itseni vakuuttavaa Pappaa enemmän muistelmia kirjoittavaksi, unelmoivaksi Muumipapaksi. Meidän perheen Muumimamma on tuo miespuolinen, joka on aina niin raivostuttavan realistinen ja jalat maassa. Minä heilun aina yltiöpäisen optimismin ja musertavan kyynisyyden välillä, hän yrittää vetää minua keskelle tasapainoon. Ja onnistuukin siinä hyvin, kiitos Jumalalle. Missä minä olisin ilman häntä?

Olen hieman Muumipappa näissä uskonto-asioissakin. Yritän vaikuttaa kovin analyyttiseltä, tietäväiseltä ja oppineelta. Todellisuudessa olen romantikko: takerrun joihinkin asioihin innolla, olen idealisti ja haaveilija. Vaikeasti käsiteltävät aiheet yritän sulkea mielestäni. Joskus kun olen selittänyt jotain asiaa muille vakuuttavasti, en ehkä sittenkään ole selittänyt sitä muille, vaan ennen kaikkea itselleni. Koska oikeasti en tiedä paljon mistään mitään. Olen itsekin välillä hämmennyksissäni ja vähän eksyksissä. Kuitenkin kuten Muumipappaa, minuakin ohjaa into, uteliaisuus ja jopa naivit ihanteet.

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että itsensä saa hyväksyä. Minä olen minä, ja riittävä sellaisenani. Vaikka minulla onkin Muumipapan lailla vakuuttava ulkokuori, olen vähän höveli haaveilija, joskus hukassa. Ja niin on hyvä, sillä sellaiseksi Jumala minut loi. Toivon vain, että muut näkisivät minussa myös sen toisen puolen Muumipappaa.

Lopuksi: hyvää huomista Arafatin päivää, paastotkoon ken voi ja tahtoo, koska siinä on suuri siunaus. Ja hyvää tulevaa Eid-juhlaa kaikille sitä juhliville!

Itsensäpaljastelua

2009-11-13T16:21:00.003+02:00

Joku on moittinut, että nykyinen sukupolvi on ekshibitionistien sukupolvena. Meillä on blogit, naamakirjat, twitterit sun muut, joissa voimme kuuluttaa muille ajatuksiamme ja kokemuksiamme reaaliaikaisesti. Sairasta.

Onko se todellakin sairasta tai epänormaalia? Ei mielestäni. Meillä kaikilla on tarve jakaa ajatuksiamme ja tunteitamme muiden kanssa. On kiva seurata oman blogin käyntitilastoja ja todeta, että joku on kiinnostunut minunkin ajatuksistani. Vielä mukavampaa on, kun joku painaa Facebookin tilasi tykkää -nappia tai jopa lähettää hymiön. Silloin tulee tunne, että joku kuuntelee.

Emme me ole mitään itsensäpaljastelijoita. Me olemme yksinäisiä. Jos tänään bussibysäkillä minulla olisi ollut kaveri rinnalla, olisin voinut sanoa hänelle, että onpa kova pakkanen. Ei olisi tarvinut harmitella, etten osaa kännykällä postata tätä asiaa Facebookiin tai Twitteriin. Jos tänään olisin tavannut yhdenkin minulle aidosti tärkeän ihmisen, olisin voinut sanoa, että olen alakuloinen. Mutta kun en ole tavannut, kerron sen sitten koko kylmälle ja kasvottomalle internet-maailmalle ja voin vain toivoa, että joku jossain lukee ja välittää.

Useimmat asiat, joita haluaisimme sanoa, ovat pieniä ja arkipäiväisiä, kuten:"Minulla on maha vähän kipeä", "Ajattelin käydä lenkillä", "Tänään oli mukava päivä" tai "Menemme saunaan klo 18". Niille ei vain enää ole tilaa tässä kiireisessä maailmassa. Kun ei ole aikaa pysähtyä juttelemaan, vaihtaa kuulumisia ja tapaamaan ystäviä, täytyy näistä asioista kertoa sähköisesti. Tekstiviestit, blogit, naamakirjat tai twitterit eivät vain kanna samalla tavalla merkityksiä kuin sanoja sävyttävät eleet, ilmeet ja äänenpainot. Tekstari ei kerro, että viestin lähettäjälle oli pahoitteleva ilme. Ja kun ihminen kirjoitti Facebookiin:"Olipa ihana päivä", ei viestistä kuulunut se ironinen ja pettynyt äänensävy, joka kirjoittajalla olisi ollut, jos hän olisi saanut kertoa tämän asian suoraan toiselle ihmiselle, kasvotusten. Keskustelupalstalla keskustelija suuttuu, koska ei kuullut toisen sanoissa sitä huumoria, joka niissä oikeasti oli.

Ymmärrämme toisiamme yhä useammin väärin tai epätäydellisesti.

Jos emme tavoita toisiamme pienissä asioissa, miten käy sitten merkittävimpien asioiden, kuten:"Olen rakastunut", "Olen niin vihainen" tai "En ole viime aikoina voinut oikein hyvin". Onko meillä oikeasti aikaa sanoa näitä asioita toisillemme? Kenelle ne sanomme, ja miten? Miehet kosivat naisia tekstiviestiste ja naiset lopettavat suhteen sähköpostilla. Pariskunta ilmoittaa lapsen odottamisesta Messengerillä ja rakkaan lemmikin kuolema on yhden tilapäivityksen arvoinen. Ystävä saa kylmän e-kortin, jossa sanotaan:"Olet raksu" Eihän sitä korttia voi edes koskettaa.

Niin yksinäisiä me olemme.

Minun Paratiisini

2009-11-10T22:37:00.004+02:00

Muslimien käsitystä Paratiisista moititaan joskus lihalliseksi. Paratiisissa on hedelmiä, silkkivaatteita, varjoja ja putouksia, viiniä sekä kauniita miehiä ja naisia. Suomalaisten, tai ehkä yleensäkin länsimaalaisten, on vaikea hyväksyä, että Paratiisissa voisi toteuttaa "lihan himoja". Tällainen ajatus johtunee kristillisestä perinteestä, jonka mukaan ruumiillisuus on jotenkin alhaista, ehkä hävettävääkin. Ruumiin nautinnot johtavat vain kadotukseen, eikä niille ole sijaa Taivaassa. Hyi olkoon, nuoria poikia tai tummasilmäisiä neitsyitä muka Paratiisin varjoissa!

Islamissa ruumiin ilot eivät ole häpeä. Tässä elämässä saa nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta, hyvästä talosta, hienosta kulkuvälineestä ja kauniista vaimosta tai komeasta aviomiehestä. Tällaisissa nautinnoissa ei ole mitään väärää, kunhan maalliset nautinnot eivät mene hengellisen elämän edelle ja kunhan niitä toteutetaan laillisin keinoin ja kohtuudella.

Kun vasta tutustuin islamiin, minua kiehtoi erityisesti Koraanin ja perimätiedon kuvaukset Paratiisista. Islamin Paratiisi vaikuttaa kristillistä Taivasta paljon mielenkiintoisemmalta. Mielikuvissani Taivas on jonkinlainen epämääräinen kultakaupunki, jossa valkoisiin kaapuihin pukeutuneet ihmiset laulaa loilottavat 24/7 (mikäli siellä varsinaista aikaa on) hallelujaa ja muita ylistyksiä enkeleiden kanssa. Kaikki ovat autuaita, mutta ehkä sittenkin hieman pitkästyneitä?

Paratiisi on aika rock Taivaaseen verrattuna. Vaihteleva, monipuolinen ja tarjoaa iloa paitsi sielulle, myös ruumiille. Onko itsekästä tavoitella tällaista jopa lihallista hyvää itselleen? Ehdottomasti. Siksi se onkin niin motivoivaa. Islamin Paratiisi on erinomaisen kannustava. Se kannustaa hyviin tekoihin ja uskossa kilvoittelemiseen. Aina muslimia ei tarvitse pelotella Helvetillä, riittää kun vilauttaa Paratiisi-korttia.

Vaikken hyväksykään terroristitekoja, joissa tapetaan viattomia siviilejä, ymmärrän kyllä, että terroristeja on helppo motivoida esimerkiksi itsemurhaiskuihin lupaamalla heille Paratiisiin huikeita palatseja, kauniita ja puhtaita neitoja, hedelmäpuita ja viiniä, johon tässä elämässä ei saa koskeakaan. Mieluummin sitä itsensä tällaisen lupauksen vuoksi räjäyttää kuin toiveesta seistä rivissä laulamassa ylistyslauluja Herralle. Neitsyet ovat konkreettisempia, helpompia ymmärtää. Tyhmäkin tajuaa Paratiisin ihanaksi paikaksi, vaan Taivaan ilojen ymmärtämisen kanssa viisaammallakin on ongelmia.

Millainen on oikeasti Paratiisi? Sitä emme tiedä. Koraani ja hadithit kertovat meille jotain tuosta ihmeellisestä paikasta. Kuitenkin rajallinen ihmismieli ei voi tavoittaa Paratiisia täydelliseti. Esimerkiksi viini, jota Paratiisissa juodaan, ei ole kuten tämän maailman viini. Hedelmät, joita siellä saa syötäväksi, ovat erilaisia. Kaikki on parempaa kuin mitä voimme kuvitella.

Sanotaan, että Paratiisissa kaikki toiveemme toteutuvat, siellä on juuri sellaista, kuin haluamme. Tämä innostaa ajattelemaan, että Paratiisi voi olla juuri minua varten, juuri minulle tehty, mittatilauksena. Millainen olisi sitten minun Paratiisini? Mitä siellä olisi?

Minun Paratiisissani olisi vihreä ja vehmas ruohikko, sellainen pehmeä ja jalkapohjia kutittava. Siellä olisi laaja niitty, jolla voisin juosta perhosten kanssa. Paratiisissa ei tarvitsisi käyttää huivia, joten tuuli tuivertaisi tukkaani. Kukkien värittämään ruohikkoon olisi hyvä heittäytyä selälleen ihailemaan pilvetöntä taivasta.

Niityn takana alkaisi tuoksuva havumetsä, jonka viileään ja kosteaan sammaleen olisi hyvä laskea poski. Metsässä olisi siilejä ja oravia, jotka olisivat ystäviäni. Saisin halailla puita, jotka puhuisivat minulle viisaita sanoja. Linnut laulaisivat Jumalan hyvyydestä.

Metsän takaa alkaisi korkea vuori, jonka huipulla olisi lunta. Vuori olisi jyrkkä, mutta sinne kiipeäminen olisi kuitenkin helppoa ja kevyttä. Vain vähän hengästyisi, niin että posket saisivat kauniin punan. Vuoren huipulla voisi istuskella, syödä kolmiovoileipiä ja katsella edessä aukeavaa maisemaa, joka olisi täynnä niittyjä, metsiä ja keltaisia rypsipeltoja. Jokia ja järviä, muttei yhtään taloa tai tietä tai muutakaan rakennettua. Vuoren huipulta olisi mukava katsella, kun laskeva aurinko värjää taivaanrannan leiskuvan punaiseksi.

Paratiisissa olisi paljon eläimiä. Siellä olisi hevosia, joilla osaisin ratsastaa. Siellä olisi delfiinejä, joiden selässä voisin ratsastaa meren aaltoihin. Siellä olisi susia, jotka olisivat ystäviäni. Osaisin juosta lujaa, niiden rinnalla metsien halki. Juoksisin aina avojaloin, eivätkä kivet tai neulaset pistelisi minua eikä maa olisi kylmä. Yläpuolellani lentäisi musta varis, uskollinen seuralaiseni.

Paratiisissa tärkein eläin olisi Lemmikkini, jota kaipaan niin kovasti, että sydämeen pistää. Lemmikki tulisi minua vastaan Paratiisin portilla. Se tuntisi minut heti ja minä sen. Se kulkisi joka paikkaan kanssani, kulkisi vierelläni tai istuskelisi olallani. Kuumina päivinä se istuskelisi sylissäni suuren puun alla. Silittelisin sitä tuntikausia, ja se nuolisi minun sormeani vastapalvelukseksi. Opettaisin sille temppuja, joiden harjoitteleminen meiltä jäi kesken tässä maailmassa. Lemmikki olisi nuori ja terve, eikä minun tarvitsisi enää pelätä sen menettämistä.

Totta kai mieheni olisi myös Paratiisissa. Hänen kanssaan chillailisin jossain kuumalla hiekkarannalla. Illalla tanssisimme rannalla, ja kerrankin askeleemme eivät sotkeentuisi. Ehkä saisin hänet joskus kanssani metsiini tai vuorelleni, toisin kuin nyt. Hänen ei tarvisi pelätä petoja, hyttysiä tai eksymistä, ja hän retkeilisi kanssani mieluusti. Kuumana päivänä pulahtaisimme viileään jokeen ja leikkisimme vedessä. Viileinä iltoina lämmittäisimme toisiamme sylityksin. Päivän valkeuteen voisi herätä yhdessä, ilman kiirettä mihinkään. Sitä voisi vain todeta, että tässä on hyvä olla eikä tarvitse nousta. Puhuisimme tuntikausia.

Olisi Paratiisissa muitakin ihmisiä. Toivottavasti perheeni ja ystäväni. Ajatuksen voimalla siirtyisin omasta koskemattomasta maastani heidän luokse johonkin hienoon taloon tai palatsiin. Pitäisimme hämärissä illoissa grillijuhlia. Pimeyttä valaisisivat värikkäät lyhdyt ja iloinen musiikki. Pelaisin sisarusteni ja mieheni kanssa potkupalloa tai Twisteriä. Kavereiden kanssa voisi mennä myöhemmin bilettämään ja tanssimaan tai järjestää saunaillan. Heidän kanssaan voisi puhua mistä vain.

Paratiisissa olisi myös Profeetta, rauha hänelle. Saisin tavata hänet ja esittäytyä. Saisin kulkea hänen seurassaan ja tavata myös kaikki hänen seuralaisensa. Seuraavalla tapaamisella hän muistaisi nimeni, mikä olisi valtava kunnia minulle, sillä Paratiisissa olisi miljoonia muitakin.

Kaikkein parasta Paratiisissa olisi Jumala, jonka saisin kohdata. Kiittäisin nöyrästi kutsusta ja lupaisin käyttäytyä siivosti. Jumala olisi hurja. Mitään muuta sanaa en keksi kuvaamaan Häntä. Hän olisi hurjan hieno, hurjan suuri, hurjan hyvä, hurjan viisas, vain yliveto huippu super mahtava Herra. Hän olisi myös hurjan lempeä ja ottaisi minut hurjan suureen syliinsä, halaisi lämpimästi ja pitäisi minua siinä niin, että päässä pyörisi.

Tämä kaikki voi olla vain mielikuvitusta, yhden ihmisen henkilökohtainen satu. Mutta on se kyllä äärettömän hyvä ja kaunis satu. Onko väärin tavoitella sellaista? Onko siinä jotain hävettävää tai säälittävää? Ehkä jonkun mielestä.

Ehkä jonkun mielestä ruumiin ilot, kuten tukkaa tuivertava tuuli, oman miehen iholta huokuva lämpö, lemmikin pehmeä turkki tai mehevä grillipihvi, eivät kuulu tuonpuoleisen palkkioihin. Mutta minäpä sanon, että jos ihminen haluaa juuri tätä ja nauttii näistä asioista suuresti, niin eivätkö ne ole oikeudenmukainen palkkio hänelle? Eikö hän ansaitse niitä, jos niiden toivossa pysyi kaidalla tiellä?

Ehkäpä jonkun toisen mielestä kannattaisi tavoitella hyvää tässä elämässä ja unohtaa tuonpuoleinen, josta ei kuitenkaan ole varmuutta. Miksi tavoitella jotain, joka on mitä suuremmissa määrin epätodennäköistä, täyttä uhkapeliä? Mutta minäpä sanon sille ihmiselle, että minulla on jotain, mitä hänellä ei ole. Minulla on suuri unelma, jota kukaan ei voi vielä minulta. Jo pelkästään tämän unelman omistaminen on suurempi ilo ja lahja kuin tämän maailman kaikki nautinnot yhteensä. Olen siis väistämättä tämän uhkapelin voittaja. Kuinka suurta sitten olisikaan, jos unelmani Paratiisista toteutuisi? Silloin minulla olisi kaikkea, ihan kaikkea mitä voisin toivoa, ja äärettömästi enemmänkin.

Pohdintaa ihmisenä kasvamisesta

2009-11-09T18:16:00.004+02:00

Tällä hetkellä mielessä pyörii kovasti ihmisenä kasvaminen. Islamissa on paljon monia ihanteita, joita tulisi tavoitella. Tulisi olla rehellinen, kiitollinen, aina vaikeuksien kohdatessa kärsivällinen, oikeudenmukainen, rohkea ja tinkimätön uskossaan, myötätuntoinen, rauhallinen, harkitsevainen, nöyrä, vaatimaton ja vaikka mitä muuta hienoa ja ylevää.

Mutta kuinka moni meistä oikeasti kykenee tuollaiseen? Joskus tuntuu, että olen tällaisena huono muslimi ja ihminen. Olen kärsimätön, joskus epäkiitollinen, usein aika äkkipikainen ja harkitsematon, monessa suhteessa kaikkea muuta kuin nöyrä ja vaatimaton. Uskossanikaan en aina osaa olla rohkea ja tinkimätön. Kelpaanko tällaisena? Pitääkö minun jatkuvasti yrittää valmentaa itseäni, olla jotain muuta kuin mitä olen? Sellaisen kuvan saa aika usein, kun lukee oppineiden tai maallikkomuslimeiden mielipiteistä. Sellaisen kuvan saa jopa joskus, kun lukee Profeetan, rauha hänelle, sanoista ja teoista. En tiedä, vaatiko hän todellakin meiltä lähes täydellisyyttä ja oliko hän joskus tiukka ja jopa julma heikompia uskovia kohtaan, vai onko tämä vain minun ja muiden muslimien tulkintaa.

Henkilökohtainen kasvu ei voi lähteä pakosta. En voi kehittyä paremmaksi ihmiseksi, koska joku käskee, en vaikka se joku olisi Profeetta, rauha hänelle, tai itse Jumala. Kasvun täytyy lähteä omasta itsestä, aidosta halusta. Luulen, että se vaatii myös oman ongelman myöntämistä ja jonkin tason hyväksyntää. Jos vain häpeän ja inhoan itsessäni jotain piirrettä, en ainakaan pääse siitä eroon. Olen silloin kuin kärpänen, joka yrittää pyristelemällä päästä hämähäkin verkosta, mutta joka vain kietoutuu verkkoon entistä tiukemmin.

Oman kasvun pitäisi lähteä itsensä hyväksymisestä. En tarkoita, että minun pitäisi olla mielissäni monista puutteistani. Mutta vasta kun omat heikkoudet tuntee läpikotaisin, kun niiden kanssa on oppinut elämään ja kun niissä näkee jopa siunausta ja mahdollisuuden oppia, niistä voi päästää irti. On tärkeä oppia rakastamaan itseään, koska kasvu ja kehitys lähtee rakkaudesta, ei vihasta, inhosta tai häpeästä. Rakkaus ja itsensä hyväksyntä on kuin Auringon valo, joka saa pienen verson kurottamaan korkeammalle. Jos sen kasvua pyrkii nopeuttamaan sitä väkisin vetämällä, se vain katkeaa tai irtoaa maasta juurineen. Lempeä rakkaus, itsensä hyväksyminen ja aika kasvattavat kauneimmat ruusupuut.

Seestyvä muslima?

2009-11-06T14:47:00.002+02:00

Viime aikoina on tullut kirjoiteltua todella vähän. Ne harvat jutut, jotka olen jaksanut tehdä, ovat olleet mielestäni usein pintapuolisia tai väkinäisiä. Tekstiarkisto on täynnä puoliksi väkerrettyjä juttuja, joissa on kyllä hyvä idea, mutta ei tarpeeksi sisältöä tai joiden kieliasu on surkea. Sähköposteista ja kommenteista on tullut esiin on pitkä jono islamia koskevia kysymyksiä, joihin lukijani toivovat minun vastaavan. Niihinkin pitäisi kai tarttua.

Mutta mitään en tunnu saavan aikaan.

Olen jo pitkään yrittänyt selittää itselleni, etten yksinkertaisesti ehdi kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa pitkiä ja syväänluotaavia juttuja, joissa voisi hartaasti punnita erilaisia näkökulmia, en lyhyitä ja pinnallisia tekstinpätkiä. Haluaisin myös kirjoittaa erilaisia juttusarjoja tai pitkiä tarinoita, jotka valottaisivat erilaisia näkökulmia muslimeihin, islamiin ja hengellisyyteen yleensäkin. Mutta mistä löytää sitä aikaa?

Jotkut aiheet ovat jo vaikeustasoltaan sellaisia, ettei minulla ole niistä sellaista varmaa tietoa, jota voisin jakaa muillekin. Olen esimerkiksi saanut useita pyyntöjä vastata islamia vastaan esitettyyn kritiikkiin. Vastaukset voivat olla mielessäni selviä, mutta miten tuoda ne paperille, varsinkin kun en voi varmasti sanoa olevani oikeassa. Kritiikkiin vastaaminen vaatii useimmiten aika paljon taustatyötä, mikä vie aikaa.

Ajan puute on yksi niistä asioista, jotka vaikeuttavat blogin pitämistä. Mutta ehkä suurempi syy on sittenkin se, ettei minua tällä hetkellä yksinkertaisesti kiinnosta aktiivinen kirjoittelu vaikeista tai vakavista aiheista. Kyllä aikaa olisi, jos sen vain järjestäisi toisin. On minulla aikaa pelata vaikkapa Mafia Warsia tai käydä muslimien keskustelupalstoilla. Kyse on siitä, että aika menee kaikkeen kiinnostavampaan kuin blogiin kirjoittamiseen.

Kun aloitin blogin, minulla oli hirveä halu kertoa suomalaisille islamista ja osoittaa, että monet heidän muslimeja koskevista käsityksistään ovat joko puutteellisia tai vääriä. Ajattelin taistelevani islamin puolesta sanan asetta käyttäen. Ehkä se oli pitkälti uuden muslimin epävarmuutta ja palavaa halua osoittaa olevansa oikeassa, perustella omaa ratkaisuaan.

Nyt sellainen into on hiipunut. Minä olen muslimi ja sillä hyvä, enkä paljoakaan välitä mitä muut luulevat tai ajattelevat minusta. Todellisuudessa aika harvaa kiinnostaa minun elämäni ja ajatukseni. Aika harvaa kiinnostaa edes koko islam. Henkilökohtaisesti se on minulle yksi ja sama. Toki uskonnollisesti ajateltuna sen pitäisi kiinnostaa, mutta käytännössä en yöuniani haaskaa sille ajatukselle, että joku ihminen toisella puolella Suomea ei tunne islamia. Miten se minua koskettaa, miten he elävät tämän tai tuonpuoleisen elämänsä? Miksi minun pitäisi perustella uskoani koko maailmalle?

Läheiset ihmiset ovat tietenkin eri asia, heidän ajatuksillaan ja tunteillaan on merkitystä minulle. Toki sitä toivoisi, että 1) läheiset ymmärtäisivät ratkaisuni ja hyväksyisivät minut tällaisena ja 2) hekin kulkisivat samaa tietä kuin minä. Mutta en minä heidänkään takia jaksa loputtomiin tuskailla ja ahdistua. Heillä on valintansa ja minulla omani.

Ehdin jo luulla, että kaikki uskonnollinen palo minusta on sammunut. Ilokseni huomasin hiljattain, että on minulla sentään joitain tunteita jäljellä. Ne suuntautuvat nyt vain eri suuntaan, nimittäin muslimiyhteisöön. Sen sijaan, että vaivautuisin ei-muslimien islam-kritiikistä (joka on joskus hyvää ja kunnolla perusteltua, mutta useimmiten ei), suutun suunnattomasti, kun näen muslimien tekevän vääryyttä toisilleen tai ei-muslimeille. Viimeisimmät hermostukseni olen hankkinut lukemalla siitä, että Hamas on kieltänyt naisilta moottoripyörän kyydissä istumisen, koska se uhkaa perinteisiä arvoja ja järjestystä. Mitä hemmetin perinteisiä - ja ennen kaikkea säilyttämisen arvoisia - arvoja se nyt muka uhkaa?

Toinen raivostuttava asia on ei-muslimien, etenkin juutalaisten ja amerikkalaisten syyttely muslimien ongelmista. Aiemmin kirjoitinkin pienen jutun tästä. Uusia kuulemiani juutalaisvastaisia väitteitä ovat esimerkiksi:"Turkki ei pääse koskaan Euroopan Uniooniin, koska juutalainen Sarkozy ja muut Ranskan juutalaiset vastustavat sitä" ja "On juutalaisten salaliitto tehdä saippuasarjoja, joita katsomalla muslimit ajautuvat kauemmaksi islamista". Niinpä. Onhan selvää, että Turkin EU-jäsenyydellä tai pikemminkin sen puutteella ei ole mitään tekemistä muun muassa maan ihmisoikeuksien kanssa. Ja totta kai se on juutalaisten vika, jos muslimit itse päättävät töllöttää telkusta huonoja saippuasarjoja.

Olen huolestunut oman kaupunkini, Suomen ja koko maailman muslimiyhteisön eli umman tilasta. Syyt ovat vain erit riippuen siitä, millä tasolla liikutaan. Omassa kaupungissani koen ongelmaksi muun muassa sen, että aktiiviset moskeijalla käyvät muslimit tuntuvat sulkevan muut muslimit piirin ulkopuolelle. Tiedottamisen taso on surkeaa, lähes olematonta. Esimerkiksi merkittävän luennoitsijan vierailusta saattaa kuulla vasta puoli tuntia ennen luennon alkua, jos silloinkaan. Moskeijan muuttamisesta uusiin tiloihin kuuli vain harva etukäteen. Minulla on omia pieniä suunnitelmia tilanteen parantamiseksi. Jos Jumala suo, suunnitelmat toteutuvat. Tällä hetkellä ne ovat vielä ajatuksen tasolla. Täytyisi saada voimia ja rohkeutta avata suunsa muidenkin kuullen.

Koko Suomen umman tilanteeseen en koe voivani vaikuttaa kovinkaan paljon. Eniten minua harmittaa se, että maassamme on pieni (ehkä pääosin islamiin palanneista koostuva) joukko, joka on ottanut sen tiukimman tulkinnan linjan. Heidän mukaansa äänestäminen on epäjumalanpalvelusta, tästä jumalattomasta maasta pitäisi muuttaa pois, muslimien pitää seurustella vain muslimien kanssa, jokaisen velvollisuus on rahoittaa aseellista jihadia ja ties mitä. Totta kai he saavat itse noudattaa sitä linjaa mitä haluavat, kunhan eivät tee muille pahaa. Mutta koen ongelmalliseksi sen, että he ovat niin kovin äänekkäitä ja usein valmiita tuomitsemaan toisin ajattelevat ja toimivat muslimit huonoiksi, epäjumalanpalvelusta harjoittaviksi tai jopa ei-muslimeiksi. Nämä ihmiset saavat monet maltillisempaa linjaa noudattavat, etenkin uudet muslimit hämmentymään ja pohtimaan, ovatko he tarpeeksi hyviä uskovia.

Itsekin olin aikoinani hämmennyksissä näiden ihmisten takia. Onneksi ymmärsin rajoittaa liikkumistani tietyillä nettisivuilla ja palstoilla, joissa nämä ihmiset omia mielipiteitään ovat innokkaasti kuulumassa. Sen jälkeen olen saanut kohtalaisen mielenrauhan niiltä epäilyksiltä, että olisin maailman surkein muslimi. Ikävä kyllä mustavalkoiseen ajatteluun on vaikea vaikuttaa. Ainoa, mitä voin oikeastaan tehdä asialle, on lohduttaa niitä huolissaan olevia muslimeita, jotka ovat saaneet ikäviä kommentteja "tiukkiksilta", ja yrittää joskus tuoda keskusteluun mukaan vähän sallivampiakin näkökulmia.

Maailmassa on monenlaisia ihmisiä ja samoin monenlaisia muslimeita. Joskus uutiset maailmalta muslimien teoista saavat minut surulliseksi, jopa vihaiseksi. Talebanien terroriteot, eri ryhmien islaminvastaiset naisten oikeuksien rajoitukset ja moni muu uutinen on kovin surullista kuultavaa. "Ei islam ole tätä, eihän!" sydämeni huutaa ja olen varma, että se on oikeassa. Nämä asiat ovat niin suuria ja monimutkaisia, etten koe pystyväni vaikuttamaan niihin juuri lainkaan. Ehkei minun tarvitsekaan? Profeetta, rauha hänelle, sanoi, että jos et voi poistaa vääryyttä kädelläsi, tee se kielelläsi, ja jos et voi muuttaa sitä lainkaan, vihaa sitä sydämessäsi. Ja niin minä teen, jos Jumala suo.

Vaikka välillä nämä uskonnolliset asiat pyörivät mielessä, on valtaosa päivistäni tavallista suomalaisen arkea. Tällä hetkellä mielessä pyörii paljon esimerkiksi opiskelu, tarkemmin ottaen lähestyvä kirjatentti ja gradun teko. Päivittäinen elämä on täynnä suuria ratkaisuja, kuten: menenkö jumpalle kello 16 vai 17 ja: teenkö ruoaksi tänään riisipuuroa vai kaalilaatikkoa. Siinä sitä on pienellä ihmisellä paljon pohtimista ja pähkäilyä. Missä välissä sitä ehdisi filosofisoida ja miettiä syntyjä syviä?

Toki islam on tiiviisti mukana päivissäni esimerkiksi rukousten kautta. Kuitenkin koen, että se on mukana eniten pienissä jokapäiväisissä asioissa. Uskonto ei välttämättä näy ulospäin, mutta se on joka hetki sydämessäni. Huomaan sen niinä hetkinä, kun olen iloinen jostain asiasta. Silloin mielessäni on kiitollisuus ja varmuus Jumalan hyvyydestä. Huomaan uskonnon vaikutuksen, jos olen sanonut tai tehnyt jotain ikävää - silloin minua kaduttaa ja haen anteeksiantoa. Kun koen huolta tai hätää, sydämeni kääntyy Jumalan puoleen ja pyytää Häneltä apua. Uskonto tulee parhaiten esiin vakaana luottamuksena ja turvallisuudentunteena, jota en osaa sanoilla selittää.

Nyt viime aikoina on vahvistunut se tunne, ettei minun tarvitse suorittaa uskonnossa. Kunhan perususko on olemassa ja suhde Jumalaan hyvä, pääsee jo pitkälle ja uskonnollisten velvollisuuksien hoitaminenkin on helpompaa. Kaikki ulkoiset uskonnolliset meriitit tai hyvät teot eivät ole välttämättä niitä parhaita tai tärkeitä asioita, joita muslimi voi tehdä. Tärkeämpää kuin parta tai huivi tai sata rukousta päivässä saattaa olla esimerkiksi kärsivällisyys, kiitollisuuden ja katumuksen osoittaminen ja nöyryys, joita ei välttämättä tarvitse tuoda muiden näkyville. Ne ovat sydämen asioita, muilta salattua jumalanpalvelusta, jota voi tehdä missä ja milloin vain. Minulta puuttuu vielä monia tärkeitä sisäisiä ominaisuuksia, mutta tässäkin luotan Jumalaan: ehkäpä minä vielä kehityn ihmisenä. Ja se missä tahdon kehittyä, on nimenomaan hengellisyys, sydämen viisaus ja luonne, ei tiedon tai tekojen määrä. Hmm, minussa taitaa olla hiukkasen suufin vikaa :)

Toisin kuin entisaikojen suufit, en tahdo kuitenkaan eristäytyä vuorille pohtimaan uskontoa ja hakemaan mystistä yhteyttä Jumalaan. Saan parhaan yhteyden Häneen rukousmatolla ja jokaisena arjen pienenä hetkenä, jolloin heitän ajatuksen Hänen puoleensa. Ajatuksen ei tarvitse olla suuri ja syvällinen, se voi olla vaikkapa tällainen:"Sinä olet siellä jossain ja kuulet minua varmasti. Olet minun kanssani. Kiitos siitä."

Parasta islamissa eivät ole sen moraaliset arvot, rukous, ruokailusäädökset, hijab, puhtaus tai mikään muu tällainen. Nämä kaikki ovat tärkeitä asioita, mutta parasta on yksinkertaisesti se, että lause la ilaha illa Allah, ei ole muuta Jumalaa kuin Jumala, kulkee mukana jokaisessa päivän hetkessä. Islam on mukana kaikessa mitä teen, pienien ajatusten kautta. Kun otan käteeni vaikkapa tenttikirjan, mieleeni saattaa nousta rukouksenomainen ajatus:"Tätä pitäisi nyt taas jaksaa lukea. Anna voimia ja intoa tähän työhön, Jumala." Nämä ajatukset eivät välttämättä ehdi pukeutua sanoihin. Ne ovat vain sydämessä läikähtäviä tunteita, luottamus siihen että on olemassa jotain, mitä en näe, ja se näkymätön on jotain suurta ja hyvää. Sen tunteen varaan on hyvä jättäytyä, esimerkiksi tenttikirja kädessä. (Ja juuri niin aion nyt tehdä, jos Hän suo.)

Black Ribbons Campaign

2009-11-06T14:30:00.000+02:00

Saudi Women’s Activists launch the “Black Ribbons Campaign” on November 6th

On November 6. 1990, 40 brave Saudi women drove their cars publicly in the capitol of Saudi Arabia, Riyadh, to demand their right to drive. They were subsequently detained, their passports were confiscated, and fired from their jobs.

On the 19th anniversary of this event, Saudi women’s activists, led by Wajeha al Huwaider, are launching the “Black Ribbons Campaign”, demanding that:

A) Saudi woman be treated as a citizen just like her male counterpart

B) Saudi woman enjoys her rights to marry, divorce, inherit, gain custody of children, travel, work, study, drive cars and live on an equal footing with man

C) Saudi woman gain the legal capacity to represent herself in official and government agencies without the need of a male guardian.

We, Saudi women activists appeal to all those who support Saudi women’s rights, inside and outside the Kingdom, to participate in the campaign by wearing a black ribbon on their wrists as a symbolic and peaceful gesture of their .advocacy to Saudi women’s rights.

This campaign is raising the motto: “we will not untie our ribbon until Saudi women enjoy their rights as adult citizens”.

Please make sure to wear a black ribbon on November 6th.

Wajeha al-Huwaider

Valistuksen lapset

2009-10-25T11:08:00.004+02:00

Uskonnot ja usko kirvoittavat kärkeviä keskusteluja ja kommentteja, etenkin netissä. Ihmiset, jotka eivät itse ilmeisesti usko mihinkään, kokevat, että he ovat parhaita ihmisiä tuomitsemaan uskonnot. Aivan kuin he kokisivat olevansa uskovien ihmisten yläpuolella, parempaa rotua. He halveksuvat avoimesti uskontoja eivätkä näe niissä paljoakaan hyvää. Usein heidän ylimieliset kommenttinsa osoittavat kuitenkin enemmän tietämättömyyttä, sivistymättömyyttä ja kyvyttömyyttä myötätuntoon kuin todellista älykkyyttä ja valistuneisuutta.

He sanovat esimerkiksi:

1. "Uskonnot ovat heikkoja varten" halveksuen uskovia. Heille ei ehkä tule mieleen, että heikkous voi olla myös voimavara, ja toisaalta uskonnon avulla heikko voi nousta vahvojen yläpuolelle. Väitän, että uskonnoilla voi ainakin tiettyihin yksilöihin erittäin positiivinen vaikutus. Uskon voimalla jotkut pystyvät tekemään monia hyviä tekoja, joihin heillä ei olisi halua tai kykyä yksinään: taistelemaan oikeudenmukaisuuden puolesta, kokemaan syvää myötätuntoa ja auttamaan apua tarvitsevia. Usko antaa heille voimaa kokea vilua, nälkää ja vainoja tehdäkseen hyvää, samaan aikaa kun "vahva" nukkuu vatsa täynnä syvää unta muiden huolista välittämättä. Kumpi on tällöin todellinen ihminen ja kumpi eläimen kaltainen? Kumpi on kärsivällisempi, kestävämpi, tuntevampi ja välittävämpi olento?

2. "Uskonnot ovat aloittaneet kaikki sodat". He eivät ole tainneet lukea historiaa? Uskontoko aloitti maailmansodat - sodat, joissa on kuollut eniten ihmisiä? Luulenpa, että harvassa sodassa on ollut kyse ainakaan täysin uskonnoista. Ennemminkin uskonnoilla halutaan oikeuttaa sotia, joiden syyt ovat jossain muualla, kuten ahneudessa, kateudessa, katkeruudessa, vieraan pelossa tai erilaisuuden vihassa.

3. "Uskonnot eivät sovi ihmisille". Mikseivät sovi? Jotkut tutkijat ajattelevat, että usko tai uskonnot ovat yksi ihmislajille ominainen ja ainutlaatuinen piirre. Uskonnot ja erilaiset aatteet ovat osa luontoamme. Usko on yhtälailla osa ihmisyyttä kuin viha, itsekkyys ja pelko, mutta myös kuten rakkaus, epäitsekkyys ja rohkeus. Se että joku uskonnon nimissä käyttäytyy huonosti tai tekee jotain väärää, ei tarkoita, että vika olisi uskonnossa. Uskonto on kuin peili, joka heijastaa, mitä sisällämme on. Se paljastaa sekä parhaat että huonoimmat piirteemme.

4. "Uskonnon varjolla tehdään kaikenlaista". Niin tehdään, sekä hyvää että pahaa.

5. "Jos ihminen on koulunsa käynyt, hän ei voi uskoa mihinkään." Minä luin lukiossa pitkän matematiikan, fysiikan, kemian ja biologian ja luin samoja aineita myös yliopistossa, ja uskon silti. Juuri se, että tiedän asioista, saa minut näkemään entistä paremmin maailman ihmeellisyyden ja ymmärtämään, kuinka vähän me todellisuudessa tiedämmekään. Kouluja käynyt ihminen ei välttämättä usko mihinkään, mutta hän varmasti myöntää sen, että mikään tieto tai tiede ei ole vielä onnistunut osoittamaan, etteikö yliluonnollista (kuten Jumalaa) voisi olla olemassa. Mielestäni valistuneelle ihmiselle sopii olla agnostikko, mutta ei ateisti. Aivan kuten uskovakin, ateisti väittää sellaista, mistä hänellä ei ole varmaa tietoa. Uskovat sentään pystyvä useimmiten myöntämään, että kyse on vain uskosta ja luuloista, ei mistään todistetusta.

6. "Uskonnot ovat helppo ratkaisu, kun ei tahdo ajatella itse." Mielestäni uskovat jakautuvat karkeasti otettuna kahteen joukkoon: niihin jotka eivät ajattele ja niihin jotka ajattelevat enemmän kuin ihmiset keskimäärin. (Ja toivon kuuluvani jälkimmäisiin.) Toki on helppoa luovuttaa päätäntävalta omasta elämästä jollekin ulkopuoliselle auktoriteetille, mutta toisaalta etenkään nykymaailmassa siitä ei ole tehty kovinkaan helppoa. Ajatteleva uskova joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan uskon, oman järjen ja muiden ihmisten seuraamisen välillä. Usko pakottaa myös tarkkailemaan itseään uudella tavalla. Uskova joutuu vertaamaan itseään siihen uskovan ideaaliin, joka on useimmiten tavoittamattomissa. Uskoon liittyykin usein riittämättömyyden tunne: en ole niin hyvä ihminen kuin mitä minun pitäisi olla. Ei ole helppoa tunnustaa omia vikoja ja puutteita ja yrittää kehittää itseään ihmisenä. Itse olen kokenut, että uskominen ja uskon mukaan eläminen on äärettömän vaikeaa. Paljon helpompaa olisi olla uskomatta, välittämättä erilaisista laiesta tai ihanteista, elää vain tässä hetkessä kuten hyvältä tunuu, pitää itseään niin hemmetin hyvänä ja erityisen viisaana ja kulkea massan mukana ajattelematta sen enempää kipeitä ja vaikeita asioita.

Valistus on hieno asia, tiettyyn pisteeseen asti. Valistuksen aikakausi on tuonut meille paljon hyvää, muun muassa demokratian, tieteiden huiman kehityksen ja ihmisoikeudet. Valistus kuitenkin vaatii myös sisäistä valistuneisuutta, ja siinä on aatteen haaste. Valtaosa netissä seikkailevista "valistusajattelijoista" on kuitenkin ylimielisiä, he puhuvat usein vastoin parempaa tietoa eivätkä osoita minkäänlaista halua ymmärtää toisten ihmisten näkökantoja, koska omasta mielestään he kuitenkin ovat aina oikeassa.

Miten ihminen, joka ei itse ole koskaan uskonut, voi väittää, että uskonnoista on vain haittaa? Ei hän ole kokenut, mitä uskonto voi ihmiselle antaa: rauhaa, merkityksen ja tehtävän elämälle. Kokemuksen siitä, että joku kuulee ja välittää minustakin. Selityksen sille, miksi olemme täällä ja minne olemme menossa. Uskonto on yksi tapa asettaa oma elämä oikeaan mittakaavaan, nähdä se, että ihmiselämä on vähäinen ja merkityksetön ja silti suunnattoman tärkeä. Tästä huolimatta uskominen ei ole helppoa, koska se nostaa pintaan monenlaisia vaikeita kysymyksiä ja tunteita. Siinä onkin mielestäni yksi uskon hienoimpia asioita: se pakottaa ajattelemaan, käsittelemään omia kipupisteitä, pohtimaan omaa itseä ja kehittymään ihmisenä kohti parempaa.

Jostain muistelen lukeneeni, että Euroopassa uskonnot eivät ole kovinkaan in. Muualla maailmassa on toisin: uskonnot elävät yhä vahvoina ja niiden merkitys jopa voimistuu. Etenkin suurten maailmanuskontojen kannattajamäärät kasvavat jatkuvasti, eivätkä vain suuren syntyvyyden ansiosta. Ihmisillä on voimakas tarve uskoa johonkin. Muualla tähän tarpeeseen suhtaudutaan luontevasti ja sen merkitys tunnustetaan. Joskus tuntuu, että meilläpäin tärkeinä pidetään vain ruumiin tarpeita. Aivan kuin ihmisen kaipuu olla hyväksytty ja tulla kuulluksi olisi häpeä.

Osin ymmärrän kyllä, mistä syntyy negatiivinen kuva uskontoja ja uskovia kohtaan: siitä, millaisen kuvan me uskovat annamme itsestämme. Monien mielestä uskovat ovat niitä, jotka suu vaahdossa paasaavat aatteensa puolesta, mätkivät toisiaan ja ei-uskovia päähän pyhillä kirjoilla, ovat ahdasmielisiä ja kykenemättömiä keskustelemaan toisin uskovien kanssa. Jotkut uskovat pitävät kaikenlaista tiedettä ja valistusta vaarallisena Saatanan juonena. Luulenpa - tai ainakin toivon - että nämä uskovat ovat kuitenkin pienen pieni vähemmistö uskovien joukossa. Oma kokemukseni on, että valtaosa uskovista ihmisistä ei pidä melua uskostaan, syystä tai toisesta. Ehkä heille uskonto on yksityinen asia. Ehkä osa pelkää, etteivät muut uskovat hyväksy heidän ajatuksiaan.

Viime kesältä minulle jäi hauska muisto uskonnoista ja niistä keskustelemisesta. Olimme kaveriporukalla pienellä retkellä luonnossa. Samalle nuotiopaikalle sattui kaksi keski-ikäistä miestä, joille näytti olut maistuvan. Jossain vaiheessa siinä retkitulen äärellä tuli tietenkin puheeksi huivini, ja sitä kautta uskontoni. Kun sanoin olevani muslimi, meni toinen miehistä hiljaiseksi ja sanoi sitten:"Onnea vain valinnallesi." Kokemukseni on, että tuo onnen toivotus tarkoittaa samaa kuin "otan osaa". Ja niin tälläkin kertaa, sillä mies jatkoi:"Minun mielestäni uskonnot ovat turhia."

Tästä lähti sitten käyntiin keskustelu uskonnoista ja uskomisesta. Toinen miehistä oli hiljaa (ehkäpä hän itse uskoi tavalla tai toisella?) kun onnea toivottanut/osaa ottanut mies jatkoi uskontojen väheksymistä. Hänen mielestään uskonnot ovat haitallisia, ne eivät sovi ihmisille, uskonnot eivät kuulu Suomeen ja tätä rataa. Kuitenkin hän alkoi selittää silmät kiiluen, kuinka itse uskoo suureen energiaan, joka antaa elämän kaikille elollisille ja joka virtaa myös elottomien esineiden, kuten kivien, lävitse. Kuollessamme tämä energia siirtyy miehen mukaan toisiin olentoihin ja näin olemme kaikki tavallaan kuolemattomia, jatkamme elämää uudessa muodossa. Sitten mies myönsi uskovansa tavallaan sielun vaellukseen. Lisäksi hän kertoi, että tämä energia kumpuaan hänen mielestään Maan ytimestä, "siitä kuumasta aineesta, mikä sen nimi nyt oli?", ja se energia virtaa jatkuvasti, loputtomiin ja katoamatta. Menivät mieheltä fysiikka ja uskomukset iloisesti sekaisin.

Aloin vain miettiä, että jos tämä mies väheksyy uskovia, niin mikä itse hän on, kun jauhaa tällaisista asioista. Toki humalalla saattoi olla osuutensa asiaan. Mutta kuten uskonto, ei alkoholikaan saa ihmisessä aikaan mitään uusia piirteitä tai ilmiöitä, vaan tuo esille sen, mitä ihmisen sisällä on. Tälläkin miehellä oli tarve uskoa johonkin yliluonnolliseen, vaikka hänen olikin vaikea tunnustaa sitä. Ehkei hän nähnyt omaa filosofiaansa uskona ollenkaan, vaikka sitä se minusta oli. Vaikka yritimme selittää hänelle, että elollinen saa energiansa lähinnä Auringosta, ei Maan magmasta, ja että energia ei suinkaan pysy maan pinnalla vaan karkaa avaruuteen, hän jatkoi ihmepuheitaan, yhä intoutuen selittämään uskomuksiaan, joita piti täytenä totena.

Mitä enemmän miehen kanssa väitteli hänen uskomuksistaan ja uskosta yleensäkin, sen enemmän hän alkoi vaikuttaa hihhulilta itse. Hänellä oli erikoisia käsityksiä eri tieteenaloista ja niiden teorioista, kuten evoluutioteoriasta ja geologiasta. Hän keitti kaikista hassuista ajatuksista mielenkiintoisen teorian ja maailmankuvan, joka oli itsensäkin kanssa ristiriitainen. Lopulta hän, joka yritti aluksi esittää sivistynyttä, maailmaa nähnyttä ja paljon kokenutta, olikin se, joka jäi naurunalaiseksi. Ei hänen kanssaan kyennyt pohtimaan asioita filosofisesti. Hän takertui omaan uskomukseensa niin tiukasti, ettei kyennyt edes pieneen ajatusleikkiin, tarkastelemaan uskontoja ja aatteita avaruusolennin silmin; mitä avaruusolento ajattelisi meistä ihmisistä ja meidän uskomuksistamme. Hän ei millään kyennyt myöntämään, että hänenkin filosofiansa on vain uskoa, jota ei voi todistaa todeksi, ja siten uskontojen veroista. Tämä omalla tavallaan uskova tuntui aluksi säälivän minua, koska olen uskova (tai koska olen muslimi), mutta lopussa minä säälin häntä, koska hän puhui itsensä täydellisesti pussiin ja osoitti itse sitä näköalattomuutta ja kapeakatseisuutta, jota hän minulta odotti.

Mitä tästä opimme? Anna pari kaljaa ihmiselle, joka väheksyy uskovia, ja kohta hän on kovan luokan uskova itsekin. Tai ehkemme opi tästä yhtään mitään. Minua tämä muisto vain naurattaa. Tässä oli niin loistava esimerkki siitä, että valistuksen lapsina itseään pitävät eivät ole välttämättä yhtään sen sivistyneempiä tai viisaampia kuin uskovat ihmiset. Päinvastoin: jos pitää uskontoja jotenkin huonona ja turhana asiana eikä näe niissä mitään positiivista, täytyy olla aika yksioikoinen ja mustavalkoinen ihminen itse. Sillä uskonnoissa, kuten elämässä muutenkin, on monen monta väriä: tummia ja synkkiä, mutta myös iloisen kirjavia ja hennon vaaleita. Ainakin minulle usko on ollut siunaus: se on haastanut, se on vaatinut, se on kasvattanut ja se on myös antanut paljon. Ja jos se on onnistunut kehittämään minua edes hitusen paremmaksi ihmiseksi, se ei ole ollut turhaa.

Olipa kerran...

2009-10-20T11:21:00.003+03:00

...pienen pieni kameleontti. Vaikka se oli hyvin pieni, se oli todella taitava vaihtamaan väriään. Hetkessä se muuttui viidakon vihreästä tumman ruusun punaiseksi tai taivaansiniseksi, sitten auringonkeltaiseksi tai liekehtivän oranssiksi. Pieni kameleontti oli kovin ylpeä taidostaan muuttaa väriä. "Ei ole toista yhtä taitavaa kameleonttia kuin minä. Minä voin olla ihan minkä värinen vain tahdon!"

Pienen kameleontin mielestä kyky muuttaa väriään oli hyödyllinen. Vaihtamalla väriään se pystyi tutustumaan erilaisiin eläimiin ja olentoihin, pääsi juttelemaan niille ja tekemään ystävyyttä.

Kameleontin naapurissa asui niin musta lisko, että sen suomut kiiltelivät mustuutta. Kameleontti halusi tehdä tuttavuutta liskon kanssa, joten se päätti muuttaa väriään. Se ajatteli, että lisko pitäisi hänestä enemmän, kun se olisi musta. Niinpä kameleontti muuttui pikimustaksi ja meni sitten tapaamaan naapuriaan. Ja kävi kuten kameleontti oli ajatellut: lisko piti siitä. Niin kameleontti ajatteli:"Värin vaihtaminen on kätevä taito. Kun olen musta, minusta pidetään enemmän."

Kun pieni kameleontti tapasi leppäkertun, se ajatteli:"Onpa leppäkerttu kauniin punainen. Minäkin tahdon olla kuten hän. Musta on niin synkeä väri. Sitä paitsi en tahdo enää olla liskon ystävä, olen ennemmin punaisen leppäkertun kaveri." Ja niin kameleontti muutti väriään punaiseksi. Ja se jutteli iloisesti leppäkertulle:"Punainen on hyvä väri, se on niin kaunis."

Kun kameleontti kohtasi sademetsän kauneimman perhosen, keltasiipisen taitolentäjän, se totesi:"En minä tahdo olla punainen. Keltainen väri on paljon hienompi. Keltainen perhonen on minun paras ystäväni." Ja niin keltainen kameleontti tuli perhosen luokse, hymyili ja sanoi:"Katsos, me olemme molemmat keltaisia. Keltainen on maailman hienoin väri, eikö olekin?"

Näin kameleontti eli elämäänsä. Yhtenä päivänä se oli musta, toisena punainen, sitten keltainen. Ja se oli hyvin tyytyväinen itseensä, siihen että se kykeni muuttamaan nahkansa väriä aina tarvittaessa. Ja omasta mielestään sillä oli maailman hienoimmat ystävät.

Eräänä päivänä kameleontti tapasi pienen välkkyväsiipisen kolibrin, jonka sulat sätelivät sinisen eri sävyjä. Kolibri sujahteli sukkelasti paikasta toiseen, lensi paikallaan ja pyörähti sitten ympäri niin, että sen koko sulkapuku loisti valoa. Kameleontti katseli kolibrin lentoa ihaillen, huokasi unelmoiden ja sanoi:"Kolibri on kaunein kaikista, sen värit ovat suorastaan kuninkaallisia. Minäkin tahdon olla kuninkaallinen. Mitä minä mustasta väristä, tai punaisesta ja keltaisesta? Ne ovat niin rumia värejäkin."

Ja niin pienen pieni kameleontti vaihtoi taas vikkelästi nahkansa väriä. Sitten se hiipi varovasti oksalla lähemmäksi kolibria, ettei olisi säikäyttänyt sitä. Mutta arka kolibri vetäytyi arkana kauemmaksi, peläten sinistä kameleonttia. "Miksi sinä väistät minua?" kameleontti kysyi. "Katso, minäkin olen sininen. Olemme samanlaisia."

"Et sinä ole samanlainen kuin minä", vastasi kolibri. "Olet ehkä sininen, mutta sinä et lennä. Sinulla ei ole siipiä, ei sulkia, et osaa pyöriä taidokkaasti ja saalistaa orkidean sisältä sen herkullista mettä. Sinä olet kameleontti, ehkä sininen, mutta sinulla on suomut, sinä ryömit puiden oksilla ja syöt kärpäsiä."

"Mutta minä tahdon olla kuten sinä! Minäkin tahdon välkehtiä valossa kuten sinä, lentää kuten sinä ja kieppua ilmassa!" pienen pieni kameleontti huudahti epätoivoisesti. "Miksi sitä tahdot?" uteli kolibri. "Lentäminen on raskasta työtä, ei minulla ole aikaa leikkiä ja huvitella. Minun täytyy jatkuvasti etsiä ravintoa, jotta jaksaisin lentää. Ja kirkkaan värini takia pedot löytävät minut ja keräilijät himoitsevat minua kokoelmiinsa. Paljon mieluummin matelisin kaikessa rauhassa puiden oksilla piilossa pedoilta ja metsästäjiltä, kuten sinä." Kolibri kääntyi lentääkseen pois. Vielä mennessään se huusi:"Pidä vain oma värisi, se on parasta sinulle!"

Pieni kameleontti jäi yksinään miettimään kolibrin sanoja. Se oli ymmällään. Minkä värinen sen olisi hyvä olla? Minkä värinen se oikeastaan edes oli? Kameleontti-raukka oli niin pitkään pukeutunut muiden viidakon eläinten väreihin, ettei se enää muistanut, minkä värinen se oli.

Kameleontti kulki murheissaan, vaelteli pitkään, kunnes se oli eksynyt. Se huomasi, ettei ollut enää omalla reviirillään. Se alkoi hätääntyä. Peloissaan se vaihteli väriään punaisesta siniseen, sitten keltaiseksi, sitten kirkkaan vihreäksi. Oliko pieni kameleontti koskaan ollut niin eksyksissä ja orpona, tietämättä missä se koti oli, tai edes kuka se itse oli?

Yhtäkkiä kameleontti näki lähellään liikettä. Silmät välähtivät valossa! Mikä se oli? Jokin vaarallinen peto? Vaikka kuinka kameleontti yritti nähdä, missä peto oli, se ei kyennyt löytämään vihollistaan. Hiljalleen se alkoi kuitenkin hahmottaa jotain puun rungonssa. Se oli lähes puun kaarnan värinen möykky, joka katseli kameleonttia uteliaana.

"Mikä sinä oikein olet?" kysyi pieni kameleontti arkana. "Mikäkö minä olen? Minähän olen kameleontti!" naurahti toinen. "Mikäs itse olet? Väriä vaihtava liikennevalo,joita on kaupungeissa, sirkuksen räikeä telttakangas?" "Minä olen... kameleontti minä olen", vastasi pieni ystävämme epävarmana. "Mutta oletko sinä todellakin kameleontti, noin ruman ruskea, tylsä ja mitätön?" se kysyi uudelta tuttavuudeltaan. Tylsän ruskea otus muutti hitusen sävyään punaisemmaksi, mutta vain vähän. Se taisi olla kiukustunut. "Ruskea ei ole mitätön väri! Se voi olla ehkä hieman arkinen ja tylsäkin, mutta se on erittäin hyödyllinen ja kaunis väri omalla tavallaan. Värini suojaa minua vaaroilta, kätkee minut turvaan oksien helmaan."

"En ole koskaan tavannut toista kameleonttia. En tiennyt, että kameleontit ovat ruskeita", pikkukameleontti totesi, ja jatkoi:"Mutta eivätkö muut kameleontit osaa sitten vaihtaa väriään?" Ruskea kameleontti vastasi:"Toki me osaamme. Mutta teemme sen vain silloin, kun se on todella tarpeen. Kun meidän tulee hiipiä lähemmäksi mehevää kärpästä ja tahdomme naamioitua lehtien vihreään. Tai kun piiloudumme nälkäisiltä pedoilta vaalenapunaiseen kukkaketoon. Värin vaihtaminen on hieno lahja, mutta sitä tulee käyttää oikein. Emme vaihda väriämme ylpeilläksemme taidollamme tai miellyyttäksemme muita. Olemme ylpeitä siitä, että olemme ruskeita kameleontteja."

Pieni kameleontti oli ihmeissään. Että ruskea väri oli ylpeyden aihe! Että olisi hienoa olla arkisen ruskea, sulautua puiden oksiin ja maahan pudonneisiin maatuviin lehtiin.

Yhtäkkiä pienen pieni kameleontti tiesi varmasti, että sekin oli perusväritykseltään ruskea. Ja siinä samassa se muuttui sellaiseksi, sulautui puun runkoon pieneksi ruskeaksi möykyksi. Ja kerrankin se koki olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi.

"Onpa ihanaa olla ruskea", se totesi, hieman jopa omaksi yllätyksekseen. Sitten se jatkoi rohkeasti:"Sillä musta kuuluu naapurilleni liskolle, punainen kuuluu leppäkertulle, keltainen perhoselle ja sininen kolibrille. Minä en ole kuten he, ei minun tarvitse muuttaa väriäni miellyyttääkseni heitä. Minä olen ruskea, sukulaiseni ovat ruskeita. Ruskea on sopiva väri juuri minulle. Siinä ei ole mitään hävettävää. Sillä sellaiseksi Jumala minut loi, ja juuri niin on hyvä olla."

Juutalaiset: apinoita ja sikoja?

2009-10-13T08:39:00.005+03:00

Israelin ystävä kysyi kommentissaan, mitä mieltä olen siitä, että Koraani sanoo juutalaisia sioiksi ja apinoiksi. Lähdin tutkimaan asiaa, ja koska vastaus on pitkä, tuntui luonnolliselta kirjoittaa se omaksi tekstikseen ja kaikkien näkyville.

Itse muistelin, ettei Koraanissa ei ole yhtäkään kohtaa, jossa väitettäisiin, että kaikki juutalaiset, kristyt tai muut ihmiset olisivat sikoja tai apinoita. Muistelin, että siellä sanottaisiin, että Jumala muutti jotkut (juutalaiset) apinoiksi ja sioiksi, koska he olivat tottelemattomia.

Tulevaisuus.org:n sivulla voi hakea Koraanista sanahaulla jakeita. Löysin aiheeseen liittyvät jakeet:

2:65
Tehän tiedätte joukossanne ne, jotka rikkovat sapatin ja joille Me sanoimme: »Muuttukaa halveksituiksi apinoiksi!»
2:66
Niin teimme heistä pelottavan esimerkin nykyiselle sukupolvelle ja tuleville sekä varoituksen jumalaapelkääväisille.

7:165
Ja kun he unohtivat saamansa varoitukset, pelastimme Me ne, jotka kielsivät vääryyden, ja kuritimme vääryydentekijöitä ankaralla vitsauksella heidän jumalattomuutensa tähden.
7:166
Ja heidän kerskuessaan teoista, jotka heiltä olivat kielletyt, sanoimme Me heille: »Muuttukaa inhottaviksi apinoiksi!»

Nämä kaksi Koraanin kohtaa puhuvat nimenomaan juutalaisista. Kuitenkin tulkitsisin, ettei Jumala muuttanut kaikkia juutalaisia apinoiksi, vaan tottelemattomat, ne jotka tekivät kiellettyä. Sanotaanhan jakeessa 7:165:"Pelastimme ne, jotka kielsivät vääryyden...".

Kolmaskin aiheeseen sopiva kohta löytyy Koraanista:

5:60
Sano: »Onko minun lueteltava teille eräitä, jotka Jumalan kostoa ovat vieläkin enemmän kokeneet? Näitä ovat ne, joilta Jumala on riistänyt suosionsa ja jättänyt vihansa heidän päälleen. Ne, joiden keskuuteen Hän on siittänyt apinoita ja sikoja ja jotka paholaista palvelevat, - nämä ovat vielä kurjempia ja etäämmälle eksyneitä oikealta tieltä.»
5:61
Kun he tulevat luoksenne, he sanovat: »Me uskomme», ja saattavathan he todellakin tulla tässä luulossaan ja mennä tiehensä samassa harhassa, mutta Jumala tietää parhaiten, mikä heissä piilee,

Käsittääkseni tässä kohtaa puhutellaan nimenomaan muslimeita. Nämä "apinat ja siat" ovat varoittava esimerkki muslimeille siitä, mitä tottelemattomuudesta voi seurata. Lisäksi kyse on mitä todennäköisimmin metaforasta, sillä eiväthän apinat ja siat puhu. Voidaan ajatella, että kyse on vertauskuvasta, siitä, miten nämä pahat ihmiset elävät ja käyttäytyvät: apinoiden ja sikojen lailla. Kohdassa ei mainita, keitä nämä ihmiset olivat. Tärkeää ei ole kansallisuus tai etninen tausta, vaan ihmisen teot.

Mutta minä en tietenkään ole luotettava Koraanin tulkitsija, etenkin kun kyseessä on suomenkielinen Koraanin käännös (joka on mielestäni ainakin kielellisesti siitä huonoimmasta päästä). Googlettamalla löysin aiheesta hyvän artikkelin. Sen on kirjoittanut Anthony McRoy ja teksti on julkaistu The Muslim Weeklyssä. Pikaisesti selaamalla löysin kirjoittajasta tietoa sen verran, että hän on jonkinlainen islamintuntija Isosta-Britanniasta. Hän on luultavasti ei-muslimi, mutta näyttää kirjoittaneen islamista ja etenkin islamista ja politiikasta paljon. (Jos joku tietää kirjoittajasta lisää, kertokoon!) Joka tapauksessa hänen kirjoittamansa artikkeli ‘Apes and pigs’: What does Islam teach? on luotettavan ja vakuuttavan oloinen.

En lähde kopioimaan koko tekstiä tähän (ehkä liitän sen kuitenkin Artikkelivarastoon), mutta kerron kuitenkin artikkelin avainkohdat.

McRoy väittää, että antisemitistiset muslimit, jotka kutsuvat juutalaisia apinoiksi ja sioiksi, ovat ottaneet jo yllä mainitut Koraanin kohdat asiayhteydestään ja käyttävät niitä vihapuheissaan, vaikka ne on tarkoitettu varoitukseksi tottelemattomuudesta. McRoy muistuttaa, että myös Raamatussa (Vanhassa Testamentissa) on samankaltaisia kohtia, joissa kerrotaan Jumalan rankaisevan tottelemattomia. Rangaistuksen luonne voi olla erilainen (Raamatussa usein Jumala tappaa uskottomat), mutta syy on sama. Kyse ei ole siis jonkun ihmisryhmän (tässä tapauksessa juutalaisten) syrjinnästä tai vihasta heitä kohtaan, vaan yksinkertaisesti näissä kohdissa puhutaan varoituksenomaisesti jumalallisesta rangaistuksesta ja toisaalta myös palkkiosta tottelevaisille.

McRoy kertoo myös, että eri Koraanin kommentaattoreilla on ollut erilaisia näkemyksiä siitä, ovatko mainitut Koraanin kohdat vertauskuvallisia vai tulisiko ne ottaa kirjaimellisesti.

Seuraavaksi McRoy siirtyy Koraanin tutkimisesta tarkastelemaan, mitä hadithit sanovat aiheesta. Hän käsittelee useita haditheja, joista nostan tässä muutaman esiin.

McRoy päättelee, että usein haditheissa "apinat ja siat" on ymmärrettävä vertauskuvallisesti. Profeetta Muhammad, rauha ja siunaukset hänelle, sanoi esimerkiksi:"Apinoita ja sikoja on ollut ennenkin." Tässä hän tarkoittaa apinoilla ja sioilla syntiä ja pahaa tekeviä ihmisiä, ei konkreettisia eläimiä. Kyse on siis metaforasta pahaa tekevästä ihmisestä. Toisessa hadithissa Profeetta sanoo, että hänen seuraajissaan tulee olemaan niitä, jotka pitävät laitonta yhdyntää, silkin käyttämistä, alkoholin juomista ja musiikki-instrumentteja laillisina. Ja hän jatkaa samassa hadithissa myöhemmin, että Jumala tuhoaa nämä tottelemattomat ihmiset yön aikana ja loput Hän muuttaa apinoiksi ja sioiksi Tuomiopäivään saakka.

Profeetta, rauha hänelle, sanoi siis, että myös muslimien joukossa tulee olemaan niitä, jotka Jumala muuttaa apinoiksi ja sioiksi - joko konkreettisesti tai vertauskuvallisesti. Toisin sanoen kyseessä ei ole yhtä kansanryhmää, juutalaisia, koskeva syrjivä asia, vaan Jumala muuttaa apinoiksi ja sioiksi kenet vain, joka on tottelematon ja tekee syntiä. Lopuksi McRoy lopettaa:

The Qur’anic and Hadith texts on ‘apes and pigs’ are meant to serve as a warning to all, Muslim and Non-Muslim, of the consequences of disobeying God, and they should also serve as a warning to all Muslims and Non-Muslims who attempt to distort their meaning for sectarian purposes.

Jos joku muslimi tai ei-muslimi väittää, että islamin mukaan juutalaiset ovat apinoita ja sikoja tai näiden jälkeläisiä, hän tekee sen ymmärtämättä Koraania ja haditheja oikein - tai sitten hän vääristelee asiaa tarkoituksella. Se on surullista, sillä tällaiset väitteet ovat omiaan luomaan lisää vihaa ja ennakkoluuloja välillemme ja voivat estää keskinäisen rauhan ja yhteisymmärryksen synnyn. Lisäksi ne antavat väärän ja erittäin ikävän kuvan islamista.

Sen perusteella, miten olen itse nyt aiheen ymmärtänyt, koen, ettei Koraani tai hadithit syrji juutalaisia, kristittyjä tai mitään muutakaan ihmisryhmää sen taustojen perusteella. Sillä tärkeää ei ole se, mistä ihminen tulee (mihin kansaan tai uskontoon hän kuuluu), vaan se, missä hän on nyt (eli miten hän elää ja uskoo). Tämä ajatus kuuluu islamiin olennaisesti. Mielestäni kaikkien, muslimien tai ei-muslimien, jotka vakuuttuivat asiasta kuten minä, tulisi korjata, jos he kuulevat jonkun puhuvan muuta.

Muslimiblogeja

2009-10-11T10:49:00.005+03:00

Kun pari vuotta sitten aloitin oman blogin pitämisen, ei suomenkielisiä, muslimien kirjottamia blogeja vielä löytynyt kovinkaan monta. Islamia käsittelevät blogit olivat lähinnä islam-vastaisia, usein suoranaista herjaa sisältäviä sepustuksia. Maailmalta löytyi kyllä muslimien pitämiä blogeja pilvin pimein. Jokaiselle oli jotain. Oli (ja varmasti on vieläkin) sunnien blogeja, shiiojen blogeja, muiden suuntausten edustajien blogeja, mustan muslimin blogia, kääntyneen miehen blogia, kotiäitimuslimin blogia, valokuvaavan muslimin blogia, muslimien käsityöblogi, ekologinen muslimiblogi ja niin edelleen.

Nyt suomenkielisiä blogejakin ilmestyy jatkuvasti lisää, kuin iltaisin tähtiä taivaalle. Kiitos siitä Jumalalle. Siunatkoon Hän uusia kirjoittajia ja antakoon heidän tekstien olla muillekin hyödyllisiä. Onhan se mukavaa lukea muslimien elämästä suomenkielellä, ja vielä muiden suomalaisten muslimien elämästä! Ei-muslimille monet blogit tarjoavat hyvän mahdollisuuden kurkistaa islamiin palanneiden maailmaan. Taitaa joukossa olla (tai ainakin on ollut) myös sellaisia usein nuorten ylläpitämiä blogeja, joissa kirjoittajan toinen tai molemmat vanhemmat ovat vierailta mailta kaukaisilta, mutta kirjoittaja on elänyt elämänsä täällä.

Useimmat suomalaisten muslimien blogeista ovat aika hiljaisia, mikä on harmillista. Mutta vaikka niihin ilmestyisi vain yksi teksti, ne ovat monesti lukemisen arvoisia. Yritänkin jatkuvasti etsiä uusia blogeja, joihin tutustua ja joita seurata. Omaan blogilistaani en kuitenkaan kaikkia lisää. Yritän pitää linkkilistaa melko tuoreena, niin että se sisältäisi vain kohtuullisen aktiivisia blogeja. Uusia löytämiäni muslimiblogeja en heti lisää listalle, vaan seuraan niiden kirjoittelua (aktiivisuutta, kirjoitusten sisältöä ym.) jonkin aikaa varmistuakseni, että blogit ovat sellaisia, joita voin suositella muillekin. Onpa jokunen sellainenkin blogi, johon en suoranaisesti halua liittää nimeäni niiden sisällön tai tyylin vuoksi. Päivitän linkkilistaa kuukauden pari välein. Joitain vanhempiakin, jo hiljenneitä blogeja on listalla, esimerkiksi Verhon takaa. Tällaiset blogit olen halunnut säilyttää suosikeissani niiden erinomaisen ja mielenkiintoisen sisällön takia. Toivottavasti ne kantavat yhä hedelmää, vaikkei niitä enää päivitetäkään.

Vaikka oma blogilistani on lyhyt, haluaisin tässä koota tuntemiani muslimien pitämiä blogeja niistä kiinnostuneita lukijoita varten. En kuitenkaan vastaa sisällöstä tai blogien tasosta ;) Lista on varmasti epätäydellinen (täydellisyys kuuluu yksin Jumalalle!), mutta te lukijat voitte kertoa, jos tiedätte vielä muitakin blogeja - joko aktiivisia tai hiljaisia. Kaikki vinkit ovat tervetulleita!

Siis seuraavaksi uusia blogeja etsimään! Blogeja aion etsiä seuraavasti: käyn ensiksi läpi blogit, joita luen tai jotka ovat suosikeissani. Niiden linkkilistan kautta etsin uusia blogeja. Sen jälkeen haen vielä blogeja Tulevaisuus.org-keskustelupalstan kautta, jossa on joskus listattu muslimien blogeja. Jos täältä löydän uusia sivuja, katson, löytyisikö niiden linkeistä lisää blogeja, ja taas näiden uusien linkkilistan voi käydä läpi ja niin edelleen, kunnes mitään uutta ei tule vastaan. Ehkä myös Google ja Blogilista auttavat...

Ja tässä on tulos:

A Tale of MushuThaLohari
Diary about peace and freedom
En ole yksin - I'm not alone
Halal-herkkuja maailmalta
Haram-poliisit
Hijab Chic
Islam in a Finnish Muslims eyes
Islam suomalaisille
Islam Suomessa
Iso Punahilkka
Junttimuslimi ihmettelee
Kattona taivas
Muhammedin valo
Musliman käsityöt
Musliman päiväkirja
Mussutusta ja mutinaa
Muukalainen
Muwahiddun - laa ilaha ill Allah.
Reaching for the eternal light
Sinivalkea muslima
Sunnihelmiä
Suomalaisen muslimin raapustuksia
Tie Paratiisiin
Uthman
Uuden muslimin vaikeuksia ja haasteita
Verhon takaa

Huh huh, tulipa lista! Löysin samalla minullekin uusia blogeja - täytyypä siis tutustua niihin. Linkkilista sisältää siis uusia blogeja, vanhoja blogeja, hiljaisia ja aktiivisia blogeja - kaikenlaisia! Aiheet voivat olla kaikkea maan ja taivaan väliltä, samoin kirjoittajan suuntaus (onko sunni, shiia, salafi, suufi jne.). Tärkein kriteeri on, että blogia kirjoittaa muslimi suomenkielellä. Listalta saattaa löytyä toki myös muutama englanninkielinen blogi, joiden kirjoittaja on suomalainen/suomenkielinen/Suomessa asuva.

Jos joku blogi jäi puuttumaan listasta, vinkatkaapa!

Saatanan akseli!

2009-10-09T18:23:00.002+03:00

Vihaan Amerikkaa, siis Yhdysvaltoja, sekä sen kansalaisia. Amerikka on muslimien vihollinen, koirien maa. Se on täynnä hapatusta ja se pyrkii levittämään kieroutunutta kulttuuriaan kaikkialle, myös muslimien pariin. Tästä on todistuksena muun muassa se, että Afganistaniin on avattu Coca-Colan tehdas sen jälkeen, kun Yhdysvallat valloitti maan. Muslimimaissakin kuunnellaan nykyään amerikkalaista poppia ja rokkia, nuoret haluavat pukeutua kuten amerikkalaistähdet, ryhtyä idolseiksi ja vaikka mitä syntistä. Telkkarista muslimit katsovat nykyään esimerkiksi CSI:tä ja Hollywood-leffoja. Tällaiset ihmiset ovat pahasti eksyksissä. Me kunnon muslimit emme halua Amerikan alhaista kulttuuria sotkemaan jaloa ja korkeaa islamilaista kulttuuriamme ja sekoittamaan nuortemme päitä. Hei odota, missä on minun iPodini?!?

Amerikkalaiset ovat tyhmiä eivätkä tunne muuta kuin oman maansa maantieteen ja historian - eivätkä usein sitäkään. Silti ne ovat tunkemassa nokkaansa muiden asioihin. Ne ihannoivat sotia, joissa tapetaan viattomia muslimeja. Valloittavat muiden maita muka yhteisen hyvän vuoksi. Pah! Öljyn vuoksi ne valloittavat maita, ja maineen. Esimerkiksi kun taleban oli vallassa, ei Afganissa ollut juurikaan huumeongelmia. Mikä tilanne on nyt? Kaikki, siis aivan kaikki on mennyt huonommaksi kun Yhdysvallat valloitti Afganistanin. Mielestäni Suomen pitäisi välittömästi vetäytyä sieltä tai se saa päälleen Jumalan ja minun vihani. Lisäksi olen sitä mieltä, että jokaisen kynnelle kykenevän muslimin pitäisi mennä joko Afganistaniin tai Palestiinaan taistelemaan sorrettujen veljien ja sisarten puolesta. Jos suomalaiset kääntyisivät muslimeiksi, he voisivat jäädä saman tien Afganistaniin ja vaihtaa puolta. Vähänkö nerokas idea, eikö mitä!

Amerikassa on paljon arvovaltaisia juutalaisia. Jo se yksinään riittää syyksi vihata Amerikkaa. Juutalaiset ovat ujuttaneet lonkeronsa Yhdysvaltojen hallintoon ja sieltä käsin yrittävät nyt tuhota muslimit. Juutalaiset ovat kaiken pahan alku ja juuri. He ovat muun muassa erikoistuneet kaikenlaisiin salaliittoihin. Juutalaisten takia muslimit ovat jakaantuneet sunneihin ja shioihin. Juutalaiset yrittävät saada maailman unohtamaan, missä on oikea Al-Aqsan moskeijaa, jotta he voisivat sitten hävittää sen. Juutalaiset ovat WTC-iskujen takana (yhdessä amerikkalaisten kanssa). Paljon muutakin pahaa ja kieroa ne siat ovat tehneet. Koskaan ei ole onnistuttu todistamaan näitä salaliittoväitteitä todeksi, mikä kertoo siitä, kuinka ovelia nuo pirut oikein ovat. Mutta kyllä minä tiedän mikä on totta ja mikä ei vaikkei asiaa olisi todistettukaan. Tokihan ne salaliittoteoriat ovat totta, koska niiden salaliittojen takana ovat juutalaiset, jotka tunnetusti tekevät salaliittoja. Äläkä sinä ala nyt puhua mistään kehäpäätelmistä.

Kuulin juuri, että Barak Obama saa tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon. Siinä on taas todistus siitä, että kaikki hyppivät Yhdysvaltojen pillin mukaan. Barak Obama, Nobelin rauhanpalkittu. Kaikkea sitä! Mitä ihmettä se mies muka on saanut aikaiseksi? Ei yhtään mitään, ei ainakaan mitään hyvää. Barak Obama on amerikkalainen ja siksi ihmisenä täysi p**ka. Hän on musta Bush, ei yhtään sen parempi kuin valkoinen edeltäjänsä. Oikeastaan Bush oli parempi, koska hän oli sentään joskus rehellinen. En kyllä seuraa politiikkaa kovinkaan paljon (käytännössä lainkaan), mutta kyllä minä nämä asiat tiedän paremmin kuin jotkut Amerikan peppua nuoleskelevat Nobel-komitean jäsenet.

En ymmärrä, miksi niin monet vihaavat muslimeita. Mitä pahaa me muka olemme tehneet? Emme me ole mitään terrori-iskuja tehneet, ne ovat vieraiden hallitusten juonia ne. Me emme tuomitse ihmisiä ilman puolueetonta oikeudenkäyntiä, emme sorra vähemmistöjä ja naisiamme, emme tapa toisiamme. Puheet sellaisesta ovat amerikkalaisten ja juutalaisten propagandaa. Sellaista ei ole hyvä kuunnella, menee pää sekaisin. Lienee sanomattakin selvää, etten itse seuraa länsimaista uutisointia lainkaan, enkä ylipäätään uutisia, koska niissä syötetään valheita. Siksi tiedänkin vain totuuden, vaikka jotkut amerikkamieliset väittävät, etteivät asiat ole niin yksinkertaisia. Voi pojat, kyllä ne ovat.

Eikö tässä olekin hyviä syitä vihata Amerikkaa - ja toki myös juutalaisia ja kaiken varalta myös Suomea? On niitä muitakin syitä paljon, mutta en tässä jaksa niitä nyt ruveta kertomaan. Toivon vain, että te kaikki ymmärtäisitte tästä lähtien boikotoida Coca-Colaa ja McDonaldsia, amerikkalaisen saastakulttuurin symboleita. Sillä ratkaisemme maailman tämänhetkiset ongelmat. Yhteiseen rintamaan, veljet ja siskot! Huudetaan yhteen ääneen:"We hate America, we hate America, we hate America!"

Kaikille tosikoille, ettei vain jäisi epäselväksi: tämä juttu oli vain vitsi. Tai ei, ei se ollut vitsi, vaan valitettavasti kertoi siitä, mitä jotkut muslimit ajattelevat mm. Yhdysvalloista. Olen kuullut monesta suusta väitteitä ja kommentteja, joita yllä käytin, esimerkiksi mainitut salaliittoteoriat. Minä en kuitenkaan ajattele niin. Todellisuudessa en vihaa Amerikkaa, amerikkalaisia, juutalaisia ja niin edelleen. Sen sijaan vihaan sokeaa Amerikka-vastaisuutta, jonka mukaan kaikkea ja kaikkia pitää vihata jos se on lähtöisin Amerikasta. Tällainen ajattelutapa on kätevä keino sulkea silmät kaikelta siltä pahalta, mitä muslimit itse ovat saaneet aikaiseksi. Onhan se helppoa syyttää kaikkia muita siitä, että itse on sotkenut asiansa pahemman kerran. Avatkoon Jumala meidän muslimien silmät ja sydämet näkemään omat pahat tekomme. Muutos kohti parempaa lähtee meistä itsestämme, ei muiden ihmisten syyllistämisestä ja vihaamisesta.

Pikkuisen väärä asenne ja katsomustapa...

2009-10-04T10:14:00.005+03:00

Uusilla islamiin palanneilla muslimeilla on monesti hurjan suuri halu noudattaa islamia prikulleen oikein. Se on hyvä asia. Valitettavasti tahto elää islamin mukaisesti näkyy usein melko yksipuolisena suorittamisena, kaiken kielletyn pakkomielteisenä varomisena. Uudet muslimit kantavat hirveästi huolta siitä, tekevätkö he jotain väärin.

Muistan itsekin sen ajan, kun istuin illat tietokoneella ja kahlasin läpi internestä löytyviä fatwapankkeja oppiakseni "islamia". Sitten silmät kiiluen levitin tietämystäni miehelleni:"On kiellettyä pitää valokuvia seinillä, naiset eivät saa resitoida Koraania miesten kuullen, miehet ja naiset eivät saa katsoa toisiaan silmiin, suuvedet ovat haram, rukoillessa ei saa nauraa, peppuseksi on kiellettyä, nämä E-koodit ovat kiellettyjä, naiset eivät saa matkustaa yksin, pyhiinvaelluksen aikana ei saa metsästää, jos koira nuolaisee vaatteita, niissä ei saa rukoilla..." Sillä ei ollut väliä, oliko asialla jotain tekemistä meidän arkemme kanssa. Oli vain tärkeää tietää, mikä oli kiellettyä ja mikä sallittua, etten vahingossakaan olisi lipsahtanut syntiin.

Joskus halu välttää kiellettyä saa koomisia piirteitä. Seuraavassa on esimerkkejä siitä, kuinka suureksi muslimin huoli tekemisistään voi mennä. Netistä ja arkikeskusteluista olen poiminut esimerkiksi seuraavat huolenaiheet (osa voi olla jopa omia pohdintojani):
- voiko maitotuotteita syödä, kun ei tiedä, miten eläin on teurastettu?
- voiko opiskella, jos koulun käytävillä tulee vastaan tyttöjä ja niitä voi vahingossa katsoa silmiin? (miespuolisen muslimin huolenaihe)
- saako opiskella luokassa, jossa on myös poikia? (naispuolisen muslimin huolenaihe)
- mistä löytäisin etikkasäilykkeitä, jotka ovat sallittuja?
- voinko ottaa ei-muslimisukulaisiltani tai -ystäviltäni vastaan rahaa, jos tiedän, että raha on hankittu kielletyllä tavalla, esimerkiksi myymällä alkoholia tai voittamalla lotossa?
- teenkö syntiä, jos kuuntelen biologian tunnilla opetusta evoluutiosta?
- onko rukoukseni hyväksytty, jos minua alkaa yhtäkkiä kutittaa jostain kohtaa ja rapsutan itseäni?
- suutelin vaimoani metsätiellä ja joku sattui tulemaan vastaan. Miten minun tulee hyvittää tämä synti? Tuleeko minun kertoa asiasta vanhemmilleni?
- miten voin mennä kauppaan ostoksille, kun siellä soi kielletty taustamusiikki?

En vieläkään ymmärrä, mistä tällainen mania välttää kaikkea vähänkään epäilyttävää syntyy. Tuntuu, kuin uusilla muslimeilla olisi kova tarve määritellä elämälleen uudet rajat, piirtää kartalle ympyrä, jonka sisäpuolella on turvallista elää. Ehkä kyse on siitä, että islam on suomalaiselle aivan oma maailmansa ja uusi elämäntapa, ja aluksi sitä ollaan vähän hukassa siitä, missä nyt ollaan ja miten pitäisi olla. Elämään tarvitaan uusia kiinnekohtia ja maamerkkejä. Kiellettyjen asioiden listoilla yritetään kaiketi hakea elämään uusia rajoja ja sääntöjä, uutta rytmiä ja tapaa elää ja olla. Ehkä kiellot ja rajoitukset jopa sulautuvat osaksi ihmisen identiteettiä:"Minä olen sellainen, joka EI syö sianlihaa, minä EN juo alkoholia, minä EN kättele miehiä, minä EN, minä EN, minä EN..."

Merkille pantavaa on myös se, että usein merkittäviksi koetut säännöt ja kiellot koskevat joko ruokailua tai seksuaalisuutta. Pelätään, että syödään jotain kiellettyä. Ollaan huolissaan siitä, miten tulisi käyttäytyä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Rumasti sanottuna tuntuu, että monen uuden muslimin suurin huolenaihe on se, ettei vahingossakaan panna mitään kiellettyä - suuhun.

Ehkä kaikessa tässä on kyse vain siitä, että on niin pettävän helppoa takertua islamin ulkoiseen puoleen, lakeihin, ja varoa ulkopuolelta tulevaa pahaa, kuten ruokaa, vastakkaisen sukupuolen houkutuksia tai jotain muuta, mikä ei ole omasta itsestä lähtöisin.

Haram-villityksessä on monen monta vaaraa.

Ensinnäkin kaikessa varovaisuudessaan voi tulla kieltäneeksi itseltään tai muilta sellaisia asioita, jotka Jumala on tehnyt sallituksi. Ja se on syntiä jos mikä, Koraanikin kieltää tällaisen.

Toinen vaara on se, että uusi innokas haram-poliisi unohtaa, että suuri osa islamin laiesta on kaikkea muuta kuin mustavalkoisia. Yleensä asiat eivät ole joko tai. Pakollisten ja kiellettyjen tekojen väliin sijoittuvat myös paheksutut (mutta sallitut), neutraalit sekä suositellut (mutta ei pakolliset) teot. Myös eri koulukunnilla ja saman koulukunnan oppineillakin voi olla asioihin vähän erilaiset näkemykset ja mielipiteet. Lisäksi tilanne, jossa asia tehdään, sekä aikomus, jolla se tehdään, voivat vaikuttaa siihen, onko teko hyvä vai paha. Kieltämisen ja kieltäytymisen hurmassa saa helposti sekä itsensä että muut sekaisin siitä, mikä on hyvää ja sallittua ja mikä pahaa ja kiellettyä, sillä silloin lähdetään helposti mustavalkoiselle haram-halal-linjalle, jossa ei harmaan (tai sateenkaaren) eri sävyjä nähdä. Tästä ei ole enää iso askel jo edellä mainittuun vaaraan, hyvän julistamiseen pahaksi.

Monen uuden ja innokkaan muslimin periaate näyttäisi olevan, että kaikki on kiellettyä kunnes toisin todistetaan. Eikö tällainen ajattelutapa johda ahdistukseen siitä, että islam on ahdasmielinen ja jyrkkä uskonto, joka kieltää kaiken ilon elämästä? Varmasti! Niin helposti unohtuu se kaikki, mikä on sallittua. Ja sitä on sentään paljon enemmän kuin kiellettyjä asioita. Joku oppinut sanoikin joskus, että Jumala kertoo ihmisille enemmän kielloista vain sen takia, että niitä on rajallinen määrä, mutta hyviä ja sallittuja asioita on rajattomasti. Kaikkea sitä hyvää ja sallittua, joka meille on annettu, ei voi listata ja luetella.

Näen sieluni silmin aiheeseen sopivan kaksiosaisen stripin. Sarjakuva menee näin:
Ensimmäisessä ruudussa on piikkilangalla, miinoilla sun muulla varustettu aita, jonka varoituskylteissä lukee:"Haram!", "Varokaa näitä syntejä!" "Tätä rajaa et saa ylittää!" Aidan edessä seisoo hahmo, joka tuijottaa aitaa vihaisen näköisenä ja jupisee:"Kaikki on kielletty, miksen muka saa mennä aidan tuolle puolen."

Toisessa ruudussa kuvakulma on laajempi. Kiellettyjen asioiden raja-aita ja jupiseva hahmo näkyvät ruudun alalaidassa pieninä, valtaosan ruudusta täytää hahmon selän takana avautuva suuri ja avara niitty. Niityllä on siellä täällä kylttejä:"Tämä kaikki on sallittua", "Vapaa kulku", "Tervetuloa nauttimaan!". Ja vihainen hamo sen kuin yhä tuijottaa aitaa huomaamatta takanaan olevaa niittyä, ja valittaa:"Täällä ei ole mitään kivaa."

Harmi etten osaa piirtää. Haluaisko kukaan toteuttaa tuota ideaa käytännössä? (Punahilkka, huhuu!)

No, back to topic. Liiallisella haram-innostuksella on muitakin haittoja. Se on kuin katselisi maailmaa kapean putken läpi. Sillä tavalla voi mennä ohi monia tärkeitä seikkoja. Jos muslimin nyt jostain pitäisi olla huolissaan, niin omista teoistaan ja omista luonteenpiirteistään. Sen sijaan, että aina rajoitettaisiin omaa käyttäytymistä ja vältettäisiin ulkopuolista pahaa, tulisi keskittyä siihen, mitä itse teemme oikein ja hyvin - vai teemmekö mitään. On niin helppoa kieltää itseltään musiikki ja talonyhtiön yhteiset saunaillat ja sitten ajatella, että olenpa minä hyvä ja Jumalalle kuulainen muslimi. Samaiselta henkilöltä voivat rukoukset jäädä suorittamatta ajallaan, hän unohtaa antaa ruokaa tai rahaa köyhille, ei tee mitään moskeijansa hyväksi eikä koskaan kerro islamista niille, joiden siitä tarvitsisi kuulla. Tällä tavalla hän tekee vääryyttä sekä itselleen että ympärillään oleville ihmisille.

Ja mitä ei-muslimit ajattelevatkaan meistä innokkaista haram-poliiseista? Olisi kiva kuulla lukijoiltani, millaisen kuvan he ovat saaneet islamista meidän muslimien ansiosta tai meidän takia. Kokemuksiaan voivat kertoa ei-muslimit mutta toki islamiin palanneetkin voivat kertoa, millainen oli heidän ensivaikutelmansa islamista ja muslimeista ja ovatko he itse sortuneet antamaan islamista yksipuolisen ja synkän kuvan.

Ihan nolottaa ajatella, millaisen kuvan minäkin olen antanut islamista perheelleni ja tutuilleni, kun olen aina vain korostanut sitä, mitä minä EN saa tehdä ja mitä islam kieltää. En syö tätä tai tuota, en laula karaokea (ainakaan vieraiden miesten läsnäollessa), en suostu tuomaan äidilleni kaupasta tupakkaa, kieltäydyn heittämästä siskoani illalla ravintolaan... Koskaan en osaa kertoa siitä, kuinka ihanaa on olla muslimi. Vasta hiljattain olen opetellut tuomaan esille sitä, että islam on myös iloinen asia, että minäkin osaan pitää hauskaa ja nauttia elämästä, ettei kaikkeen tarvitse suhtautua niin ryppyotsaisesti.

Mitä haram-villitykselle voisi oikein tehdä? Suosittelen kaikkia uusia muslimeja keskittymään omaan itseensä, siihen kaikkeen pahaan, mikä lähtee omasta sisimmästä: ahneuteen, kateuteen, ylpeyteen, vihaan, katkeruuteen, tekopyhyyteen, valehteluun, pahanpuhumiseen, itsekkyyteen, epäkiitollisuuteen... Tiedän, että näiden asioiden kanssa kamppaileminen on raskasta ja vie paljon aikaa. Oman luonteen kehittäminen ja pahasta puhdistaminen ei käy käden käänteessä. Kuitenkin nämä asiat ovat uskollemme ja pelastuksellemme paljon suurempia vaaroja kuin etikkakurkut tai kaupassa soiva taustamusiikki.

Asiat pitäisi laittaa oikeisiin mittasuhteisiinsa. Energia pitäisi suunnata hyödyllisesti. Opiskelemalla läjäpäin erilaisia pikkulakeja teemme vain itsellemme hallaa. Emme kuitenkaan kykene noudattamaan kaikkea sitä tietoa, mikä meillä on, koska jotain sisällämme on niin rikki ja vinossa. Jos ensin jalostamme luonnettamme ja vahvistamme hyviä ominaisuuksiamme, kykenemme myöhemmin toteuttamaan islamin ulkoista puolta helpommin.

Kannattaisi muistaa, ettei kaikki ole kiellettyä, kunnes toisin todistetaan. Päinvastoin! Niin kauan, kuin ei ole todisteita, että jokin asia olisi kielletty, sitä on pidettävä sallittuna. Lisäksi jos et tiedä tekeväsi väärin, et tee syntiä, koska synnin yksi ehdoista on sen tahallisuus. Tietämättömyyksissä tehtyjä lipsahduksia sattuu kaikille eikä niitä voi kokonaan välttää. Joskus tuntuu, että haluaisin tietää paljon vähemmän, niin minun ei tarvitsisi kantaa vastuusta teoistani.

Päätin ottaa ohjeekseni ystäväni tavan elää. Hän sanoi, ettei enää jaksa miettiä joka välissä, tekeekö jotain kiellettyä. Hän on päättänyt, että elää vapaasti ja nauttii elämästä. Hän ei ala enää arvioimaan jokaisen teon oikeutta erikseen, vaan pitää kaikkea lähtökohtaisesti sallittuna. Jos hän sitten kuulee, että jokin asia onkin kielletty, hän lopettaa sen tekemisen. Ja näinhän sen pitäisi ollakin. Islamin pitäisi antaa ihmiselle rauhan tunteen, ei jatkuvaa pelkoa siitä, että teemme vahingossa jotain väärää. Ja loppujen lopuksi, vaikka tekisimmekin jotain kiellettyä: onhan Jumala armollinen.

Itsensä kehittämisen vaikeus

2009-10-01T20:39:00.002+03:00

Elämä on täynnä valintoja hyvän, pahan ja yhdentekevän välillä. Muslimin pitäisi välttää pahaa ja suosia hyvää. Mutta aina sitä ei edes huomaa, että edessä on valinnan paikka. Helposti tulee tehtyä ja sanottua asioita sen kummemmin ajattelematta. Vasta myöhemmin, jos silloinkaa, pysähtyy miettimään, mitä tulikaan sanottua tai tehtyä.

Minä olen luonteeltani sellainen vauhdikas koheltaja, vähän levoton ja huono keskittymään. En millään kykene miettimään, millaisia sanoja suustani päästelen tai mitä kynäni kirjoittaa. Olen äkkipikainen ja teräväsanainen. Rukoillessa alan vääntelehtiä ja ajatukseni karkaavat muualle. Kaupassa en jaksa pysähtyä lukemaan tuoteselosteita. En kykene säännöllisiin hyviin tekoihin, vaan saatan hetkeksi innostua jostain (esimerkiksi lahjoitusten teosta, oman työpanoksen antamisesta yhteiseen hyvään tai ahkerasta rukoilusta), kunnes into taas lopahtaa. Olen erinomainen aloittamaan uusia projekteja, mutta surkea saattamaan niitä loppuun. Olen suurten linjojen ihminen, enkä kykene mihinkään, mikä vaatii pikkutarkkuutta ja huolellisuutta. Ajatukset lentävät niin nopeasti, ettei niitä ehdi tarkkailla ja kontrolloida lainkaan. Itsehillintä on minulle vieras ilmiö. Vauhdissa huivikin on joskus vinksallaan, hameenhelmat nousevat ylös ja hihat pitää kääriä ylös. Tuntuu, etteivät nämä piirteet ole suinkaan lieventyneet kasvun ja kypsymisen myötä. Päinvastoin, nytpä minä vasta olenkin melkoinen ADD-tapaus!

En taida olla lainkaan esikuvallisen muslimin kaltainen: harkitsevainen, rauhallinen, hillitty, sitkeä ja uskossa kestävä. On minullakin hyviä piirteitä, kuten kiitollisuus ja se, etten ole kovin materialistinen. Huonoilla piirteillänikin on toki kääntöpuolensa: ennakkoluulottomuus tarttua uusiin haasteisiin, visionäärisyys, luovuus, uudet villit ideat, vauhdikkuus ja tehokkuus, kunhan vain innostun ja pääsen vauhtiin. Sopisin hyvin lyhytjänteiseen projektiluonteiseen työhön, jossa ei vaadita kovin pitkäaikaista sitoutumista. Valitettavasti islam ei ole mikään projekti.

Uskon, että meillä kaikilla on heikkouksia siksi, että voisimme kehittää itseämme. Erilaisia ihmisiä tarvitaan, mutta on hyvä myös kyetä säätelemään käyttäytymistään tarpeen mukaan. Muslimina näen itsensä kehittämisen erittäin tärkeäksi myös uskon ja tuonpuoleisen elämän kannalta. Olisi tärkeää oppia punnitsemaan tekojaan, hillitsemään sisäisiä yllykkeitä ja olemaan uskossaan päämäärätietoinen ja sitkeä. Se on avain menestykseen.

Siksi haluaisinkin olla rauhallisempi, tarkkaavaisempi ja keskittymiskykyisempi. Elämässä tarvitaan tällaisia ominaisuuksia. Mutta iten kehittää niitä, jos niihin ei ole lainkaan luontaisia taipumuksia?

Olkaa huoletta, kyllä saa ja luvan kanssa!

2009-09-29T18:08:00.003+03:00

Tänään minua taas tuijotettiin: eräs mies kyttäsi minua suu auki ja silmät ymmyrkäisinä. Mikä psyykepotilas tuokin lie, ajattelin, olihan hänen kävelynsäkin niin leveäraiteista ja kasvot oudon ilmeettömät ja veltot. Ja olimmehan me yliopistollisessa sairaalassa! Varmasti hän oli mieleltään sairas, aivan varmasti. Ovat nuo mielenterveyspotilaat ennenkin tuijottaneet. Kerran eräs mies tuli oikein toteamaan minulle:"Puttalainen". Vähän aikaa meni että tajusin mitä hän haki: buddhalaista. Siinä sitä yritin hymyillä sitten ystävällisesti ja korjata asiaa:"Ei, en ole buddhalainen, olen muslimi." Tiedä häntä montako prosenttia viestistä meni perille, sen verran vahva lääkitys hänellä näytti olevan.

Ehkäpä tänään minua tuijottanut mies ei ollutkaan psyykepotilas. Ehkä hänellä oli Parkinsonin tauti. Ehkäpä tuijotus sittenkin johtui valkoisesta lääkärintakistani ja kirkkaan värisestä huivistani. Ehkäpä mies mietti, miten tällaisia huivipäitä on päästetty sairaalaan töihin ja onko huivi varmasti hygieninen lääkärin työssä. Ehkä hän ihmetteli myös, miten "maahanmuuttajalääkärinainen" on niin oudon kalpea. Kyllä hänellä olikin oikeutensa ihmetellä asiaa.

Silti asia jäi vähän vaivaamaan.

En yleensä välitä siitä, mitä ihmiset ympärilläni tekevät tai katsovat. Ei minua haittaa, jos joku katsoo vähän pitempään. Kyllä minä omalla pukeutumisellani annan vähän aihettakin katsoa ja ihmetellä. Mutta kyllä se silti oudoksuttaa, jos joku tuijottaa minua monttu auki niin että nieluun asti näkee. Tulee mieleen, että eikö ihmisellä ole käytöstapoja. Joskus tekisi mieli sanoa, että laita se suu kiinni niin ei räkä valu paidalle. Ja vähemmänkin ymmyrkäisillä silmillä näkee myös.

Mutta ehkä kaikki eivät vielä ole kohdanneet muslimia, tai musliminaista, tai ainakaan sellaista sinisilmäistä rättipäätä, joka on kalpea kuin kalkkilaivan kapteeni. Saahan sitä ihmetellä. Kyllä minäkin jäisin kiinostuneena katsomaan, jos näkisin sikhin turbaanissaan tulevan kadulla vastaan. Ja täytyy myöntää, että minäkin tuijotan muita huivipäitä. Ehkä en ihan avoimesti, mutta kaupassakin hyllyjen välistä kurkin uteliaana, että kukas se tuo oikein on.

Joten mitäs minä siitä pahastumaan, jos joku vähän katsoo? Eihän katse satuta. Tänään sitten päätin, että minua saa jatkossa tuijottaa niin uteliaasti ja avoimesti kuin huvittaa. Jos haluat niin tehdä, ole hyvä vaan. Ihan luvan kanssa saat kytätä, sydämesi kyllyydestä! Juttelemaankin saa tulla ja henkilökohtaisuuksiin voi mennä, kunhan puheet pysyvät asiallisina. Kannattaa kuitenkin ennen pahinta tuijottelua ja utelua kysäistä, onko outo rättipää varmasti se Sakina siitä yhdestä blogista. Joku muu huivipää ei ehkä tykkää, jos häntä tuijotetaan niin että hammasproteesit ovat pudota.

Miehet, nuo naisten juttujen erikoisasiantuntijat

2009-09-24T18:59:00.002+03:00

Raivostuttavat ne lukuisat islamilaiset artikkelit, kirjat, fatwat ja muut, joita oppineet miehet antavat naisten asioista. Liian usein näkee niitä tekstejä, joissa miehiltä ilmiselvästi puuttuu tuntemusta naisten psyykeestä, anatomiasta ja fysiologiasta. Osa väitteistä perustuu jyrkkiin yleistyksiin, osa on suorastaan vääriä. Hulluja väitteitä ovat muun muassa:

1. naiset ovat kuukautisten aikana niin emotionaalisesti herkkiä, etteivät välttämättä kykenisi rukoilemaan
2. valkovuoto tulee kohdusta
3. kuukautisten välissä tai menopaussin yhteydessä ilmenevä vuoto tulee emättimen verisuonista
4. naiset ovat ailahtelevia ja epäluotettavia
5. naisille ei ole hyvä tarjota kodin ulkopuolisia aktiviteetteja, koska he voivat kiintyä näihin asioihin ja heidän voi olla vaikea luopua niistä
6. kuukautisveri ei ole punaista vaan mustaa
7. kuukautisten takia naiset voivat olla niin kipeitä, että heidän on vaikea rukoilla. Siksi heidät on vapautettu siitä.

Ja minäpä sanon:
1. Voi kun olisikin aina menkat niin sitä olisi aina iloinen ja tasapainoinen. Kyllä ne myrkylliset sanat ja joskus tavaratkin lentelevät useimmillla naisilla ennen kuukautisia - jos lentelevät.
2. lukekaa bilsaa.
3. lukekaa bilsaa.
4. miehet ovat ailahtelevia ja epäluotettavia.
5. miehille ei ole hyvä tarjota kodin ulkopuolisia aktiviteetteja, koska he voivat kiintyä näihin asioihin ja heidän voi olla vaikea luopua niistä.
6. kyllä huomaa että miehet puhuvat asioista, joita eivät ole pahemmin nähneet.
7. Vielä vaikeampaa voi olla rukoilla jos on halvaantunut, tippunut juuri 7. kerroksesta ja särkenyt jokaisen luunsa tai jos on 41 asteen kuumeessa ja hourii. Miksi tällaisten ihmisten kuitenkin pitää rukoilla? Miksi nainen, jolla ei ole kuukautiskipua, ei voi rukoilla?

Näin sitä sattuu ja tapahtuu, kun pojat eristetään varhain naisten maailmasta, heille ei opeteta mitään tyttöjen ja naisten sielunelämästä tai ruumiin toiminnoista ja kun he raukat vielä luulevat tietävänsä niin maan perusteellisesti naisten asiat. Tarvitaan naisia oppineiksi! Ja kun naisista tulee oppineita, he voivat alkaa antaa kivoja lausuntoja miehistä ja heidän sielunelämästään, esimerkiksi:

1. avioerotapauksessa lapset pitäisi aina antaa äideille, koska miehet eivät osaa olla lasten kanssa
2. miehellä virtsa tulee kivespussista
3. sperman tunnistaa siitä, että se on kirkkaan keltaista
4. miehet eivät kestä kipua, joten heidän ei tarvitse rukoilla, jos heillä on haava sormessa
5. miehet eivät jaksa tiskata tai siivota iltaisin, koska heidän vahvat lihaksensa ovat päivän aikana kuluttaneet energiavarastot tyhjiin. Siksi miesten pitäisi hoitaa kotityöt aamuisin, kun he ovat vielä vireitä.
6. miehillä on puolikkaat aivot.

Sukupuolten välinen kuilu on niin kiva juttu. Mitä sitä ymmärtämään toisia ja ottamaan asioista selvää, kun on helpompaa elää omien luulojensa varassa? Niiden perusteella onkin sitten kätevä väheksyä toista sukupuolta, tehdä karkeita yleistyksiä ja unohtaa se, että me olemme aina yksilöitä.

Eid mubarak!

2009-09-20T00:00:00.006+03:00

Tänään illalla tuli tieto, että Ramadan on päättynyt. Huomenna vietetään siis Suomessa eid-al-fitriä, jolloin muslimit kiittävät siitä, että saivat elää Ramadanin ja kokea sen siunaukset. Toivon sydämestäni, että Ramadan meni kaikilla sitä viettävillä mukavasti ja että aika oli antoisaa. Jos Jumala suo, syntimme ovat nyt anteeksi annetut ja voimme taas aloittaa puhtaalta pöydältä...

Minä olen kyllä tosi helpottunut siitä, että Ramadan on ohi. Fyysesti se oli helppo, kiitos Jumalalle, mutta aloin väsyä Ramadanin viettoon henkisesti. Yritin kai alussa liikaa tehdä hyviä tekoja, enemmän kuin mihin minä oikeasti pystyn. Ehdin jo välillä huolestua, että joko tässä järki lähtee.

No, tällä viikolla tapahtui sitten korjausliike, kiitos Jumalalle. Olipa tässäkin Ramadanissa taas opetus: ei ihminen voi yhtenä kuukautena vuodesta olla jotain muuta kuin hän oikeasti on. Muutoksen pitää tapahtua hitaasti.

Tällä hetkellä tuntuu, että jokin positiivinen muutos on lähtenyt käyntiin sisälläni, kiitos tämän Ramadanissa piilleen opetuksen ja Jumalan. Se on kuitenkin sellainen sisäinen muutos, joka ei ehkä tule näkymään kovasti ulospäin (paitsi ehkä blogini teksteissä). Voin puhua siitä joskus myöhemmin, jos Jumala suo. Nyt täytyy kuitenkin mennä ottamaan eid-kakku pois uunista!

EDIT: pieni tarkennus: Ramadan päättyi lauantaina ja eid alkoi sunnuntaina, vaikka tekstistäni voisi päätellä muuta. Erehdyksen vaara johtuu siitä, että julkaisin tekstin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja julkaisupäiväksi kirjautui tietenkin sunnuntai eikä lauantai.

Islamin ABC

2009-09-15T11:42:00.005+03:00

Tiedän, näitä ABC-juttuja löytyy pilvin pimein, mutta halusin tehdä sellaisen itsekin, omaksi iloksi.

A
Armo, jonka Jumala osoittaa katuville. Ei ole syntiä, jota Jumala ei antaisi anteeksi ihmiselle, joka katuu ja kääntyy pois synnistä.

B
Bilal, musta orja, joka oli ensimmäisten muslimien joukossa. Huolimatta kaikesta vainosta, kiusasta ja fyysestä kidutuksesta, jota hän kohtasi islamin vuoksi, hän pysyi vahvana uskossaan. Bilal oli myös ensimmäinen muezzin, rukouskutsun ilmoittaja, ja yksi luotetuimmista ja läheisimmistä Profeetan seuralaisista.

C
Chador, khimar, shalwar kameez, jellaba, jilbalb, abaya... Hijabeja on monenlaisia ja monennimisiä, mutta siitä ei pidä hämmentyä. Tärkeintä on, että pukeutuminen on väljää ja peittävää. Ja tämä ei koske vain naisia...

D
Dua'a eli pyyntörukous, jonka uskova lähettää Jumalalleen. Jumala rakastaa sitä, että Häneltä pyydetään asioita.

E
Esikuva, sunna. Profeetta Muhammad, rauha hänelle, oli ja on edelleen muslimin paras esikuva.

F
Faarao ja hänen vaimonsa. Faarao ei uskonut Jumalan lähettämää varoitusta, vaan niskuroi. Lopulta hän kohtasi Jumalan rangaistuksen. Toisaalta Faaraon vaimo, Aasiyah, uskoi Mooseksen sanomaan ja rukoili Jumalaa pelastamaan hänet epäuskovilta. Aasiyah oli niiden naisten joukossa, jotka saavuttivat täydellisyyden asteen.

G
Gabriel, rauha hänelle, on Jumalan enkeli, joka välitti Koraanin profeetta Muhammadille.

H
Hyvät teot, joihin Jumala kutsuu uskovia. Hyvät teot ovat kolmea varten: Jumalaa, ihmistä itseään ja muita ihmisiä varten.

I
Islam, alistumista maailmojen Herralle.

J
Jumala. Tarvitseeko tätä enempää selittää?

K
Kirjat, Koraani. Jumala on lähettänyt ihmisille kirjoja, joissa Hän kutsuu ihmisiä palvelemaan itseään ja varoittaa synneistä ja monijumalaisuudesta. Näistä kirjoista Koraani on viimeinen ja täydellinen.

L
Lähettiläät, joita Jumala lähetti varoittamaan eri kansoja.

M
Muhammad, rauha ja siunaukset hänelle, oli viimeinen Jumalan lähettiläs.

N
Nöyryys niin Jumalan kuin muiden ihmisten edessä on muslimin tärkeä ominaisuus.

O
Odotus ja toivo tuonpuoleisen autuudesta ja onnesta kannustaa pysymään kaidalla tiellä.

P
Paasto ja Pyhiinvaellus ovat Palvonnantekoja, jotka kuuluvat islamin viiteen pilariin.

Q
Qibla eli rukoussuunta, jota kohti kaikki muslimit kääntyvät rukoillessaan. Qibla yhdistää kaikki muslimit.

R
Rukous ja Ramadan ovat muslimeille rakkaita.

S
Saatanalla on keinonsa houkutella ihmistä Syntiin, mutta ihminen itse tekee valinnan ja kantaa teoistaan vastuun.

T
Todistus 'Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala ja Muhammad on Hänen lähettiläänsä', on islamin pilareista ensimmäinen ja tärkein.

U
Usko, joka tulisi kohdata oikeaan kohteeseen eli Jumalaan Kaikkivaltiaaseen. Uskon avulla ihminen pelastuu.

V
Viisaus, jota Profeetan puhe oli täynnä. Viisaus auttaa ihmistä tekemään oikein ja hallitsemaan itseään, tekojaan ja ajatuksiaan.

X
Islamissa ei ole X:iä eli tuntemattomia tekijöitä, vaan islamin ydinsanoma on selvä ja kristallinkirkas.

Y
Jumala on Yksi.

Z
Zakat eli almuvero, joka maksetaan köyhille ja heikoille. Yksi islamin pilareista.

Ä
Äitejä kunnioitetaan islamissa suuresti, mutta Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on vielä suurempaa kuin äidin rakkaus lastaan kohtaan.

Ö
Öinen palvonta on Jumalan mieleen. Yöllä kiire ja arjen askareet jäävät taakse. Hiljaisuudessa ja pimeydessä voi kuulla Jumalan puhuttelevan ihmistä.

Monoteismien monoteismi

2009-09-13T12:51:00.009+03:00

Islam on monoteistinen uskonto, kuten monet varmasti tietävät. Koko islamin sanoman ydin on siinä, ettei ole muita jumalia kuin Jumala, ja että ihmisten tulisi seurata ja totella vain Häntä. Silti tämän opin syvä merkitys jää usein unohduksiin. Minäkin olen vasta alkanut ymmärtää, mistä kaikesta islamin monoteismissa onkaan kyse.

Islamin ensimmäinen ja tärkein uskonkappale on Jumalan ykseys eli monoteismi. Arabiaksi puhutaan tawhiidista. Tawhiid tarkoittaa kahta asiaa: ensinnäkin Jumala on yksi. Toisekseen Hän on ainoa laatuaan.

Jumala on yksi siinä mielessä, ettei ole olemassakaan muita jumalia. Muut jumalat ovat ihmisen mielikuvitusta. Ykseys tarkoittaa myös sitä, että Jumala on "yksiyhteinen". Ei voida sanoa, että tässä on Jumalan henki, tässä Hänen tahtonsa, tässä Hänen kätensä tai muuta vastaavaa. Jumala on ehdottoman jakamaton. Häntä ei voida eritellä osiin tai persooniin. Tässä islamin käsitys monoteistisuudesta eroaa jyrkästi siitä, mitä yksijumalaisuudella käsitetään kristinuskossa.

Jumalan ainutlaatuisuutta on vaikea ymmärtää, koska ihmisen mieli on rajoittunut. Koetapa hetki kuvitella, millainen Jumala voisi olla.

Hän ei ole sitä, mitä kuvittelet.

Jumala ei ole missään merkityksessä luotujensa kaltainen. Islamin mukaan voimme tietää Jumalasta vain sen, mitä Hän on itsestään kertonut meille Koraanissa tai profeetta Muhammadin, rauha hänelle, kautta. Silloinkin kun Jumala kertoo meille jotain itsestään, emme voi tavoittaa Hänen sanojensa merkitystä täydellisesti. Jos Jumala sanoo, että Hänellä on kaksi kättä, ne kädet eivät ole kuten meidän kätemme. Kun Hän sanoo rakastavansa uskovia, tuo rakkaus on meidän käsityskykymme tavoittamattomissa. Kun Allah kertoo, että Hänen yksi nimistään on Viisas, emme voi käsittää Hänen viisauttaan. Kaikki, mitä luulemme tietävämme Jumalasta, on vain kalpeaa aavistusta totuudesta. Tavallaan Hän onkin negaatioiden Jumala: Hän ei ole sitä, mitä me Hänestä kuvittelemme. Jumala on luotujen käsityskyvyn tavoittumattomissa ja siksi täysin ainutlaatuinen.

Tawhiidin käsitteekseen kuuluu myös usko Jumalan atribuutteihin (esimerkiksi Jumalan 99 nimeen) ja siihen, mitä Profeetta on kertonut Jumalasta. Koraanin ja perimätiedon perusteella tiedämme esimerkiksi sen, että Jumala on armollisin, Hän on oikeudenmukainen ja että Hän tietää, näkee ja kuulee kaiken. Muslimin tulee muun muassa uskoa, että Jumala on Luoja, Hän on antanut meille kaiken mitä meillä on ja että mitään ei tapahdu ilman Jumalan tahtoa. Muslimi ei saa kieltää näitä Jumalan ominaisuuksia, ei muuttaa niitä, jättää mitään niistä pois tai tuoda jotain lisää.

Tawhiid tarkoittaa muutakin kuin sitä, että Jumala on yksi ja ainoa laatuaan ja että muslimien tulee uskoa se, mitä heille on Jumalasta kerrottu. Islamissa monoteistisuuteen liittyy myös ihmisen tapa elää: jos ihminen uskoo, että Jumala on yksi, hänen tulisi myös elää sen mukaisesti. Valitettavasti kaikki muslimitkaan eivät tiedä, mitä tawhiidin mukainen elämä oikeasti on.

Arabiankielinen sana shirk tarkoittaa periaatteessa polyteismia, mutta islamissa sen merkitys on hyvin laaja. Polyteismia ei ole vain pitää monia jumalia, vaan esimerkiksi totella muita auktoriteetteja kuin Jumalaa tai pyytää apua muilta kuin Jumalalta. Tawhiidin mukaisesti ihmisen tulee turvata ja luottaa yksin Jumalaan. Häntä tulisi rakastaa enemmän kuin mitään muuta ja Hänen tahtoonsa tulisi tyytyä.

Islamin mukaan ihmisen velvollisuus on totella Jumalaa ja pitää Häntä ylimpänä auktoriteettinaan. Muita ihmisiä, profeettoja mukaanlukien, tulee seurata vain silloin, jos heidän ohjeensa, käskynsä ja kieltonsa ovat Jumalan sanan mukaisia. Mikäli joku opettaa Jumalan sanan vastaisesti ja ihminen lähtee seuraamaan tätä opetusta, hän kiistää Jumalan arvovallan ja ottaa herrakseen toisen ihmisen Jumalan sijaan.

Luin hiljattain seuraavan hadithin (käännös merkityksestä).

Kerran Profeetta resitoi seuraavan Koraanin jakeen:

"He ovat ottaneet oppineensa, munkkinsa ja Messiaan, Marian pojan, herroikseen Jumalan asemasta, vaikka heidän on käsketty palvoa vain yhtä Jumalaa. Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala. Hän on niiden yläpuolella, joita he asettavat Hänen rinnalleen." (Koraani 9:31)

Tuolloin Adi bin Hatim, yksi Profeetan seuralaisista, sanoi:"Jumalan profeetta! Eivät he palvo rabbeja ja munkkeja." Jumalan lähettiläs sanoi:"Varmasti palvovat. He (rabit ja munkit) tekevät laillisista asioista laittomia ja laittomista asioista laillisia, ja he (juutalaiset ja kristityt) seuraavat heitä; ja niin tekemällä he todellakin palvovat heitä."

Juutalaisista en tiedä, mutta kristityt kyllä asettavat monesti pappien, saarnamiesten ja monenlaisten oppineiden sanan Jumalan sanan edelle. Katolisessa kirkossa paavilla on lähes jumalankaltainen asema. Monissa vapaaliikkeissä seurakunnan johtaja tai muu vahva henkilö saattaa saada ilmestyksenä käskyn Jumalalta, ja seurakunta seuraa kuin lammaslauma mitä kummallisimpia kehoituksia. Suomen kansankirkossa papit julistavat "kaikille kivaa" -kristinuskoa, joka perustuu Uuden testamentin valikoivalle lukemiselle. Koko kristinuskon historia vilisee pappeja, munkkeja ja muita auktoriteetteja, jotka ovat saaneet ilmestyksiä ja tehneet omia tulkintojaan Raamatusta ja kristinuskosta. Näitä miehiä uskovat ovat lähteneet seuraamaan. Mielenkiintoista on, että näiden auktoriteettien käsitykset kristinuskosta ovat voineet olla jopa niin erilaiset, että samaan ehtoollispöytään ei ole voitu mennä muiden kristittyjen kanssa. Mielestäni juuri kristikunnan hajanaisuus on osoitus siitä, että kristityt seuraavat muita ihmisiä, eivät Jumalaa.

Itse asiassa tämä tapa näyttää alkaneen jo Paavalista. Monesti Paavalin kirjeitä lukiessani olen miettinyt, millä arvovallalla Paavali käskee, kehoittaa ja kieltää uskovia. Esimerkiksi minkä tooran kohdan tai Jeesuksen opetuksen perusteella Paavali teki sianlihan syömisen luvalliseksi mutta samalla kielsi uskovilta veriruoat? Kun Paavali kielsi naisten opettavan seurakunnissa ja sanoi "sitä minä en salli", puhuiko hän pelkästään omasta puolestaan vai Jumalan nimissä? Mistä Paavali keksi, että uskossa ja kasteessa Kristus asettuu ihmiseen? Millä arvovallalla Paavali päätti, mikä on pakanakristittyjen suhde Mooseksen lakiin? Tukeutuiko hän siihen, mitä Jeesus opetti, vai opettiko hän ihan omaa oppiaan, joka perustui hänen henkilökohtaisiin käsityksiinsä ja kokemuksiinsa? Uskallan väittää, ettei kristinusko ole Jeesuksen tuoma uskonto, vaan Paavalin kehittämä omalaatuinen näkemys Jeesuksen alulle panemasta opista.

Kun kristityt ottavat Jeesuksen ja Jumalan sijaan auktoriteetikseen Paavalin, joka ei edes tavannut Jeesusta henkilökohtaisesti, he ovat harhateillä. Jos Paavali olisi vain viennyt eteenpäin evankeliumia... Mutta ei. Hänellä oli oma käsityksensä kristinuskosta ja siksi hän joutui riitoihin esimerkiksi Pietarin kanssa. Jeesuksen seuraajat hajaantuivat jo tuolloin, ja hajaannus jatkuu yhä. Jumala opettaa kaikille ihmisille samalla tavalla, eivätkä Hänen sanansa ja opetuksensa ole keskenään ristiriitaisia. Ihmisten luomia oppeja seuraamalla uskova joutuu vain hämmennyksiin ja harhapoluille. Kristityn tulisi olla Jeesuksen seuraaja, ei Paavalin, paavin, Lutherin tai kenenkään muunkaan ihmisen seuraaja. Silloin hän olisi paljon lähempänä yksijumalaisuutta.

Olisi helppoa moittia vain kristittyjä muiden ihmisten seuraajiksi. Valitettavasti ongelma on myös muslimien. Ryhmä A julistaa ryhmän B olevan harhassa ja toisin päin. Tyypillistä näille ryhmille on se, että niissä islamin tulkinta on yhden tai kahden vahvan ihmisen oikeus. Jotkut näistä liikkeistä on jopa nimetty perustajiensa tai vaikuttajiensa mukaan. On wahhabilaisuutta, qutbismia, ismaililaisia, ahmadialaisia ja ties mitä. Jopa sunnimuslimien neljä koulukuntaa on nimetty niiden perustajien mukaan, ja fanaattisimmat koulukuntien kannattajat sanovat:"Minä seuraan imaami Malikia, ja hänen tiensä on paras" tai "Minä seuraan Abu Hanifaa, jota kaikkien muslimien tulisi seurata". La ilaha illallah!

Islam tarkoittaa alistumista. Se ei sanana viittaa mihinkään ihmiseen, paikkaan tai kansaan. Vaikka muslimeina uskommekin, että Muhammad, rauha hänelle, oli Jumalan viimeinen profeetta ja että meidän tulee seurata hänen esimerkkiään, emme silti kutsu itseämme muhamettilaisiksi. Miksi ottaisimme siis esimerkiksemme jonkun Profeettaa alempiarvoisen ihmisen ja alkaisimme kutsua itseämme hänen mukaansa? Tästä ei ole enää pitkä matka siihen, että annamme yhdelle ihmiselle oikeuden tulkita Jumalan sanaa ja otamme hänet ylimmäksi auktoriteetiksemme, jopa Jumalaa tärkeämmäksi.

Jumalan kiitos erilaiset sektit ovat islamissa melko pieniä, ja suurin osa muslimeista ymmärtää, että islamin piiriin mahtuu monenlaisia näkemyksiä. Henkilökohtaisesti en ole tavannut ketään, joka seuraisi fanaattisesti jotain ryhmää, vaikka netissä helposti saakin kuvan siitä, että tällaisia muslimeita olisi paljon. Kaikki tapaamani muslimit ovat olleet toisiaan kohtaan suvaitsevia. Suurin osa muslimeista onkin keskitien kulkijoita, jotka erimielisyyksien sijaan korostavat muslimien yhteyttä. Toki ilmiselvistä synneistä moititaan, mutta niiden ei anneta olla keskinäisen rakkauden ja veljeyden esteenä.

Muslimien keskuudessa esiintyy myös muuta shirkiä eli epäjumalanpalvelusta kuin väärien auktoriteettien seuraamista. Yksi tällainen tapa on käyttää erilaisia pahalta silmältä suojaavia tai onnea tuovia amuletteja tai pyytää apua hengiltä tai kuolleilta ihmisiltä. Esimerkiksi Marokossa, Fésin kaupungissa on Moylay Idrisin mausoleumi, johon jotkut muslimit tekevät pyhiinvaelluksia. Hautamoskeijaan tullaan rukoilemaan, lukemaan Koraania ja parantumaan sairauksista. Ainakaan Marokossa ei muutenkaan ole tavatonta kohdata muslimeja, jotka istuskelevat hautojen äärellä, rukoilevat kuolleiden kautta ja toivovat näiden hyödyttävän ihmisiä. Monet muslimit niin Marokossa kuin muuallakin uskovat myös taikuuteen ja pahoihin enteisiin.

Miksi amuletit, hautojen rukoileminen, kuolleilta avun pyytäminen, pahoihin enteisiin tai taikuuteen uskominen ovat epäjumalanpalvelusta? Siksi, että niihin sisältyy ajatus siitä, että jossain esineessä tai jollain elävällä tai kuolleella ihmisellä olisi sellaista voimaa, jota Jumalalla ei ole. Oikeasti islamin mukaan kaikki, hyvä ja paha, tulee yksin Jumalalta. Noita ei voi satuttaa ihmistä taioillaan, jos Jumala ei sitä salli. Kuolleet eivät voi parantaa eivätkä amuletit tuoda onnea vastoin Jumalan tahtoa. Taikoihin, taikakaluihin ja muihin ihmisiin uskomalla muslimi asettaa toivonsa ja luottamuksensa väärään kohteeseen ja kuvittelee, että luodulla olisi valtaa yli Luojan.

On tawhiidin vastaista myös rakastaa luotuja sillä rakkaudella, jolla pitäisi rakastaa vain Jumalaa. Luulen, että tähän syntiin me kaikki sorrumme ainakin jossain määrin. On niin helppo rakastaa tämän maailman iloja, omaa itseä tai toista ihmistä. Jos sisarellani olisi vakava sydänsairaus, olisin valmis antamaan hänelle oman sydämeni. Jos miestäni osoitettaisiin aseella, olisin valmis astumaan hänen eteensä ja suojelemaan häntä hengelläni. Olisinko antamaan henkeni Jumalan asialle? Tässä asiassa meidän tulisi pitää esikuvanamme profeetta Aabrahamia, rauha hänelle, joka oli valmis uhraamaan jopa oman poikansa Jumalan takia. Kuinka moni meistä on nykyään valmis uhraamaan aikaansa, rahaansa, maallisia iloja saati omaa tai läheisen henkeä Jumalan takia? Kun pidämme itsekkäästi kiinni kaikesta meille rakkaasta emmekä ole valmiita uhraamaan Jumalalle edes yhtä pientä rukousta tai almua, unohdamme, että kaikki hyvä, mikä meillä on, tulee kuitenkin Jumalalta. Roikumme sitkeästi kiinni omissa eduissamme emmekä ole valmiita maksamaan takaisin sille, jolta kaiken olemme saaneet. Tällöin asetamme maallisen hyvän Jumalan oikeuksien edelle. Silloin täytyy pohtia, kuka tai mikä onkaan meidän jumalamme. Toisaalta mukavuudenhaluisuus ja nautinnonhakuisuus on hyvin inhimillistä. Ovatkohan muut kuin profeetat, rauha heille, pystyneet koskaan asettamaan Jumalaa etusijalle aina ja kaikissa asioissa? Onneksi Jumala on Armollinen.

Shirk jaotellaan usein suureen (major) ja pieneen (minor). Edellä mainitut muodot ovat suurta epäjumalanpalvelusta. Profeetta kuitenkin varoitti muslimeita erityisesti pienestä shirkistä, koska se on usein huomaamatonta. Uskomme ja toimimme usein tawhiidin vastaisesti edes asiaa huomaamattamme. Uskomme, että voimme saada jotain maallista etua siitä, että teemme hyvää. Todellisuudessa Jumala antaa siunauksiaan sekä uskoville että uskottomille tahtonsa mukaan. Tässä elämämässä emme välttämättä saa palkintoa hyvistä teoistamme toisilta ihmisiltä tai Jumalalta. On tawhiidin vastaista uskoa muuta.

Teemme hyviä tekoja myös siksi, että muut ihmiset näkisivät meidän olevan hyviä ihmisiä. Tämä on synti. Miksi keskittyä siihen, mitä muut ajattelevat meistä, kun muut ihmiset eivät kuitenkaan voi hyödyttää meitä tuonpuoleisessa? Muslimin tulisi miellyttää ennemmin Jumalaa kuin muita ihmisiä. Ajatuksen siitä, että Jumala kyllä palkitsee tekomme, tulisi riittää, koska se on todellisen tawhiidin mukaista. Lisäksi on muistettava, että Jumala palkitsee tekomme aikomusten mukaan: mitä hyötyä on rukoilla, jos teemme sen vain muiden ihmisten takia?

Islamin monoteismi - kuten koko islam - on kaikenkattavaa. Kyse ei ole vain siitä, että uskoo, ettei ole muita jumalia kuin Allah. Islamin käsitys monoteismista sisältää sekä uskon yhteen ja ainutlaatuiseen Jumalaan ja Hänen ominaisuuksiinsa että tämän uskon mukaan elämisen. Tawhiidin merkitystä on joskus vaikea käsittää. Se on ilmeisen vaikeaa monille muslimeiksi kasvaneille ja se on vaikeaa myös monille meistä palanneista - myös minulle. Kuinka vaikeaa sen on sitten oltava ei-muslimeille?

Toivon, että me muslimit oivaltaisimme ja sisäistäisimme lauseen "la ilaha illallah" syvimmän ja kauneimman merkityksen. Toivon, että tawhiidin valo tunkeutuisi sydämiimme ja säteilisi olemuksestamme ja käyttäytymisestämme. Ehkä silloin muutkin näkisivät, mitä on uskoa yhteen ainoaan, ainutlaatuiseen, jakamattomaan, täydelliseen ja korkeimpaan Jumalaan, jolla ei vertaisia tai kumppaneja kuninkuudessaan.

Who is your idol?

2009-09-11T11:56:00.003+03:00

Maailmamme on täynnä erilaisia idoleita. On pop-idoleita, elokuvaidoleita, paljon tunnettuja miehiä ja naisia, joita ihaillaan ja arvostetaan äärimmäisen paljon. Jopa monilla muslimeilla on idoleita, joita he rakastavat yli kaiken, enemmän kuin Jumalaa. Kun Michael Jackson kuoli, eräs musliminuori teki itsemurhan.

Julkisuuden henkilöiden fanittaminen tuntuu monesti harmittomalta asialta. Ei kai siinä ole mitään pahaa, että ripustamme idolien kuvia seinille? Meille kaikille, jotka pidämme itseämme yksijumalaisina, tekisi hyvää palauttaa mieleen, mitä harmittoman tuntuinen sana 'idol' alunperin tarkoittaa.

The word idolatry comes from the Greek word eidololatria, a compound of eidolon, "image" or "figure", and latreia, "worship".

Idolatry is usually defined as worship of any cult image, idea, or object, as opposed to the worship of a monotheistic God.

In today's context, idolatry is not limited to religious concepts, however, and considered more of a social phenomenon where false perceptions are created and worshipped, or even used as a term in the entertainment industry.

(Wikipedia)

Recall that Luqmaan said to his son, as he enlightened him, "O my son, do not set up any idols beside God; idolatry is a gross injustice."
Koraani, 31:13

The idols you invoke besides GOD are creatures like you. Go ahead and call upon them; let them respond to you, if you are right.
Koraani, 7:194

Kuka on sinun idolisi? Ketä sinä palvot?

Ramadan news

2009-09-01T16:00:00.002+03:00

Ramadanin 10 ensimmäistä päivää on nyt takana ja kutakuinkin kaksi samanlaista edessä. Kiitos Jumalalle, paasto on mennyt hyvin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Itse asiassa tämä Ramadanin alku on antanut minulle todella paljon ja se on tuntunut siunatulta ja hedelmälliseltä. Olen muun muassa rukoillut (sekä muodollisesti että vapaamuotoisesti), kuunnellut Koraania ja opiskellut islamia. Lisäksi olen onnistunut rajoittamaan netin käyttöä ja muuta "turhaa" tuntuvasti. Televisiota en ole katsellut käytännössä lainkaan ja samoin olen jättänyt nettipelit nyt tauolle. Viihdemedioiden sijaan olen viihdyttänyt itseäni esimerkiksi kutomalla sukkaa. (Samalla olen toki kuunnellut Koraania tai katsellut netistä jotain islam-luentoa.)

Hyvin käyntiin lähteneestä paastosta voin kiittää osin Heart Wheel Journalia, joka on motivoinut yrittämään ja antanut mahdollisuuden seurata omaa kehitystä. Toisaalta ilman pientä lomaa, joka minulla oli, en olisi jaksanutkaan yrittää olla ahkera. Nyt kun opiskelut ovat alkaneet varsin tiivistahtisella lukujärjestyksellä, jää tsemppaaminen varmasti vähemmälle. Ei tässä voi kaikkia öitä valvoa ja rukoilla, kun aamuisin täytyy nousta seitsemän aikaan. Eikä se haittaakaan, kunhan pidän huolen siitä, että teen edes vaadittavan: pidän paastoni, rukoilen ajallaan ja vältän kaikenlaista syntiä. Ramadanin viimeiset kymmenen päivää minulla on taas käytännössä vapaata, joten silloin voin jälleen tsempata.

Jonain noista Ramadanin kymmenestä viimeisestä päivästä on myös Voiman yö eli yö, jona Koraani laskeutui ensimmäisen kerran ihmisille. Se on armon yö, joka on parempi kuin tuhat kuukautta. Eli jos tuolloin rukoilen vain yhdenkin ylimääräisen rukouksen, on se kuin olisin rukoillut tuhannen kuukauden jokaisena yönä yhden rukouksen. Ja jos sanon silloin kerrankin "la ilaha illallah" on se kuin olisin sanonut sen tuhansia ja tuhansia kertoja. Tätä yötä muslimit etsivät ja tavoittelevat, sillä Jumala on luvannut pyyhkiä kaikki synnit pois niiltä, jotka sinä yönä etsivät Jumalan armoa. Voiman yön tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä, vaikka yleisesti Ramadanin 27. yötä pidetäänkin Voiman yönä. Jotkut muslimit tyytyvät lisäämään palvontaansa vain tuolloin, mutta on parempi etsiä Jumalan anteeksiantoa ja Voiman yön siunauksia muulloinkin. Ketäpä muslimia ei harmittaisi, jos Jumala viimeisenä päivänä näyttäisi hänelle ne Paratiisin ilot, jotka olisivat olleet hänen, jos hän olisi nukkumisen tai laiskottelun sijaan tehnyt hyviä tekoja Voiman yönä.

Paratiisin iloista maallisiin iloihin: niitä on ollut viime aikoina erityisen paljon. Oikeastaan elämässäni ei ole tapahtunut mitään kummempia, mutta ehkä tämä Ramadan virittää huomaamaan kaiken hyvän ja olemaan kiitollinen. Juurikin tämä päivä on taas tuntunut niin ihanalta ja kauniilta. Olen saanut kesän jälkeen tavata opiskelutovereita ja vaihtaa heidän kanssaan kuulumisia ja osallistunut mielenkiintoisiin luentoihin. Olin pitkään huolissani siitä, löytäisinkö itselleni sopivaa loppuharjoittelupaikkaa, mutta tänään sekin aukeni yhdellä pienellä puhelinsoitolla. Kiitos Jumalalle! Proffakin oli niin kannustava kun kehui erästä esseekokoelmaani ja sanoi sen olleen aivan omaa tasoaan. Hän kannusti jatkamaan samaan malliin, mikä antoi intoa gradun tekemiseen. Opiskelujen puolesta kaikki tuntuu olevan aivan mallillaan - tai paremminkin.

Kerroin aiemmin haaveestani käyttää khimaria tai muuta peittävää asua. Kokeilin pari päivää käyttää marokkolaista jellabaa. Tulipa todettua, ettei se ole minun juttuni lainkaan. Jellaba on väljä ulkovaate, joka on usein melko raskas. Ei se päällä paljoa paina, mutta se ei laskeudu kauniisti, vaan näyttää aina säkiltä. Siltä se myös tuntuu: aivan kuin kävelisi makuupussissa! Liikkuessa tuntuu, että koko ajan päällä on jotain liikaa, jotain mikä rajoittaa liikkumista. Sama kuin pitäisi pitkää talvitakkia jatkuvasti päällä. Mielestäni hyvä vaate on niin mukavan tuntoinen, että sen voi unohtaa päällensä. Jellaba ei sitä ole.

Olkoonkin että minulla on pari kivan väristä ja pirtsakkaa jellabaa, en silti halua käyttää niitä säännöllisesti. Ehkä sittenkin pitäisin enemmän abayja-tyyppisistä asuista, jotka ovat kevyitä ja laskeutuvat kauniisti. Minulla on yksi juhla-abaya, johon kuuluu todella suuri huivi. Asu tuntuu hyvältä päällä, on viileä ja kaiken lisäksi peittää kaiken tarvittavan olematta silti mikään kaapu. Ikävä kyllä asu on niin värikäs ja räikeä (suuria sinisiä kukkia kermanvärisellä pohjalla ja kauttaaltaan kiiltävin paljetein koristeltuna), etten kehtaa pitää sitä ulkona. Sen suuresta huivista sain kuitenkin idean hankkia lisää isoja huiveja. Osa vanhoista huiveistanikin kelpaa, kunhan sidon ne vain eri tavalla kuin ennen. Kokeilinkin tänään kietaista tavallisen pashmina-huivin vain kertaalleen vartalon ympäri. Kiinnitin huivin leuan alta kuten neliöhuivin ja heitin huivin pitkän sivun olalle. Tällä tavalla olen nähnyt joidenkin aasialaisten siskojen käyttävän huivia. Viritys toimi hyvin: se pysyi hyvin päällä, antoi liikkumatilaa, peitti vartalon muodot mukavasti ja oli ihan kivan näköinenkin. Lisäksi huivi oli viileämpi, koska pään ja niskan ympärillä oli vain yksi kerros kangasta. Miksi en tajunnut tätä aiemmin? Ehkei minun tarvitse niin suuresti muuttaa vaatekaappini sisältöä, kunhan vain ostan isoja huiveja. Se on iso helpotus.

Muutenkin elämä hymyilee. Oikeastaan tuntuu siltä, että kaikki menee vähän liiankin hyvin. Pieni pessimisti minussa on vain alkanut varoitella, etten saa nauttia tästä kaikesta liikaa. Kohta tämä kaikki hyvä kuitenkin otetaan minulta pois. Milloin se tapahtuu? On ikävää ajatella, että kaikki ilo on rajallista, mutta niinhän se vain on. Elämää ei voi kontrolloida, vaikka monet sitä yrittävätkin. Osaisinpa nauttia tästä hetkestä ja olla surematta mahdollisia tulevia menetyksiä. Etukäteen murehtiminen ei auta niihin, vaan pilaa tämänkin hetken ilot. Siinä onkin minulle haastetta, että oppisin pysähtymään tähän hetkeen ja olemaan murhetimatta huomista.

Saa ja ei saa

2009-08-28T12:48:00.004+03:00

Ramadanin keskellä lyhyt ajatelma sananvapaudesta, islamin arvostelemisesta ja siitä, mitä muslimin tälle kaikelle tulisi tehdä.

Islamia ja muslimeille pyhiä asioita saa ja ei saa arvostella ja pilkata.

Aivan ensimmäisenä:

Jos Suomen laki sallii sen, että uskonnoista saa puhua kriittisesti ja niiden pyhiä asioita saa ainakin tiettyyn pisteeseen asti pilkata, niin sitten Suomen laki sallii sen. Islam ei tietääkseni eroa tässä tapauksessa mitenkään muista uskonnoista. Ei muslimien tarvitse kipaista poliisisedän luokse joka kerta, kun joku piirtää alikulun seinään pilakuvan Muhammadista tai kirjoittaa blogissaan provosoivan jutun muslimeista. (Btw, se blogi on surkea.)

Jos muslimi ei halua katsella ja kuunnella tällaista, hän voi ainaisen ruikuttamisen, valittamisen ja syyllistämisen sijaan tehdä jotain järkevää. Vaikka yrittää remokdatian - eiku demokratian, siksihän sitä kutsutaan - keinoin vaikuttaa siihen, että muslimien pyhien asioiden loukkaaminen kriminalisoitaisiin. Kaikki Mahmoudit, Fatimat, Abullahit ja Khadejat vain mukaan politiikkaan!

Mutta toisaalta:

Muistatko, mitä äitisi sanoi sinulle? Että muita hiekkalaatikolla leikkiviä ei saa loukata ja kiusata. Muslimeille pyhiä asioita ei saisi pilkata, koska kyse on silloin joidenkin ihmisten ja heidän vakaumukseksensa tarkoituksellisesta loukkaamisesta. Vaikka laki ei sitä kieltäisikään, niin se ei ole hyvien tapojen mukaista. Kiusaaminen on kivaa? NOT. Se on osoitus luonteen heikkoudesta.

Jos Ahmed ei pidä siitä, että naapurin Kalle loukkaa hänen uskontoaan hiekkiksellä ja heittää kuraa silmille, hän voi yrittää kertoa Kallelle islamista ja toivoa, että tämä saisi siten enemmän ymmärrystä ja lopettaisi kiusaamisen. Keskusteleminen ja perusteltu kritiikki onkin sitten eri asia. Jos Kalle siihen kykenee, pitäisi Ahmedin se kestää. Jos hän ei sitä kestä, niin voi Ahmed-parkaa: se on osoitus luonteen heikkoudesta.

Oli miten oli, totuushan on, että:

Islamia ja sen pyhinä pitämiä asioita, kuten Profeettaa, ei saa missään nimessä loukata ja pilkata. Allah itse on sen kieltänyt. Islam on ylin totuus ja sen arvostelijat ovat sokeita ja kuuroja, jotka eivät ymmärrä. Mutta vielä he tulevat ymmärtämään.

Jos Jumalan tiellä kulkeva ei halua kohdata islamin pilkkaa, hän voi rukoilla Jumalaa avaamaan pilkkaajien silmät tai pyytää Jumalaa kostamaan heille. Kiivaimmat ja kostonhimoisimmat Jumalan soturit haluavat kiirehtiä uskottomien kohtaloa ja toivovat, että sadonkorjuun jälkeen grilli olisi oikein kuuma. Vähemmän kostonhimoiset (tai heikommat ja pelokkaammat, miten sen nyt ottaa) lähestyvät asiaa kärsivällisemmin ja kaiken kaikkiaan humaanimmin. He rukoilevat, että näistä pilkkaajista tulisi muslimeita. Olisihan se ihan kivaa, että taivaallisten puutarhojen varjoissa leijona ja lammas olisivat best friend 4ever. (Kannatan!)

Mutta entäpä jos:

Jos ei kykene vaikuttaa politiikan kautta, ei osaa kertoa islamista viisaasti ja kauniisti eikä sinnikäs rukouskaan (tai oman käden apu, mitä en missään nimessä suosittele) näytä tuottavan hedelmää, on tietenkin vielä yksi vaihtoehto. Lähteä pois. Vaikka johonkin ihquun muslimimaahan, jossa ei ole mitään pahaa ja väärää ja jossa islam rulettaa täydellisesti.

Ai niin.

On myös mahdollista ottaa nöyrästi oppia itämäisesta perinteestä ja olla apina. Siis sulkea suunsa, tukkia korvansa ja peittää silmänsä.

Nyt kun kaikki ulkopuolinen paha ja pilkka on suljettu pois, voi kysyä itseltään: millainen on minun suhteeni Herraani? Islamin pilkkaaja ei kenties ole vielä löytänyt totuutta ja elää sen mukaisesti. Mutta entäpä minä, joka olen jo löytänyt totuuden: elänkö sen mukaisesti? Pilkkaanko sanoillani ja teoillani Herraani ja Hänen uskontoaan? Siinäpä on pohdittavaa täksi Ramadaniksi.

Hyvää Ramadania

2009-08-22T16:25:00.003+03:00

Siunattua ja antoisaa Ramadania kaikille muslimeille! Jumala hyväksyköön paastomme ja tehköön siitä meille helpon.

Paastoon kuuluu kaiken turhan välttäminen, joten nyt blogikin hiljenee. Ei niin, että blogin pitäminen olisi maailman turhin asia, mutta netissä on paljon sellaistakin, mikä on "hömppää" ja jota en pysty välttämään, jos koneelle tulen. Eli on parempi sulkea koko tietokone ja avata sen sijaan vaikka Koraani. Saatan välillä kuitenkin pistäytyä tänne, jos Jumala suo, joten nähdään silloin!

Ramadan-juttuja ja hijab-mietteitä

2009-08-19T20:26:00.005+03:00

Tämä päivä on taas kulunut Ramadaniin valmistautuessa. Olen leiponut lisää Ramadan-herkkuja, koska mies sitä pyysi. Minä en niistä niin välitä. Ja täytyy muistaa, että Ramadan on "month of feeding" eikä "month of eating", eli Ramadanin aikana tulisi ruokkia köyhiä, ei omaa jo valmiiksi pulleaa vatsaansa.

Leipominen on siitä kivaa puuhaa, että sen aikana voi tehdä muutakin hyödyllistä. Olen kuunnellut Youtuben kautta monia kiinnostavia luentoja muun muasta paastoamisesta, anteeksiannosta ja Paratiisista. Ne ovat olleet erittäin opettavaisia, kannustavia ja uskoa kohottavia. Olen nyt niin innoissani Ramadanista, etten malta pysyä nahoissani!

Huomenna minun pitäisi lähteä perheeni luokse. Käyn tekemässä kotikaupungissa muutaman työkeikan ja pitämässä yhden opiskeluihin liittyvän luennon, mutta muuten kai vietän lomaa. Olen kotona noin viikon, jos Jumala suo, eli Ramadanin alkuosan. Minua vähän jännittää, miten paasto kotona menee. Syömättä ja juomatta oleminen ei ole mikään erityisen vaikea juttu, mutta olen huolissani siitä, saanko tarpeeksi rauhaa ja yksityisyyttä, jotta voisin keskittyä islamiin. Saanko kuunnella rauhassa Koraania, muistella Jumalaa ja rukoilla? Toisaalta ajattelen, että kotona minulla on paljon mahdollisuuksia tehdä hyviä tekoja, sillä voin auttaa äitiä kotitöissä. Isossa talossa riittää tekemistä.

Olen tässä jo pakkaillut laukkua valmiiksi kotiinlähtöä varten. Olen päättänyt, että tänä Ramadanina opettelen pukeutumaan entistä peittävämmin. Monet huivini ovat mielestäni liian lyhyitä ja jotkut paidat liian tiukkoja. No, tietenkin ei-muslimin mielestä vaatetukseni on jo todella peittävä, mutta minusta ei ehkä sittenkään tarpeeksi. En sano, miten kenenkin pitäisi pukeutua, mutta kun itsellä on vähän väliä epävarma olo siitä, onko vaatetus islamin mukainen, niin haluan pelata varman päälle. Ei ole kiva olla koko aikaa asettelemassa huivia paremmin rinnan yli tai kiskomassa paidan helmaa alemmas. Profeetta, rauha hänelle, kehoitti pysymään poissa siitä, mikä epäilyttää. Pukeutumisessa petraaminen voisi olla yksi tämän Ramadanin missioistani.

Haluaisin kokeilla tänä Ramadanina sellaista somalityylistä khimaria, koska se vaikuttaa kätevältä vaatteelta ja peittää rintakehän Koraanin vaatimalla tavalla. Todellisuudessa en tiedä, uskaltaisinko käyttää sellaista kokopäiväisesti. Tietenkään ei pitäisi miettiä niin paljoa, mitä muut ihmiset ajattelevat pukeutumisestani ja miten he suhtautuisivat khimariin. Mutta kuitenkin se käy mielessä. Nykyiset vaatteeni ovat melko suomalaisia huivia lukuunottamatta (esim. väljät housut ja pitkä tunika tai mekko ja bolero). Khimar on kuitenkin jotain suomalaisille outoa ja vierasta. Varmasti se herättäisi enemmän huomiota ja kirvoittaisi negatiivisia kommentteja muilta. Minua vaivaa khimar-tarjonnassa eniten se, että vaatteet ovat usein tummia ja synkkiä: mustia, tummanruskeita, harmaita, viininpunaisia ja niin edelleen. Pidän itse enemmän vaaleista väreistä, kuten vaalean sinisestä ja vihreästä.

Khimar voi olla esimerkiksi tällainen:

www.islamicboutique.com

Kysyin yhtenä päivänä puolisoltani hänen mielipidettään khimarin käyttöön tekstarilla. Ei tullut vastausta. Kun kysyin myöhemmin, saiko hän viestin, hän vastasi myöntävästi, mutta ei kertonut mielipidettään asiaan. Häntä taitaa epäilyttää khimarin käyttö. Jo nyt hän kokee, että ihmiset katsovat häntä pahasti, kun kuljemme yhdessä kadulla. Ilmeisesti ihmiset ajattelevat, että siinä menee mies, joka on alistanut vaimonsa ja pakottanut hänet käyttämään hijabia.

Ehkäpä minun täytyy vain pikkuhiljaa uudistaa garderoobia ja karsia sieltä pois vaatteita, jotka ovat mielestäni liian tiukkoja tai lyhyitä. Onhan se opiskelijan kukkarollekin ystävällisempää muuttaa vaatekaapin sisältöä pikkuhiljaa kuin kerralla rysäyttää ja pistää kaikki vaihtoon. Ja jos en pidä uudesta tyylistä, silloin on myös helpompi palata vanhaan. Ehkä ensimmäinen asia, mitä minun nyt kannattaisi tehdä, olisi ostaa muutama abaya ja pari isompaa huivia, sellaisia, jotka ulottuvat rinnan yli. Onneksi abayoita on nykyään monissa väreissä. Pidän esimerkiksi näistä uuden ruotsalaisen Love and Loyalty Clothing -liikkeen abayoista:

Nainen islamissa

2009-08-18T15:40:00.007+03:00

Kerroin aiemmin, että ennen islamiin paluutani pidin naisen asemaa islamissa melko huonona. Näiden ajatusten takia j opapitkitin islamiin paluutani. Ja nyt minulta kysytään, mitä ajattelen musliminaisten asemasta nykyään.

En yleensä halua vastata valmiilla artikkeleilla tai linkeillä. Tällä kertaa teen kuitenkin poikkeuksen, sillä Asghar Ali Engineerin artikkeli kertoo paljon myös omista ajatuksistani. Kirjoituksessaan Ali Engineer vertailee, mitä naisista sanotaan Koraanissa ja millainen kuva heistä luodaan hadith-kirjallisuudessa. Artikkeli Qur'an, hadith and women löytyy Artikkelivarastostani.

Kirjoittajan pääväitteitä ovat muun muassa seuraavat:

1. Naiset menettivät hadithien takia sen, mitä he olivat ansainneet Koraanin avulla. Koraanin ja hadithien luoma kuva naisista on keskenään erilainen. Koraani takaa naisille ja miehille yhtäläisen ihmisarvon, mutta monet hadithit alentavat naisia ja ovat avoimen naisvihamielisiä.

2. Koraani keskittyy hyvin pitkälti naisten oikeuksiin ja miesten velvollisuuksiin, kun taas hyvin monissa haditheissa puhutaan vain naisten velvollisuuksista ja miesten oikeuksista.

2. Yhteiskunnat, joihin islam levisi, eivät kyenneet kohoamaan islamin arvojen ja ihanteiden tasolle, vaan vetivät islamin omalle tasolleen. Näissä yhteisöissä haditheja käytettiin aseina, joilla naisten alistaminen voitiin oikeuttaa.

3. Hadithien luotettavuuden kriteerinä on pidetty kertojien rehellisyyttä ja keskinäistä yhtenäisyyttä, eikä hadithien sisällön yhdenmukaisuutta Koraanin lähestymistapojen, arvojen ja ihanteiden kanssa. Haditheja tutkittaessa pitäisi tarkastella paitsi kertojien ja kertojaketjujen luotettavuutta, myös hadithien sosiologiaa, eli millaisissa ympäristöissä ne ovat syntyneet ja millaisia motiiveja kertojilla on voinut olla niiden kertomiseen.

4. Monia Koraanin jakeita on selitetty naista alentavien hadithien valossa, vaikka Koraania ja sen tarkoitusperiä tulisi selittää ensisijaisesti toisilla Koraanin jakeilla.

5. Edelleenkin oppineet siteeraavat naisvihamielisiä jakeita, jotka ovat ristiriidassa Koraanin kanssa.

6. Moni musliminaisten huoli ja murhe olisi ohitse, jos naisia koskevissa asioissa seuraisimme ennemmin Koraania kuin haditheja.

Pienen pieniä poikkeuksia lukuunottamatta olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Olen iloinen siitä, että joku uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä minä olen jo pitkään pohtinut: voiko haditheihin aina luottaa?

Islamin lait, eli sharia, perustuu hyvin pitkälle perimätiedon varaan. Koraanihan ei kerro esimerkiksi sitä, miten rukous tulisi tarkalleen ottaen suorittaa. Itse asiassa Koraanista löytyy vain vähän lakia käsitteleviä kohtia. Koraani onkin enemmän Jumalan varoittavaa sanaa ihmiskunnalle, eettistä ja moraalista opetusta ja rohkaisua uskoville, kuin lakikirja. Hadithit kertovat tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin laeista. Sen lisäksi haditheista löytyy muun muassa selityksiä siihen, millaisissa tilanteissa tai minä aikana tietty Koraanin jae on annettu. Näiden hadithien avulla sitten tulkitaan Koraania. On olemassa myös Hadith Qudseja ("pyhiä haditheja"), jotka ovat Jumalan sanoja, joita Profeetta, rauha hänelle, välitti uskoville, mutta jotka eivät kuulu Koraaniin. Tällainen hadith on esimerkiksi seuraava:

On the author Abu Harayrah (may Allah be pleased with him) from theProphet (PBUH), who said: Allah (mighty and sublime be He) said:

Spend (on charity), O son of Adam, and I shall spend on you.

Hadithit kertovat meille siis paljon sellaista, mitä Koraani ei kerro. Siksi on varsin rohkeaa, joidenkin mielestä ehkä jopa vaarallista, kyseenalaistaa hadithien suuri auktoriteetti ja luotettavuus. Sehän vie pohjan hyvin monelta islamin opilta! Jos kyseenalaistamme jotkut hadithit, eikö meidän pitäisi olla kriittisiä myös muita samojen kertojien haditheja kohtaan? Montako hadithia jää lopulta jäljelle, jos alamme tutkia niitä kriittisesti?

Kuitenkin hadithien ja Koraanin ristiriita on joskus niin huima, ettei sitä voi sivuuttaa. Esimerkiksi aviorikoksesta Koraani määrää 100 raipaniskua. Hadithien mukaan rangaistuksena aviorikoksesta on kivitys. Uskosta pois kääntymisen rangaistuksena pidetään hadith-kirjallisuuden perusteella kuolemantuomiota, mutta Koraani vain varoittaa ja sanoo, että uskonsa hylkääviä odottaa tuskallinen rangaistus. Asiayhteydessä on luontevinta olettaa, että "tuskallinen rangaistus" tarkoittaa nimenomaan tuonpuoleisen rangaistuksia, ei maallista kohtaloa. Lisäksi hadithit ovat usein myös keskenään ristiriidassa. Tässä on osasyy siihen, miksi eri koulukunnat päätyvät erilaisiin lopputuloksiin johtaessaan lakeja hadith-kirjallisuudesta.

Mitä tulee naisista kertoviin haditheihin, ne ovat usein järkyttävän naisvastaisia. Naista pidetään tyhmänä ja vajaavaisena, kaiken pahan alkuna, koiraan ja sikaan verrattavana. Helvetin enemmistö on hadithien mukaan naisia. Ei ihme, että ei-muslimit, jotka tutustuvat islamiin, pitävät sitä naista alistavana uskontona. Niin minäkin ajattelin aikanaan. Ja täytyy myöntää, että edelleenkin nämä naisvihamieliset hadithit kauhistuttavat ja suututtavat minua suuresti. Enemmän minua suututtaa kuitenkin se, että niitä yritetään puolustella ja selittämällä tehdä kauniimmiksi. Eivät ne selittelyillä kaunistu. Harva uskaltaa nousta esiin ja sanoa, että meidän tulisi oikeasti pohtia, olisiko Profeetta voinut puhua naisista niin pahasti.

Monet Profeetan vaimoista olivat rohkeita ja älykkäitä naisia, jotka rohkenivat uskalsivat neuvoa häntä eri asioissa ja uskalsivat jopa väittää häntä vastaan. Khadija oli terävä liikenainen ja Aisha on kuuluisa muun muassa lääketieteen tuntemuksestaan. Haditheista löytyvien naisvastaisten väitteiden luulisi sopivan ennemminkin katkeralle poikamiehelle, joka ei tunne naissukupuolen edustajia kovinkaan hyvin, kuin ihmiselle, joka eli viisaiden, hyväsydämisten ja rohkeiden naisten rinnalla. Miksi Profeetta olisi viettänyt aikaa näiden naisten kanssa, kuunnellut heitä ja ottanut heidän opetuksistaan vaarin, jos hän olisi pitänyt heitä tyhminä ja alempiarvoisina? On tunnettua, että Profeetta kohteli vaimojaan rakkaudella ja kunnioituksella. Haditheista löytyvät, Profeetan nimiin laitetut sanat kuitenkin kertovat ennemminkin vihasta ja halveksunnasta naisia kohtaan. Onko mahdollista, että saman ihmisen käytös ja sanat olisivat voineet olla niin ristiriidassa - etenkin kun kyseessä on Profeetta?

Islamin alkuajoilta tunnettaan monia rohkeita naisia. Naiset tekivät työtä, liikkuivat itsenäisesti, keskustelivat miesten kanssa (kun siihen oli tarvetta), opettivat muita (myös miehiä), osallistuivat yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja olivat jopa mukana sodissa, sekä auttamassa joukkoja että taistelemassa itse. He myös väittelivät Profeetan kanssa ja saattoivat jopa kääntää tämän pään. On outoa ajatella, että nykyään joissain muslimimaissa naiset on täysin lukittu koteihinsa. Naisia pidetään vaarallisina, arvaamattomina, ylitunteellisina ja tyhminä olentoina, joiden on parasta pysyä turvallisesti kotona hellan ja nyrkin välissä. Naisilta ei kannata kysyä mielipidettä mihinkään päivän ruokalistaa suurempaan. Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, mitä ensimmäiset musliminaiset tekivät?

Uskon, että islam antoi naisille saman ihmisarvon ja ylpeyden kuin miehille, ja Profeetta antoi oman kauniin esimerkkinsä siitä, kuinka naisia on kohdeltava. Toki on myönnettävä, että islamissa miestä pidetään naisen suojelijana ja edunvalvojana. Islamin tarkoituksena ei ollut antaa naisille ja miehille yhtälaisia oikeuksia ja velvollisuuksia, vaan jakaa ne molemmille kykyjen ja tarpeiden mukaan. Koska raskaana ollessaan tai pieniä lapsia hoitaessaan naiselle olisi hankalaa hankkia perheelle elantoa, on luontevaa, että vastuu tästä on miehellä. Ja koska miehen velvollisuus on elättää sekä oma perheensä että köyhät sukulaisensa, on ymmärrettävää, että perintöä jakaessa hän saa siitä suuremman osan - naisella kun ei ole velvollisuutta käyttää perintöään perheensä tai sukulaistensa hyväksi.

On toki niin, etteivät kaikki naiset ja miehet mahdu niihin sosiaalisiin rooleihin, joihin heidän odotetaan sopivan. On naisia, jotka eivät osaa olla pienten lasten kanssa, mutta jotka ovat työelämässä menestyneitä ja elättävät perheensä. On miehiä, jotka eivät välttämättä kykene elättämään puolta sukua, mutta jotka ovat loistavia kokkeja. Totta kai, kun puhutaan miehistä ja naisista, yleistetään aina suuntaan tai toiseen. Onkin jossain määrin vaarallista tai väärin sanoa, että naiset ovat tällaisia ja miehet tuollaisia. Mutta käytännön elämässä yleistykset ovat kuitenkin joskus tarpeen. Ja kun näitä yleistyksiä tehdään, käytetään pohjana usein jonkinlaisia miehen ja naisen ideaaleja. Onhan esimerkiksi totta, että keskiarvoisesti naiset ilmaisevat paremmin tunteitaan, ja keskimäärin miehet ovat kiinnostuneempia tekniikasta. Hieman samanlaisten yleistysten varaan on luotu myös islamissa miesten ja naisten roolit. Ajatellaan, että mies pärjää paremmin työelämässä ja nainen osaa hoitaa pieniä lapsia paremmin. Uskotaan, että miehellä on suuremmat seksuaaliset tarpeet ja nainen taas kaipaa enemmän muuta hellyyttä. Useimmat ihmiset mahtuvat näihin rooleihin ja täyttävät sosiaaliset odotukset, mutta eivät kaikki. Löytyy muslimimiehiä, jotka tietävät kaiken vauvoista, ja löytyy musliminaisia, jotka haluaisivat seksiä useammin kuin puoliso jaksaa antaa.

Vaikka miehille ja naisille on annettu erilaiset roolit yhteiskunnassa, ja nämä roolit perustuvat enemmän tai vähemmän karkeisiin stereotypioihin, ei se tarkoita, että islam alistaisi naista. Jos on olemassa naisia, jotka eivät sovi islamin asettamiin rooleihin, on olemassa myös sellaisia miehiä. Onneksi islamin tarjoamia rooleja voidaan pitää myös vain suuntaa-antavina. Ne eivät pakota ihmisiä toimimaan vastoin luontaisia kykyjään ja taipumuksiaan. Jos nainen tahtoo mennä töihin ja mies jäädä kotiin, he voivat keskenään asiasta sopia. Jos mies ei kykene täyttämään vaimonsa seksuaalisia tarpeita, eikä nainen tätä tilannetta kestä, hän voi ottaa ja lähteä.

Islam ei siis mielestäni alista naista, mutta monet Koraanin kanssa ristiriidassa olevat hadithit kuitenkin tekevät niin. On ikävää, että me muslimit seuraamme mieluummin näitä haditheja kuin Koraania. Onhan se tavallaankin ymmärrettävää, kun hadithit ovat usein niin selväsanaisia ja suoria, kun taas Koraani puhuu usein monitulkintaisesti ja epäselvemmin. Koraanissa esimerkiksi naisista ja miehistä puhutaan puolisoina ja toistensa peitteinä. Näiden sanavalintojen voidaan nähdä viittaavan muun muassa keskinäiseen kunnioitukseen ja rakkauteen sekä yhtäläiseen oikeuteen saada seksuaalista nautintoa. Mutta jotkut hadithit sanovat melko suoraan, että naisen velvollisuus on tyydyttää miehen seksuaaliset halut, vaikkei hän tahtoisikaan. On helppoa seurata suorasanaista hadithia, joka kuvaa naista miehen tyhjennysastiaksi ja jopa oikeuttaa raiskauksen avioliitossa, kuin Koraania, joka puhuu lempeästi ja kauniisti puolisoiden keskinäisestä mielihyvän jakamisesta.

Haditheistä löytyy myös sellaisia, joissa naisia puolustetaan. Joissain esimerkiksi paheksutaan miehiä, jotka löyvät vaimojaan. Miehiä muistutetaan, että sängyssä heidän pitäisi varmistua siitä, että myös vaimo on tyytyväinen. Yksi hadith sanoo, että miehistä parhaimpia ovat ne, jotka ovat hyviä vaimoilleen. Miksi näitä haditheja ei sitten noudateta? Luulisin, että kyse on ihmisen itsekkäästä luonteesta. Miehille, valtaapitäville, sopivat parhaiten ne hadithit, joissa heille annetaan oikeuksia vaimojensa yli, mutta joissa heiltä ei vaadita yhtään mitään. Ehkäpä jos naiset olisivat niitä, jotka päättävät ja jotka säätävät uskonnolliset lait, unohtaisimme ne hadithit, joissa puhutaan naisten velvollisuuksista ja miesten oikeuksista. Silloin muistaisimme vain, että islamissa naisilla on oikeuksia ja miehille läjäpäin velvollisuuksia. Ajattelisivatko ei-muslimit tuolloin, että islam alistaa miestä?

Väitän, että teoriassa islam antaa naiselle hyvän ja suojatun aseman ja kunnioittaa naisia suuresti. Käytännössä kuitenkin naisilla on vain velvollisuuksia eikä mitään oikeuksia. Ne on naisilta riistetty. Kun naiset vielä ovat usein alhaisemmin koulutettuja, eivät tunne islamia eivätkä osaa vaatia oikeuksiaan, heidät on monissa paikoissa totaalisesti nujerrettu. Monet naiset ovat jo pienestä pitäen oppineet, että ovat todella miehiä vähempiarvoisia. Miten näiden naisten voisi olettaa ryhtyvän puolustamaan oikeuksiaan, kun he eivät niistä mitään tiedä ja kun he kokevat, etteivät ole minkäänlaisten oikeuksien arvoisia?

Naiset ovat puolet yhteiskunnasta, ja jos tämä puolikas vaiennetaan, nujerretaan ja vangitaan koteihinsa, kadotetaan samalla valtava potentiaali kehittää yhteiskuntaa. Olisiko tässä osasyy siihen, miksi niin monet muslimimaat ovat kehityksessä muuta maailma jäljessä? Muslimiyhteisö tarvitsisi kahdenlaisia ihmisiä: ymmärtäväisiä ja viisaita miehiä, jotka ryhtyisivät puolustamaan naisten oikeuksia, ja rohkeita ja älykkäitä naisia, jotka ryhtyivät vaatimaan naisten oikeuksia. Musliminaisten aseman kohentamisen ei pitäisi olla sukupuolten välinen taistelu, vaan molempien sukupuolten yhteinen projekti.

Vaikka me toisiamme jaottelemmekin miehiksi ja naisiksi, uskon, että Jumalan edessä ei ole miehiä ja naisia. On vain ihmisiä, jotka uskovat tai eivät usko. Viimeisenä päivänä seisomme kaikki rinnakkain Jumalan edessä, eikä Häntä varmasti kiinnosta silloin, mikä vehje jalkojen välistä löytyy. Se, mikä ratkaisee, ovat usko ja teot. Siksi meidän tulisi kannustaa toisiamme uskossa, kutsua hyvään, kieltää pahasta ja käskeä kohtuullisuuteen. Sukupuolesta riippumatta.

Kuva: Eurabia